Sankarikapitalistimme

Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli juttu Björn Wahlroosista. Tänään HS:n verkkosivuilla kerrottiin jutun nostattaneen palautemyrskyn. Monet paheksuivat sitä, että Wahlroos päästettiin laukomaan mielipiteitään näyttävästi lehden sivuilla.

HS:n mukaan kyseessä oli "ajankohtaishaastattelu, jossa pyrittiin valottamaan Wahlroosin, vaikutusvaltaisen suomalaisen pankkiirin, ajattelua tavallista laajemmin." Vaan eipä valotettu. Samat mieliteemansa Wahlroos esitti samantyyppisillä painotuksilla kuin on esittänyt lukemattomissa haastatteluissa aiemminkin. Enkä taida pahasti erehtyä, jos väitän että Wahlroos oli -- tuttuun tapaansa -- etukäteen valmiiksi miettinyt provosoivan heiton päivänpolttavasta aiheesta taatakseen haastattelulle runsaan huomion. Tölväisenpäs vähän Tarja Halosta.

Noinhan Nalle toimii. Eikä suomalaisilla lehdillä ole mitään sitä vastaan, päin vastoin, riemumielin ne avaavat sivunsa pankkiirin käyttöön. Wahlroosin ylenkatseesta toimittajia kohtaan kulkee kaupungilla toisinaan juttuja, ja miksipä hän ei toimittajia ylenkatsoisi, moisia retkuun vedettäviä nahjuksia.

Vaan jos rehellinen olen, niin minun on myönnettävä, että jotain uutta sentään tuo HS:n haastattelu minulle Wahlroosista valotti. Ei kuitenkaan hänen ajattelustaan vaan työhuoneensa sisustuksesta. Seiniä koristavat Helene Schjerfbeckin ja Vladimir Makovskin maalaukset. Se on varmaan kerrottu aiemminkin, mutta minulta on mennyt ohi, en minä niitä kaikkia Nalle-aiheisia juttuja jaksa lukea.

Että Schjerfbeckin Virkkaava tyttö. No, en kyllä odottanutkaan, että seinää koristaisi Kalervo Palsan Vapautuminen.

Schjerfbeckin töistä on pankkiirin turvallista pitää. Nehän edustavat taiteemme kultakautta, ovat lopullisesti ja kertakaikkisesti hienoiksi havaittuja ja hyväksyttyjä, mikä näkyy hinnassa myös. Olenko kamala kyynikko, jos epäilen että pankkiirien, sijoittajien ja liikemiesten kiinnostus kuvataidetta kohtaan juontuu hyvin pitkälle siitä, että kuvataiteessa on tehokkaasti toimivat markkinat. Kun tauluilla on markkinamekanismin myötä muodostuvat hinnat, niiden arvon voi ikään kuin päätellä suoraan siitä. Kirjallisuudessa moinen on paljon vaikeampaa.

Mitä oikeastaan tiedämme Wahlroosin kirjallisesta mausta? Luullakseni hän lukee paljon tietokirjallisuutta, sotahistoriaa ja sen sellaista. Mutta on olemassa ainakin yksi kaunokirjailija, jota Nalle suuresti arvostaa: Ayn Rand. HS:n haastattelussa Wahlroos nimeää Ayn Randin yhdeksi kolmesta itselleen tärkeimmästä ajattelijasta (kaksi muuta ovat Adam Smith ja Milton Friedman).

Siinä, että Wahlroos ihailee Ayn Randia ei ole mitään yllättävää. Tämän USA:han muuttaneen venäjänjuutalaisen kirjailijan ja populaarifilosofin pääteos Atlas Shrugged sijoittuisi varmasti kärkipaikoille, jos laadittaisiin lista maailman rikkaimpien ihmisten suosikkiromaaneista, se on miljonääribestseller, kuten tavataan sanoa.

Oma mielipiteeni Atlas Shruggedista on, että se on kammottavaa sontaa, mutta minä en olekaan miljonääri. Pönäkän raskassoutuinen proosatyyli yhdistyy tosikkomaiseen maallikkofilosofointiin. Lopputuloksena on lapsellinen moraalisatu, joka paradoksaalisesti asettuu heikkojen sijasta vahvojen puolelle. Vaikka Atlas Shrugged juhlistaa äärimmäisen kovaa kapitalismia, se muistuttaa estetiikaltaan, kerronnaltaan ja asetelmiltaan hämmentävästi sosialistista realismia. Siinä on pahiksia, jotka sortavat hyviksiä, kunnes hyvikset saavuttavat "luokkatietoisuuden" ja käyvät taisteluun nujertaakseen sortajat. Pahiksia eivät ole kapitalistit vaan poliitikot ja virkamiehet, jotka sääntelyllään haittaavat vapaiden markkinoiden toimintaa. Hyviksiä ovat -- arvasitte varmaan -- nerokkaat ja innovatiiviset yritysjohtajat. Tiedostaessaan itseensä kohdistuvan sorron yritysjohtajanerot ottavat hatkat, menevät lakkoon. Eikä aikaakaan kun koko sivilisaatio on sortumispisteessä. Sadun opetus: ilman kapitalistien ohjaavaa kättä ei tavallinen rahvas elämässä selviä.

Wahlroos epäilemättä samastaa itsensä ja kaverinsa Atlas Shruggedin sorron kohteeksi joutuneisiin yritysjohtajaneroihin. Lehtitietojen mukaan Wahlroos puhuu tänä keväänä ilmestyvässä kirjassaan "enemmistön pakkovallasta". Se ajatus on peräisin suoraan Ayn Randilta. Nykyiset pankkimaailman kiristyneet vakavaraisuussäännökset ovat Wahlroosin mielestä varmasti taas yksi pirullinen osoitus parlamentaariseksi demokratiaksi kutsutun sortokoneiston toiminnasta.

Uusklassisen taloustieteen äärilinjaa edustava Ludwig von Mises -- taloustieteilijä Wahlroosin mieleen -- kirjoitti Ayn Randille Atlas Shruggedin ilmestyttyä:

"You have the courage to the tell masses what no politician told them: you are inferior and all the improvements in your conditions which you simply take for granted you owe to the efforts of men who are better than you."

Samaa viestiä meille, massoille, kertoo Wahlroos haastatteluissaan. Eikä lehtien tarvitse pelätä, että hän väsyisi toistamaan itseään.

Kielen mahtavuudesta

"Se kirjoittaa niin mahtavaa kieltä."

Tuollainen kehu esitetään jossain vaiheessa lähestulkoon prosaistista kuin prosaistista. Kenties Reijo Mäestäkin on esitetty, en tosin ole ollut paikalla kuulemassa.

Varsin usein kehujat tarkoittavat yksinkertaisesti sitä, että kirjailijan teksti on mukaansatempaavaa ja sitä lukee mielikseen. Toisin sanoen kyse ei ole oikeastaan kielestä vaan luettavuudesta.

Lukuarvoltaan laadukkaasta tekstistä ei todellakaan ole maailmassa pulaa. Sitä löytyy aikakauslehdistä vaikka millä mitalla. Monet nykyromaanit eivät poikkea kielellisesti paljoakaan ammattitaidolla tuotetusta aikakauslehtitekstistä. Jälki saattaa olla aavistuksen verran tyylitellympää ja omaperäisempää, mutta siinäpä se.

Välillä kummastelenkin sitä millaisia romaaneja ihmiset saavat päähänsä kiitellä "mahtavasta kielestä".

Tämä saattaa tuntua ahdasmieliseltä (ja kenties sitä onkin), mutta mielestäni hyväksi lukijaksi ja kirjoittajaksi voi oppia vain lukemalla paljon runoutta. Syykin on yksinkertainen: runous on kirjallisen ilmaisun rikkain muoto. Siinä missä proosa on lineaarista, analyyttistä ja suoraviivaista, runous on assosiatiivista, monivivahteista, äänteille, rytmeille ja nyansseille herkkää. Ollakseen "kielellisesti mahtavaa" eikä pelkästään luettavaa proosan on lähestyttävä runoutta.

Nämä ajatukset nousivat mieleeni lukiessani Joseph Brodskyn esseekokoelmaa Less Than One. Esseessä nimeltä "A Poet and Prose" Brodsky tähdentää, että maailmankirjallisuuden kaikki suuret prosaistit ovat tunnustaneet velkansa runoudelle. Esimerkiksi Vladimir Nabokov, eräs viimevuosisadan etevimmistä tyylitaitureista, vakuutteli itselleen ja muille olevansa sielultaan runoilija, vaikka pitikin leipälajinaan proosaa.

Monet kirjailijat ovat aloittaneet runoilijana, mutta siirtyneet myöhemmin prosaistiksi, myös meillä Suomessa. Vastakkaiset esimerkit ovat harvinaisempia. Brodskyn mukaan 20. vuosisadan suurista prosaisteista ainoastaan Thomas Hardy onnistui tulemaan myös suureksi runoilijaksi. Suomesta ei tule mieleeni ainuttakaan vastaavaa esimerkkiä. Veijo Meri rupesi uransa myöhäisessä vaiheessa julkaisemaan lyriikkaa, mutta ei yltänyt läheskään samalle tasolle kuin romaaneillaan.

Ilmeisen vakavissaan Brodsky esittää, että lyriikka menettää tuskin mitään, kun runoilija vaihtaa proosaan, mutta proosa voittaa suunnattoman paljon.

"What does a writer of prose learn from poetry?The dependence of a word's spesific gravity on context, focused thinking, omission of the self-evident, the dangers that lurk within an elevated state of mind. And what does the poet learn from prose? Not much: attention to detail, the use of common parlance and bureaucratese, and, in rare instances, compostional know-how (the best teacher of which is music). All three of these, however, can be gleaned from the experience of poetry itself."

Samoja asioita, joita prosaisti voi oppia runoudesta, voi oppia tietysti myös proosan lukija. Suosittelenkin kaikille tutkimusmatkoja lyriikan maailmaan!

Yksinäisyyden lievittäjä

Monet minulle tärkeät kirjailijat ovat amerikkalaisia. Ne, jotka ovat seuranneet tätä blogia tai lukeneet esseitäni, tietävät kuinka paljon Don DeLillo ja David Foster Wallace minulle merkitsevät. Heidän lisäkseen voin mainita Donald Barthelmen, Thomas Pynchonin, William Gaddisin, Cormac McCarthyn, Lydia Davisin, William T. Vollmannin ja uusista tuttavuuksista vaikkapa Jennifer Eganin, jonka mahtava romaani A Visit From the Goon Squad ilmestyy tänä keväänä suomeksi nimellä Aika suuri hämäys.


Samaan hengenvetoon on todettava, että monet paljon huomiota saaneet amerikkalaiset (mies)prosaistit jättävät minut kylmäksi, esimerkiksi Michael Cunningham, Paul Auster, Jonathan Safran Foer ja jossain määrin myös Jonathan Franzen.

Viime päivät olen lueskellut Jeffrey Eugenidesin romaania The Marriage Plot, joka julkaistaan tänä keväänä suomeksi nimellä Naimapuuhia. (En ole ihan vakuuttunut suomennoksen nimestä; se antaa romaanille turhan kepeän ja koomisen säväyksen. Alkuperäinen nimi viittaa paitsi kirjan juonikuvioihin myös Jane Austenin ympärille rakentuvaan romaaniperinteeseen.)

Eugenides edustaa sitä amerikkalaisen nykyproosan virtausta, joka pyrkii "vanhan kunnon romaanin" kunnianpalautukseen. Niinpä The Marriage Plot tarjoilee muotokokeilujen, antinarratiivisuuden ja kollaasimaisten tekstuaalisten kudelmien asemesta vetävää kerrontaa, vereviä henkilöhahmoja ja suuria tunteita. Se myös asemoi itsensä kertomakirjallisuuden tutun turvallisiin lajityyppeihin: siinä on aineksia niin kampusromaanista, kehitysromaanista kuin kolmiodraamaa noudattelevasta rakkausromaanista.

Eugenides ei peittele pyrkimyksiään tai preferenssejään vaan laittaa yhden romaanihenkilönsä, Austen-tutkijaksi pyrkivän Madeleinen lausumaan suorat sanat siitä, mistä kirjallisuudessa pitäisi olla kyse:

"What made Madeleine sit up in bed was something closer to the reason she read books in the first place and had always loved them. Here was a sign that she wasn't alone. Here was an articulation of what she had been so far mutely feeling."

(Madeleinen suosikkikirja on Roland Barthesin Rakastuneen kielellä, jota hän kantaa aina laukussaan. Hän ei kuitenkaan lue sitä sosiaalis-lingvistisen ilmiön nimeltä "rakkaus" purkamisena ja erittelynä vaan rakastuneen ihmisen intiiminä ja vilpittömänä puheenvuorona. Myönnän itsekin lukeneeni kyseistä kirjaa juuri Madeleinen tavalla ja saaneeni siitä paljon lohtua. Hieno kirja.)

Nuo Madeleinen esittämät ajatukset ovat tuttuja niille, jotka ovat lukeneet Jonathan Franzenin ja David Foster Wallacen esseitä. Franzen ja DFW nimittäin tulivat yhteisten pohdintojensa jälkeen siihen tulokseen, että kirjallisuuden syvin tarkoitus on siinä että se saa ihmiset tuntemaan itsensä vähemmän yksinäisiksi. Olen heidän kanssaan pitkälti samaa mieltä. Tiedän omasta elämästäni, että tuntisin oloni orvoksi ja onnettomaksi, ellen lukisi. Toisaalta: poistaako kirjallisuus yksinäisyyden vai tekeekö siitä vain siedettävämpää? En ole aivan varma. Mutta siitä olen varma, että hetkellistä lukunautintoa tuottava eskapistinen kirjallisuus pikemminkin viivyttää yksinäisyyden kokemista kuin poistaa sen tai tekee siitä siedettävämpää. Jotta kirja vaikuttaisi, sen on jäätävä kummittelmaan tajuntaan lukutapahtuman jälkeen. Harva kirja jää. Harvasta jää edes jälkilämpöä.

The Marriage Plotia luin ensimmäiset pari sataa sivua ahmien, mutta viimeisten parin sadan sivun aikana aloin hieman nikotella. Eugenidesissa ei sinänsä ole erityisiä ärsytyksen aiheita, toisin kuin vaikkapa Austerissa (saan vieläkin puistatuksia Sattumuksia Brooklynissä -romaanin ah niin symppiksestä kertojasta) tai Franzenissa (Vapaus -romaanin amerikkalaisen ydinperheen ympärille rakentuva kommunitaristinen eetos ja paatos lähestulkoon oksettivat). Se mikä Eugenidesissa tökkii on amerikkalaisen valtavirtaproosan yleinen helmasyynti: teksti on yliviimeisteltyä, aivan kuin suuren kustantamon "reader friendly" -vastaava olisi sen puleerannut lopulliseen muotoonsa. Harvassa ovat sellaiset korkean profiilin jenkkiromaanit kuin Denis Johnsonin muutaman vuoden takainen Tree of Smoke, joista saa miellyttävän karhean ja rosoisen lukuvaikutelman. Useimmista juhlituista amerikkalaisista (mies)prosaisteista herää tekstin perusteella epäilys, että he ovat kontrollifriikkejä, jotka kamman avulla suoristavat jokaisen matontupsun.


Marko Hautala kirjoitti hiljattain blogissaan siitä, kuinka oudoilta hänestä tuntuvat puheet perinteisen romaanin uudistamispakosta tai peräti kuolemasta. Hautalan mielestä on pikemminkin niin, että perinteisen romaanin potentiaalia ei nykyään malteta tai osata käyttää. Amerikkalaista keskustelua seuratessa vallalla tuntuvat kuitenkin olevan pikemminkin perinteisen romaanin puolustuspuheet kuin kuolinprofetiat. Varsinkin Franzenin Vapaus on jymymenestyksellään nostanut "vanhan kunnon romaanin" taas kirjallisuuden keskiöön. Haastavampi proosa tuntuu ajautuvan Yhdysvalloissa entistä selvemmin marginaaliin, kenties myös Euroopassa ja Suomessa.

Itse pidän vastakkainasettelua perinteisen ja kokeellisen romaanin välillä turhana ja suurelta osin keinotekoisena, kuten aiemmassa merkinnässäni "Liberty Valancen tappajat" tähdensin. Olen samaa mieltä David Foster Wallacen kanssa siitä, että julistuksellisesti kokeellinen proosa on 90-prosenttisesti silkkaa roskaa. Toisaalta tiukasti vakioasetuksissa pitäytyvä kertomakirjallisuus tuottaa mitä sovinnaisinta perusmössöä. Sven Laakso kirjoitti taannoin blogissaan romaanin palvelevan niitä, jotka saavat hupia "vammauttamisesta ja vammaisen tarkkailusta". Vähän kärjekäs näkymys kieltämättä, mutta haroo oikeaan suuntaan. Perinteisen romaaniestetiikan itseriittoisuuteen kouristuksenomaisesti takertuva fiktio suoltaa sellaista todellisuuskuvaa ja sellaisia henkilöhahmoja, jotka pikemminkin esittävät vakiintuneen kirjallisuuskäsityksen mukaista todellisuuskuvaa ja henkilöhahmoja kuin kertovat meille jotain tärkeää meidän elämästämme. Todellisuutta "vammautetaan" jotta se voidaan ottaa haltuun siinä muodossa kuin perinteinen romaaniestetiikka vaatii. Vähin mitä minä kirjailijalta odotan on vaikutelma siitä, että hän on edes jossain määrin kriittisesti tutkiskellut niitä prosaistin työkaluja, joita käyttää. Kirjallisuushistorian parhaat henkilöhahmot, juonet ja tarinat löytyvät edelleen Balzacin tuotannosta. Viimeisten sadan vuoden aikana sekä ympäröivä todellisuus että kertomakirjallisuus ovat muuttuneet niin perusteellisesti, että nykypäivän prosaisteilla ei ole paluuta balzacmaisiin vakioasetuksiin. 

The Marriage Plotin luettuani en nosta Jeffrey Eugenidesia aivan tärkeimpien amerikkalaisprosaistien joukkoon, mutta kyllä minä kyseisen romaanin ns. mielikseni luin. Se muistutti minua siitä vanhasta totuudesta, että elämyksellinen lukeminen vaatii tunnistuspisteitä.  Omalla kohdallani vahvin tunnistuspiste The Marriage Plotissa on yliopistomaailma. Eugenidesin romaanin rakastavaiset, Madeleine ja Leonard, tapaavat toisensa osallistuessaan semiotiikan luentosarjaan 1980-luvun taitteessa, jolloin jälkistrukturalismi tuli voimalla amerikkalaiseen yliopistomaailmaan. Muistin elävästi millaista on olla kusipäinen kirjallisuudenopiskelija lukiessani Eugenidesin kuvauksia Semiotics 211 -kurssin tärkeilevistä valopäistä. Eräs heistä esittelee itsensä luentosarjan alkukokoontumisessa näin:

"Um, let's see. I'm finding it hard to introduce myself, actually, because the whole idea of social introductions is so problematized. Like, if I tell you that my name is Thurston Meems and that I grew up in Stamford, Connecticut, will you know who I am? O.K. My name's Thurston and I'm from Stamford, Connecticut. I'm taking this course because I read Of Grammatology last summer and it blew my mind."

Myöhemmin tämä samainen Thurston vähättelee Jonathan Cullerin On Deconstructionia, koska se hänen mielestään yrittää eksplikoida auttamattomasti vanhentuneella diskurssilla jotain niin paradigmaattisen vallankumouksellista asiaa kuin dekonstruktio. Huh, huh. Been there, done that...

Toinen tunnistamispiste minulle on Leonardin hahmo. Eugenides sai Atlantin tuolla puolen aikaan pienoisen kirjallisen kohun, koska hänen epäiltiin käyttäneen Leonardin esikuvana David Foster Wallacea. Tietyt asiat kieltämättä täsmäävät: Leonard pitää samanlaista värikästä päähuivia kuin DFW ja on samanlainen supernero ynnä kärsii vaikeista mielenterveysongelmista ja joutuu syömään psyykenlääkkeitä. Eugenides itse kiisti piirtäneensä kuvaa edesmenneestä tuttavastaan, mutta kirjailijoiden puheet nyt ovat kirjailijoiden puheita. En mahtanut mitään sille, että aina kun Leonardin hahmo ilmestyi kirjan sivulle, näin mielessäni DFW:n. Se kieltämättä lisäsi tekstin koskettavuutta.

Kuinka massat pelastivat Wall Streetin

"Let us acknowledge that the conservative comeback of the last few years is indeed something unique in the history of American social movements: a mass conversion to the free-market theory as a response to hard times. Before the present economic slump, I had never heard of a recession's victims developing a wholesale taste for neoclassical economics or a spontaneous hostility to the works of Franklin Roosevelt. Before this recession, people who had been cheated by bankers almost never took that occasion to demand that bankers be freed from 'red tape' and the scrutiny for the law."

Näin kirjoittaa Thomas Frank poliittisen pamflettikirjallisuuden parhaita perinteitä edustavassa kirjassaan Pity the Billionaire. The Hard-Times Swindle and the Unlikely Comeback of the Right. New York Timesin kriitikko luonnehti Frankia ajattelevan ihmisen Michael Mooreksi. Ihan hauska luonnehdinta, vaikka en ole varma, tekeekö se oikeutta sen paremmin Frankille kuin Moorelle.

Latasin Frankin kirjan iPadille luettuani New York Timesin arvostelun. Kirjaa lukiessani huomasin tuumiskelevani, että tämä tällainen on minun ajanvietekirjallisuuttani. En ole koskaan innostunut dekkareista tai trillereistä, mieluummin katson dvd:ltä Jason Bourne -leffoja. Yksi Jo Nesbö vuodessa riittää minulle jännityslukemistoksi. Sen sijaan Pity the Billionairen kaltaista poleemista ei-kaunokirjallista asiaproosaa luen ahmimalla. Frank hallitsee genrensä hyvin, ei pyri "objektiivisuuteen" tai "neutraaliin yhteiskuntatieteelliseen otteeseen", vaan hyökkää avoimesti amerikkalaista oikeistoa vastaan, välillä melkein sylki pärskyen. Pity the Billionaire täyttää pamflettikirjan tärkeimmän vaatimuksen: se lohduttaa yksiä ja suututtaa toisia.

Eipä silti, kyllä Frank esittää kiintoisia analyysejäkin. Kuten kirjan alaotsikosta voi päätellä, häntä askarruttaa se, miksi finanssikriisi ja lama -- jotka olivat pahimmat sitten 1930-luvun -- eivät ole lisänneet tuntuvasti vasemman laidan kannatusta, vaan pikemminkin luoneet pohjan ärhäkän oikeiston nousulle, josta selvin esimerkki Yhdysvalloissa on teekutsuliike. Samoja kysymyksiä on pohdiskeltu myös Suomessa ja Euroopassa.

Frankin mielestä Yhdysvalloissa demokraatit luottivat liikaa siihen, että vanhat historialliset kaavat toteutuvat automaattisesti eli äänestäjät hylkäävät republikaanit. Sehän tuntuikin loogiselta, olivathan finanssikriisi ja lama seurausta siitä politiikasta, jota republikaanien johdolla oli kolmen vuosikymmenen ajan toteutettu. Kuitenkin 2010 kongressivaaleissa republikaanit saavuttivat suurimman voiton vuosikymmeniin. Frankin mielestä tämä johtuu siitä, että republikaanipuolueen oikeistosiipi onnistui uhkayritykseltä näyttäneessä "hyökkäys on paras puolustus" -taktiikassaan. Ärhäkkä oikeisto käänsi talousahdingon koetteleman kansan vihan mädästä systeemistä erilaisia yhteiskunnan eliittejä kohtaan (poliitikot, virkamiehet ja heidän kanssa kytköksissä olevat suuren rahan edustajat). Teekutsuliikkeen propaganda väitti, että finanssikriisin ja laman syyt eivät olleetkaan reaganilaisten oikeistohippien 1980-lukulaisen vallankumouksen luomassa sääntelyn purkamisen, yksityistämisen ja markkinoiden vapauttamisen kolmiyhteydessä. Itse ongelmasta äänestäjien huomio suunnattiin ongelman epäsuosittuihin ratkaisumalleihin, kuten rahoitusalan pelastuspakettiin TARPiin (joka oli republikaanipoliitikkojen käsialaa). Lisää vettä myllyynsä ärhäkkä oikeisto sai virkakauttaan aloittelleen Obaman hallinnon terveydenhuoltouudistuksesta, joka suistaisi Yhdysvallat "sosialismin tielle".

Amerikkalaisen politiikan voimatekijäksi noussut teekutsuliike ei ratsastanut perinteisillä uskonnollisen oikeiston teemoilla, kuten abortin vastaisuudella, vaan uskonnollisuudeksi muutetulla vapaan markkinatalouden puolustamisella. "Your mortgage is not my problem!" sanottiin erään teekutusliikkeen kannattajan kyltissä. Frankin mielestä se kiteytti olennaisen. Teekutsuliikkeen peruskannattajissa oli runsaasti talousahdingon koettelemia pienyrittäjiä. Heihin upposivat väitteet, joiden mukaan finanssikriisin aikaan saanut subprimelainakaaos johtui siitä, että heidän naapurustossaan elää parasiitteina laiskoja ihmisiä varoihinsa nähden liian kalliissa kodeissa. Teekutsuliikkeen piirissä talouden pelastuspaketeissa herättivätkin suurinta raivoa tavallisille asuntovelallisille myönnetyt huojennukset. "Tämä tällainen ei kuulu Amerikkaan!" Wall Streetin pankkiirien bonukset toki herättivät myös närää, mutta ne kohut menivät ohi varsin nopeasti. Frankin mielestä tämä asetelma kuvastaa amerikkalaiseen kapitalismiin läpi vuosikymmenten kuulunutta ideologista sumutusta: äärimmäisen kova markkinatalous myydään suurelle yleisölle tavallisen pienyrittäjän kasvoilla, vaikka verojen leikkaukset ja sääntelyn purkamiset hyödyttävät eniten harvalukuista rikkaiden joukkoa.

1980-lukulaisen vallankumouksen jälkeen Amerikan rikkaat ovat olleet ennen kaikkea pankkiireja ja sijoittajia, eli niitä jotka tekevät rahalla rahaa, kun taas takavuosikymmeninä varakkuuslistojen kärki koostui industrialisteista, joiden omistamat yritykset valmistavat konkreettisia tavaroita kuluttajien tarpeisiin. Rahoitusala muodostaa nykyään Yhdysvaltain bkt:sta kahdeksan prosenttia, kun kolme vuosikymmentä sitten osuus oli viisi prosenttia. Taloustieteen nobelistin Paul Krugmanin mukaan rahoitusala on todellisuudessa pikemminkin tuhonnut kuin lisännyt arvoa kansantaloudessa. Se 400 miljardia dollaria, joka muodostuu rahoitusalan bkt-osuuden kasvusta, on puhdasta finanssikeinottelua, vaurauden illuusion luomista ja ylläpitämistä yhä monimutkaisemmilla ja vaikeammin hallittavilla sijoitusinstrumenteilla, kuten johdannaisilla ja  strukturoiduilla tuotteilla.

Frankin kirjan ikävimmät osiot keskittyvät kuitenkin Barack Obamaan. Vaalikampanjassaan hän valoi miljooniin äänestäjiin toivoa ja tulevaisuudenuskoa, mutta nyt virkakauden lähestyessä loppuaan useimmat toiveet ovat valuneet tyhjiin. Frankin mielestä Obama on pettänyt häneen uskoneet ihmiset. Omalta kohdaltani voin sanoa, että en missään vaiheessa odottanutkaan Obaman muuttavan Yhdysvaltain politiikkaa juurta jaksain. Tämä kävi minulle selväksi siinä vaiheessa, kun selvisi että Obama on saanut eniten kampanjarahaa Wall Streetilta. Samoihin aikoihin haastattelin erästä englantilaista hedgerahaston salkunhoitajaa, joka puhui innostuneesti Obaman taustajoukoista. Silti minä iloitsin Obaman valinnasta. Oli tärkeää, ettei Yhdysvaltain presidentiksi valittu John McCainia ja varapresidentiksi Sarah Palinia.

Vaikutuksenalaisuudesta

"Istuin kerran WSOY:n kirjailijapäivällisillä [eivätkö ne ole kirjailijaillalliset?, blogistin huom.] Hotelli Kämpin peilisalissa. Valkohansikkaiset tarjoilijat kävivät levittämässä kullekin lautasliinan. Kylmä ruoka oli hyvää, lämmin ruoka oli kylmää. Siinä istui toisella puolella nuori naispuolinen ilmeisesti kirjailija. Kysyin häneltä, joko hän on montakin kirjaa julkaissut. 'Esikoinen on tulossa tänä syksynä.' Minä itse olin juuri innostunut Nobelin saaneesta José Saramagosta. Kysyinkin, onko hän perehtynyt portugalilaiseen. 'Minä en lue palkittuja kirjailijoita', vastattiin. Niin.

Ajattelin, että et lue, koska haluat välttää heidän antamiaan tyyli-, rakenne-, sanonta- ja mitä kaikkia niillä onkaan tarjolla ratkaisuja. Et lue heitä. Mutta nämä tyylit ja rakenteet tulevat sitten toista kautta ikään kuin jo kerran käytettyinä eteesi ja kirjoihisi kuten lämmitetty potaatti. Opiskelet ne kyläkirjastossa. Niitä uskollisesti toistelet, luuletpa vielä keksineesikin jotain -- kunnes luet vähän enemmän. Sille et voi mitään, että ne tulevat kirjoihisi, joten parempi olisi itse suoraan perehtyä portugalilaiseen."

Aarne Kinnunen: Päätoiminen elämä. Otava 2011.

Vuoden ensimmäinen kirjallinen elämys

"So. You've been invited to this dinner party, but -- you don't want to go. You don't want to go, but --
But I can't really get out of it.
You can't really get out of it, but --
But I've just thought of a way to make it do-able.
You've just thought of a way to make it do-able, but --
But it depends on whether this man I've just met will accept the invitation and come with me.
[surprised] Oh. Oh, you mean me?
[surprised at himself] Yes. But --. Yes
[Laughter]"

Tämä vuosi alkaa kohdallani hyvin. Ensimmäinen lukemani kirja sai minut heti innostumaan, suorastaan hihkumaan riemusta. Se on Ali Smithin romaani There But For The, josta tuo yllä oleva katkelma on peräisin.

Kun juhlittu amerikkalainen miesprosaisti kuvaa päivällistä, kyseessä on yleensä kiitospäivä, hajallaan olevan perheen kokoontuminen. Perheenjäsenet ovat modernin maailman arkkityyppejä -- vanhempi poika vaikkapa investointipankkiiri, nuorempi poika huumeita vetävä hunsvotti, tytär taiteilija tai ympäristöaktivisti, äiti pullantuoksuinen kotirouva ja isä uuttera mutta umpimielinen yrittäjä, joka on vuosikymmenet rakentanut parempaa Amerikkaa. Perheenjäsenten välillä on kaikenlaisia jännitteitä, jotka vain odottavat purkautumistaan. Romaani kuitenkin päättyy katarsikseen, perheenjäsenet löytävät tien takaisin toistensa sydämiin ja lukija saa tirauttaa pari katkeransuloista kyyneltä. Romaanin sanoma: aito vapaus ei ole sitä, että tavoittelemme unelmiamme omilla tahoillamme vaan sitä, että tuemme toisiamme, muodostamme yhteisön, koska vapaus voi kukoistaa vain yhteisöllisyydessä.

Kaiken tämän kuvaamiseen juhlittu amerikkalainen miesprosaisti käyttää seitsemänsataa sivua pikkutarkoilla yksityiskohdilla ja psykologisella syväporauksella raskautettua proosaa, jossa kuitenkin lause kulkee lentäen eteenpäin.

Ali Smith ei ole amerikkalainen eikä miesprosaisti, tuskin juhlittukaan. Hän on niitä tyyppejä, joita kutsutaan anglosaksisessa maailmassa kirjailijoiden kirjailijaksi. (Tai ehkä häntä voisi jopa luonnehtia samoin kuin Julian Barnes luonnehti Lydia Davisia: kirjailijoiden kirjailijoiden kirjailijaksi.) Toisin sanoen Smith on "vaikea" prosaisti, eikä sellainen, jonka kirjoja luetaan ahmimalla sunnuntaipäivän rauhassa laiskanlinnaan käpertyneenä.
There But For The -romaanissa päivällisseuruetta ei muodosta amerikkalainen ydinperhe vaan sekalainen joukko brittiläisen esikaupungin asujaimistoa. Ennen jälkiruokaa eräs päivällisvieraista nousee pöydästä, mutta ei menekään wc:hen vaan yläkertaan isäntäpariskunnan vierashuoneeseen, jonne hän telkeää itsensä eikä poistu moneen kuukauteen. Isäntäpariskunta ei kutsu paikalle poliisia tai lukkoseppää vaan tiedostusvälineet. "Talossamme elää muukalainen vastoin tahtoamme", keskiluokkaisen pikkusieluinen rouva valittaa kaikelle kansalle. Eikä aikaakaan, kun talon eteen leiriintyy utelias väkijoukko toiveenaan nähdä oudosta tunkeilijasta vilaus vierashuoneen ikkunasta. Outo tunkeilija on todellakin outo: hän ei pidä meteliä, ei häiriköi eikä esitä vaatimuksia, vaan kyyhöttää vierashuoneessa lukkojen takana. Smith viljelee sellaisia ilmaisuja kuin "temporary permanence" ja "absent presence", eivätkä ne viittaa pelkästään outoon tunkeilijaan vaan laajemminkin romaanin henkilöihin ja heidän elämänmenoonsa. Vähin elein, alleviivamatta, ilman pedanttista psykologisten taustojen penkomista hän onnistuu luomaan monikerroksisen, ajatusta kiihottavan todellisuusnäkymän.

Smithin henkilöhahmoilla ei ole sovinnaisessa mielessä "syvää minuutta", kaikkein vähiten päähenkilöllä, oudolla tunkeilijalla, joka pysyy arvoituksellisena loppuun asti. Henkilöhahmot tulevat eläviksi keskinäisen puheen, kommunikaation kautta, jolloin minuus onkin ihmisten suhdetta ulkoiseen maailmaan, asettautumista toisten minuuksien keskelle. Minua viehättää Smithin romaanissa eniten juuri se, kuinka taitavasti hän osaa pyöritellä kommunikaation monia ulottuvuuksia, sudenkuoppiakin. Kommunikaatio ei ole sitä että "kaikki menee perille", vaan kielellistä vuorovaikutusta sävyttävät aina väärinymmärrykset, väärintulkinnat, väärinkuulemiset. Ne romaanin henkilöhahmot, jotka hyväksyvät informaation epätäydellisyyden pystyvät luovimaan eteenpäin, auttamaan itseään ja muita, kun taas ne, jotka vaativat yksiselitteisyyttä ja yksitulkintaisuutta tekevät lopulta vahinkoa paitsi muille myös itselleen. There But For The sisältää kosolti sanaleikkejä, jotka olisi helppo mitätöidä kielellisenä kikkailuna, mutta niin ei kannata tehdä. Sanaleikkien pointti on siinä, että ne näyttävät, kuinka kommunikaation lukkoja on mahdollista avata uudenlaisilla ja yllättävillä, jopa ensi alkuun pähkähulluilta vaikuttavilla näkökulmilla, moniäänisyydellä.

Toki There But For The mahdollistaa myös perinteisemmät, teemalähtöiset lukutavat. Sen voi nähdä esimerkiksi purevana ja samalla hykerryttävän hauskana satiirina toiseuden pelosta, keskiluokkaisesta pikkusieluisuudesta, mediamaailman tyhjästä spektaakkelihenkisyydestä ja ajatteluamme rajoittavasta taloudellisesta opportunismista.

Onneksi on olemassa Ali Smithin kaltaisia kirjailijoita. Minun silmissäni he ovat romaanitaiteen pelastajia (jos nyt tällainen iloitteleva liioittelu sallitaan).

P.S.

Ali Smithiltä on ilmestynyt suomeksi vuonna 2006 romaani nimeltä Satunnainen (alkuteos The Accindental).

Tavoiteltavaa, vaikeasti saavutettavaa

"I don’t know if you saw it, but a few years back there was this great interview with Cormac McCarthy and Oprah. At one point she seemed to be trying to bait him into expressing how wonderful it was to have an audience and be admired. And he would have none of it. He basically said that he didn’t care one way or another whether anyone ever read his work. That, to me, is utterly badass. Kafka reportedly had the same attitude. I think this attitude is about being so engaged and fulfilled at the process level, that everything else looks incredibly ancillary. I aspire to that sort of detachment from the material concerns of the work as it makes its way in the world. And of course I’m nowhere near reaching that ideal. The first step toward achieving that ideal is not reading reviews of your own books. "

Amerikkalaiskirjailija Ryan Boudinot HTML Giantissa.

Vuoden 2011 tärkeät kirjat

Olen muistaakseni joskus vihannut erilaisia kirjalistoja. Otin ne varmaan silloin liian vakavasti. Enää en ota, joten en enää myöskään vihaa niitä. Hupiahan ne ovat.

Niinpä päätin listata tusinan itselleni tärkeitä tänä vuonna ilmestyneitä kaunokirjallisia teoksia. Vetäisen ne tähän ulkomuistista luottaen siihen, että ensimmäisinä mieleen tulevat ovat myös eniten vaikuttaneet. Olisin toki voinut listata tärkeitä kirjoja enemmänkin, mutta pysytään nyt tusinassa.

Joku voi huomauttaa, että vuotta on vielä jäljellä pari viikkoa ja joulunpyhät aikaa lukea. Minulla on kuitenkin lukulistalla enää yksi tänä vuonna ilmestynyt kaunokirja, Neal Stephensonin Reamde. Arvoitukseksi siis jää kuuluisiko se tusinan listalle vai ei.

Mutta pitemmittä puheitta, tässä se tusina tulee aakkosjärjestyksessä lyhyin perusteluin:

Julian Barnes: The Sense of an Ending. Taitavasti sommiteltu pienoisromaani, joka tutkii muistin sokkeloisuutta ja näihin sokkeloihin eksymistä.

Charles Baudelaire: Pahan kukat. Antti Nylénin suomennos on kulttuurinen urotyö, Nylénin vapaamittaiset tulkinnat tuovat Baudelairen lyriikan iholle. Olen lukenut näitä runoja ennenkin, mutta opin niistä paljon lisää luettuani niitä tästä kirjasta.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Pidän ei-romaanimaisista romaaneista, tämä on sellainen. Kieli on hiottua ja hienovireistä, mutta ei kumpua kuitenkaan niukkuuden ja paljauden estetiikasta. Päähenkilö, jäkälätutkija Nylander on samaan aikaan 1800-lukulainen dandy ja anti-dandy, hämmentävä yhdistelmä.

J.M. Coetzee: Kesä. Kahteen kertaan läpikäytyä, sillä luin tämän toissa vuonna alkukielellä. Coetzeen proosa tuntuu joidenkin mielestä kalsealta, mutta minä aistin siinä herkkyyttä ja haurautta, se on sellaisen ihmisen kirjoitusta, jolla on sielu halki (ja siten se on koskettavaa, ainakin minulle.) Kesä on hieno itseinhon kirjallinen kuvaus vailla vähäisintäkään poseerauksen tuntua. Tämä kirja mykisti minut ensin englanniksi ja nyt myös suomeksi.

Don DeLillo: The Angel Esmeralda. Nine Stories. Novelleja vuosilta 1979-2011 yksissä kansissa. Tutuillla delillomaisilla vahvuuksilla teksti jyllää eli havaintotarkkuudella, kielen vivahteiden tajulla ja hypnoottisella, välillä paranoiaan kallistuvalla tunnelmien luonnilla. Näistä yhdeksästä tarinasta "Midnight in Dostoevsky" on todellinen novellistiikan helmi.

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta. Tämänkin luin jo ennen kuin se ilmestyi suomeksi. Teemojen, proosatyylin ja kerronnallisten ratkaisujen tasolla Maastossa ja kartassa on paljon yhtäläisyyksiä Houellebecqin aiempiin romaaneihin. Uusiakin taajuuksia on toki aistittavissa. Ei Houellebecq ole yhtään lempeämmäksi tullut mutta jollain tavalla sisäistyneempi hänen otteensa on kuin vaikkapa Alkeishiukkasissa. Vimmaa on hävinnyt, tarkkuutta tullut lisää.

Jonathan Lethem: The Ecstasy of Influence. Lethem ei ole täysin lunastanut lupauksia fiktion tekijänä, vaikka onkin kiinnostavampi kuin moni meillä Suomessa paremmin tunnettu jenkkiprosaisti. Tämä esseekokoelma askartelee kiinnostavasti esseen ilmaisumahdollisuuksilla ja muodollakin.

John Jeremiah Sullivan: Pulphead. Vahvasti populaarikulttuuriin painottuvia, uteliaan sielun kirjoittamia esseitä. Sullivanin tekstissä on henkistä sukulaisuutta David Foster Wallacen esseiden kanssa.

Henriikka Tavi: Toivo. Muutama vuosi sitten ilmestynyt Esim. Esa oli minulle erityinen runokokoelma, tämä uusi myös. Joskus väitetään, että uusi runo tuottaa vain kielimateriaa ilman sisältöä ja subjektiivisuutta, mutta nämä Tavin runot koskettivat minua niin henkilökohtaisella tasolla että vain harvat tekstit ovat moiseen pystyneet.

Colm Tóibín: Brooklyn. Joillekin Jonathan Franzenin Vapaus palautti uskon perinteisen romaanimuodon ilmaisuvoimaan. En tiedä tekikö tämä Tóibinin myötäelävän kerronnan taidonnäyte saman minulle, mutta kovasti sitä ihastelin.

David Foster Wallace: The Pale King. Suren yhä DFW:n traagista kuolemaa, lohtua suruuni toi tämä postuumisti julkaistu kesken jäänyt romaani (tai ehdotus postuumiksi romaaniksi, sillä DFW:n kustannustoimittaja laittoi sen kasaan sekavasta tekstiröykkiöstä). En edes yritä tiivistää tätä kirjaa ja sen merkitystä minulle näin pieneen tilaan.

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija. Välillä masentaa ajatella, että Yli-Juonikkaan kaltainen kirjailija jää meillä Suomessa pimentoon, kun kriitikot suitsuttavat ja yleisö ostaa sellaisia kirjailijoita kuin... öh... no, jääkööt nimet mainitsematta. Uneksija (kuten sen rinnaikkaisteos Valvoja) on ihan omanlaisensa olento Suomi-proosassa, outo valoilmiö, positiivisessa mielessä.

Asiaproosa matkantekona

Timo Hännikäisen blogissa käydään esseekeskustelua. Hyvä että käyvät, itselläni ei ole nyt intoa siihen sen kummemmin osallistua.

Tulkoon kuitenkin paljastetuksi, että pusersin juuri erään esseistiikkaa ruotivan tekstin, joka tulee julki ensi vuoden puolella. Siinä tulin sivunneeksi osin samoja asioita kuin mitä Hännikäisen blogissa nyt ruoditaan. Minua on nimittäin ruvennut pikkuisen väsyttämään leimallisesti poleeminen esseetyyli. Kaipaan nyansseja, hengitystilaa, laajempaa rekisteriä. Tämä kai johtuu osittain siitä, että vietin suuren osan viime kesästä lueskelemalla Joan Didionia ja Cynthia Ozickia. Heidän tekstiensä parissa tuntui vähän siltä kuin sieluni olisi puhdistunut. Polemiikkia tai provokaatioita en ikävöinyt tippaakaan.

Jokaisen ärhäkkyydellä ratsastavan esseistin pitäisi käydä joskus maatalousnäyttelyssä kuten David Foster Wallace tai kristillisillä rokkifestareilla kuten John Jeremiah Sullivan ja kertoa siitä kaikesta mitä tuli nähneeksi ja kokeneeksi vaikka ei odottanut näkevänsä ja kokevansa. Uteliaisuutta vimmaisuuden rinnalle, tai muuten rähinäesseisti alkaa toimia pakkotoistolla kuten Pentti Saarikoski kirjoittaessaan säkeet "minä matkustin koko lapsuuteni / minusta tuli kommunisti". Saarikoskihan tunnusti kokeneensa lähes sukupuolista kiihottuneisuutta, koska nuo säkeet olivat niin raju irtiotto hänen kotipiirinsä porvarillis-isänmaallisista arvoista.

Esseessä kai matkustaminen on tärkeämpää kuin perille pääseminen. Minä ainakin olen enimmäkseen kirjoittanut ja lukenut esseitä oppiakseni miten tietyistä asioista ajattelen tai voisin ajatella.

Olen myös kiinnostunut ihan konkreettisesta matkakirjallisuudesta. Ja tästä pääsenkin siihen asiaan, mistä minun piti kirjoittaa ennen kuin eksyin noihin esseehorinoihin, eli Michael Lewisin Boomerangista. Lewis ei ole kaunokirjallisen esseen tekijä vaan tietokirjailija, mutta poikkeuksellisen hyvä asiaprosaisti.

Boomerang on ajankohtaiskirjallisuutta jos mikä. Se sukeltaa suoraan nykyisen finanssikriisin syihin ja taustoihin. Tämän sukelluksen Lewis tekee harjoittamalla "talousromahdusturismia", toisin sanoen matkustelemalla Islannissa, Kreikassa, Irlannissa ja Saksassa.

Viime aikojen talousuutisissa on vilahdellut pöyristyttävän suuria lukuja, mutta lyödäänpä pöytään yksi erityisen pöyristyttävä: vuosina 2002–2008 maailman velat – yksityiset ja julkiset – kasvoivat 84 000 miljardista dollarista 195 000 miljardiin dollariin. Siinä sitä on toteutettu nykypäivän unelmia tulevaisuudesta varastamalla ja vivutettu sijoituksia pohjattoman ahneuden ruokkimiseksi.


Jos oikein huonosti käy, Lehman Brothersin konkurssin vuonna 1998 laukaisema ensimmäinen finanssikriisi oli vain alkusoitto paljon suuremmalle kaaokselle. Nythän on vaakalaudalla maailman suurimpiin  kuuluvien kansantalouksien kyky selvitä veloistaan.

Lewis selvittelee miten tähän on tultu raportoimalla näkemästään ja kuulemastaan. Omakohtaisia havaintojaan hän terästää vankalla tietoaineksella. Kaikesta näkee, että hänellä on ollut takanaan suuren kustannustalon taustaresurssit. Hyvänä kirjoittajana Lewis onnistuu esittämään monimutkaiset tapahtumaketjut ja syy-yhteydet ymmärrettävästi ja havainnollisesti, jopa mukaansatempaavasti.

Ekstranautintoa lukukokemukseen tuo se, että Lewisilla on esseistimäistä uteliaisuutta yksityiskohdille ja anekdooteille. Boomerangia lukiessani hörähtelin välillä ääneen – mitä en kirjaa lukiessani juuri koskaan tee – sillä ennennäkemättömiin velkaorgioihin sisältyy kosolti mustaa huumoria.

Islantilaiset halusivat lopettaa kalastamisen ja ruveta investointipankkiireiksi. Irlantilaiset taas kuvittelivat löytäneensä ikuisen vaurauden lähteen siitä, että rakentavat toisilleen asuntoja ja kiinteistöjä.

Surkuhupaisin tapaus on kuitenkin Kreikka. Siellä velkarahasta tehtiin eräänlainen piñata, jota kaikki kansalaiset saivat käydä vuoronperään huitomassa ja kahmia sitten taskunsa täyteen karkkeja.

Kreikan valtion rautateiden liikevaihto oli vuodessa sata miljoonaa euroa, mutta palkkakustannukset 400 miljoonaa ja muut menot 300 miljoonaa euroa. Keskimääräinen valtionrautateiden työntekijä nosti 65 000 euron vuosipalkkaa!

Ja tämä kaikki maassa, jossa vain typerykset maksavat veroja.

Hämmentävimmät havaintonsa Lewis tekee kuitenkin Saksassa. Omassa maassaan saksalaiset pitäytyivät  kurissa ja nuhteessa, mutta rahoittivat senkin edestä muiden yli varojen elämistä. Saksalaispankit syytivät ulkomaille löysää lainarahaa tavalla, joka ei olisi ikimaailmassa käynyt päinsä kotikonnuilla. Häikäilemättömimmin saksalaisia käyttivät hyväkseen Wall Streetin pelurit.

”Eihän näitä osta kukaan – paitsi tietysti saksalaiset”, jenkkipankkiirit vitsailivat rahastaessaan uusimmilla finanssi-instrumenteilla, joista tuli lopulta rahoitusmaailman joukkotuhoaseita.

Viimeiset subprimelainoilla ladatut kiinteistövakuudelliset arvopaperit myytiin juuri saksalaisille korttitalon jo sortuessa. Germaanit kun uskoivat, että AAA-luokitus tarkoittaa riskittömyyttä, nyt, aina ja ikuisesti. No, saksalainenhan on aina uskonut virallisiin sääntöihin ja ohjeistuksiin. Niin tuntuvat uskovan edelleenkin.
 
P.S.
 
Jatkaakseni vielä talousaiheilla, olin innoissani kun HS-raadissa tänään Tommi Uschanov puhui tiukkaa asiaa Angry Birdseistä: "Jos 150 työntekijän yhtiöstä on tarjottu 2,25 miljardia dollaria, se on 15 miljoonaa dollaria kutakin työntekijää kohti. Tämä on työntekijää kohti noin kolme kertaa enemmän kuin Applen markkina-arvo, seitsemän kertaa enemmän kuin Microsoftin ja 50 kertaa enemmän kuin Nokian. Ja näillä on taseessa sentään kymmeniä miljardeja omaa pääomaa. Yliarvostuksen asteen voi päätellä tästä."
 
Uschanov on mahtava tyyppi (en kylläkään tunne häntä muuten kuin tekstien kautta) ja arvostustani vain lisää se, että hän osaa eritellä taloudellisia nyansseja noin osuvasti. Itse askartelen palkkani eteen p/e-, p/b- ja ev/ebitda-lukujen ynnä muiden osakemarkkinoiden arvostuskertoimien parissa, enkä ikipäivänä laittaisi omaa rahaani Angry Birdsit kehitelleeseen Rovioon jos se listautuisi. Rovion osakkeen arvottaminen diskonttaamalla tulevaisuuden kassavirtoja nykyarvoonsa olisi pelkkää hatusta vetämistä. Ainahan kasvuosakkeiden hinnoittelu rakentuu odotuksille, mutta Rovion kaltaisia firmoja ei voi edes kasvuosakkeiksi nimittää, ne ovat pikemminkin arpalappuja. Kasvuosakkeissa (arpalappuosakkeista nyt puhumattakaan) on se sudenkuoppa, että osakkeen arvonnousu ei edellytä pelkästään odotusten toteutumista vaan niiden jatkuvaa ylittymistä. Eli jos Rovio nyt listautuisi, minun olisi siihen sijoittaakseni uskottava, että yhtiö ei pärjää pelkästään niin hyvin kuin muut sijoittajat toivovat vaan vielä sitäkin paremmin. Osakemarkkinoiden aikasarjat osoittavat, että tylsien toimialojen osakkeet (ns. arvo-osakkeet), joiden hinnoittelu ei rakennu odotuksille vaan substanssille ovat tuottaneet vähänkin pidemmällä horisontilla paremmin kuin ns. kasvuosakkeet. En yhtään ihmettele.

Suomi-novellia

Suomalaisesta novellista minulle tulee mieleen Martti Joenpolvi, henkilöt ilman etunimiä ("Järvelä otti saavista kupilla kiljua") ja modernistinen alkemia eli yritys sanoa vähässä paljon.

Pakko myöntää, etten ole tällä tavalla määritellyn suomalaisen novellin suuri ystävä. Herää tunne kirjallisuuden lajista, jonka suurimpia hyveitä on mumista painokkaasti tai kuiskata lujaa. "Onhan suomalaisissa novelleissa jännitettä ja ladattuja merkityksiä", sanoo joku. Voi ollakin. Mutta nauttiakseen jännitteisestä, merkityksillä ladatusta kielestä pitäisi lukijalla olla päässään suomalaisen modernismin estetiikan mukaisesti kalibroitu dekooderi ja halu käyttää sellaista. Ehkä minunkin päässäni on sellainen, mutta jaksanko enää käyttää sitä on toinen kysymys.

Voi tietysti olla niinkin, että olen vain huono lukija Martti Joenpolven tyyppisten kirjailijoiden novelleille. Minuun kolahtaa paremmin Rosa Liksomin lyhytproosa (sattuneista syistä olen lueskellut uudelleen Unohdetun vartin ja Tyhjän tien paratiisien tekstejä; yhtä nautittavia kuin silloin kauan sitten).

Eipä silti, olen minä löytänyt viime vuosina myös mieluista luettavaa suomalaisesta novellistiikasta. Ikisuosikkini Juha Seppälän Mitä sähkö on? sisälsi pari todella hyvää tekstiä (varsinkin niminovelli), lisäksi mm. Tuuve Aro ja Maritta Lintunen ovat kirjoittaneet oivallisia juttuja.
Tänä syksynä minuun on tehnyt vaikutuksen Joni Pyysalon Ja muita novelleja (josta minun piti tämä merkintä kirjoittaa mutta ajauduin purkamaan patoutunutta ahdistustani suomalaista perusnovellia kohtaan). Pyysalolla piisaa kirjallista käsityötaitoa, hän hallitsee tekstien sommittelun. Lisäksi hänellä on silmää yksityiskohdille, mikä on tärkeää niin lyhyessä kuin pitkässä proosassa. Hän saattaa kuvata jonkin sinänsä arkisen tapahtuman niin että kuvaukseen pujahtaa pala laajempaa mielenmaisemaa. Tällaisia merkityksellisiä hetkiä sisältyy Ja muita novelleja -kokoelmaan paljon, ja mikä tärkeintä ne ovat merkityksellisiä itsessään, niitä ei ole valjastettu "paljastamaan" novelliin upotettua kokoavaa ajatusta. Eivätkä ne myöskään pyri alleviivaamaan vähäeleisyyttään ja toteavuuttaan saadakseen sitä kautta "yllättävää" tehoa. (Vähäeleisessä toteavuudessa on jotain karmivaa, olen aina pelännyt suomalaista perusnovellistiikkaa lukiessani törmääväni johonkin tällaiseen: "Lipputanko kaatui. Jokinen jäi alle.")

Jos suomalaisessa perusnovellissa henkilöillä on vain sukunimet, niin Pyysalon novelleissa ei edes niitä. Lukiessani Ja muita novelleja -kokoelmaa minulla oli tunne että henkilöhahmot ovat monistumia tai laajentumia yhdestä perushenkilöstä eri konteksteissa ja elämäntilanteissa. Eikä tämä ole moite, päin vastoin. Se että novellit on viritetty samalle taajuudelle tuo vaikutelman että ne valuvat toistensa päälle ja alle, soljuvat toistensa sisään, jolloin yhden novellin lukeminen saa aikaisemmatkin novellit näyttäytymään uudella tavalla. Vähän kuin katsoisi yhtä ja samaa veistosta monesta eri suunnasta.

Samalla täytyy sanoa, että samataajuuksisuuden vaikutelma ei toimisi näin hyvin ellei kokoelman viimeinen novelli poikkeaisi seitsemästä muusta novellista. "Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta" on pilaileva ja kuriton teksti, enemmän loppukeikautus kuin loppuhuipennus. Samalla minä luen sen oivaltavana pingottuneen modernistisen novellin parodiana.

P.S.

Ja muita novelleja -kokelma innostuu värillä pirstomaan sinänsä realistisen kerronnan synnyttämää todellisuusilluusiota alaviitteillä, jotka sisältävät niin kustannustoimittajan huomautuksia kuin kirjallisten lähteiden paikannuksia. Näitä alaviitteitä olisi voinut olla enemmänkin, niistä olisi voinut jopa rakentaa ihan itsenäisiä tekstejä varsinaisten novellien rinnalle. Mutta ehkä joskus toiste.

Liberty Valancen tappajat

En ole suuri lännenfilmien ystävä. Yksi harvoista, joka on tehnyt minuun vaikutuksen on John Fordin ohjaama Mies joka ampui Liberty Valancen.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pieneen Shinbonen kaupunkiin. Lee Marvinin näyttelemä lainsuojaton Liberty Valance terrorisoi paikallisia asukkaita. Lopulta James Stewartin esittämä nuhteeton lakimies Ransom Stoddard ajautuu kaksintaisteluun Liberty Valancen kanssa ja onnistuu kaikkien yllätykseksi tappamaan tämän, vaikka on kaikkea muuta kuin pyssysankari. Tai niin Stoddard ja kaupunkilaiset luulevat. Tosiasiassa Liberty Valancen surmaavan luodin ampuu sivukujan kätköistä Tom Doniphon, jota näyttelee John Wayne.

Jonathan Lethem siirtää tuoreessa esseekokoelmassaan The Ecstasy of Influence nykypäivän kirjallisuusmaailman taistelut tämän länkkäriklassikon kehyksiin. Postmoderni romaani edustaa Liberty Valancen kaltaista kyynistä pahista, joka uhkaa rehtiä ja kunnollista realistista romaania. Moni perinteinen romaanikirjailija on enemmän tai vähemmän tietoisesti pyrkinyt James Stewartin esittämän sankarin rooliin palauttaakseen järjestyksen kirjallisuusmaailman Shinboneen. Eräs heistä on tänä syksynä meillä ja viime syksynä maailmalla romaanitaiteen pelastajaksi julistettu Jonathan Franzen. Kuten taannoisessa merkinnässäni kirjoitin, Franzen hyökkäsi laajalti siteeratussa Harper'sin esseessään William Gaddisin ja Thomas Pynchonin kaltaisia postmodernin romaanin edelläkävijöitä vastaan.

"Who first played the role of Stewart/Stoddard, the true-of-heart citizen shoved into the street to take on the menacing intruder? Was it Raymond Carver? I think Raymond Carver might have been the original Man Who Shot Liberty Valance. Who's played the role recently? A few: Alice Munro, William Trevor, Cormac McCarthy, Marilynne Robinson, Jonathan Franzen."

Entä keille kuuluu Liberty Valancen todellisen tappajan, John Waynen esittämän sivukujalla väijyvän pyssymiehen rooli? Tietysti kriitikoille, jotka Liberty Valancen ammuttuaan kiirehtivät esiin piilostaan ja osoittavat jotain Jonathan Franzenin kaltaista kirjailijaa huutaen: "Tämä mies teki sen! Tämä mies tappoi pahiksen ja palautti järjestyksen kaupunkiin! Tämä mies vapautti meidät Liberty Valancesta tällä loistavalla teoksellaan, joka pelastaa koko romaanitaiteen!"

"According to the critic's presentation the writer has, at last, killed Liberty Valance on behalf of the terrified populace. Yet the terrified populace is probably a straw man, too, a projection of the critic's own fear of disreputability or disorder?"

Tarina romaanitaiteen kyyniseltä postmodernismilta pelastavasta yksinäisestä sankarista on yllättävän sitkeä siihen nähden että se on täysin tuulesta temmattu. Ei ole mitään Liberty Valancea, jonka tappamalla olisi mahdollista palauttaa järjestys kirjallisuusmaailman Shinboneen. Ei ole myöskään mitään "postmodernia romaania". On vain yksittäisiä teoksia, joihin sisältyy "postmoderneiksi" kutsuttuja elementtejä, kuten metafiktiota, antinarratiivisuutta, popkulttuuriviittauksia, intertekstuaalisuutta, surrealismia, maagista realismia ja niin edelleen ja niin edelleen. Sellaista monsteria, joka sulkisi sisäänsä kaiken mahdollisen "postmodernin" on jokseenkin mahdoton kuvitella. Jos sellainen ilmaantuisi, ehkä se pitäisikin ottaa pikimmiten hengiltä (tai sitten ei).

"The reason postmodernism doesn't die is that postmodernism isn't the figure in the black hat standing out in the street squaring off against the earnest and law-abiding 'realist' novel against which it is being opposed. Postmodernism is the street. Postmodernism is the town. It's where we live, the results of the effects of Liberty Valance's stubborn versality."

Intellektuellit

"The belief seems to be spreading that intellectuals are no wiser as mentors, or worthier as exemplars, than the witch doctors or priests of old. I share that scepticism. A dozen people picked at random on the streets are at least as likely to offer sensible views on moral and political matters as a cross-section of the intelligentsia. But I would go further. One of the principal lessons of our tragic century, which has seen so many millions of innocent lives sacrificed in schemes to improve the lot of humanity, is -- beware intellectuals. Not merely should they be kept well away from the levers of power, they should also be objects of particular suspicion when they seek to offer collective advice."

Näin kirjoittaa Paul Johnson poleemisessa kirjassaan Intellectuals, joka ilmestyi 1980-luvun lopussa. Joku voi huomauttaa, että Johnsonin lauseissa kalskahtaa samanlainen henki kuin perussuomalaisten edustamassa kaikkitietävän kansan herra- ja eliittivihassa. Tällainen kritiikki johdattaa kuitenkin harhateille. Ei Johnson hyökkää tietoa tai asiantuntijuutta vaan ahdaskatseista dogmatismia vastaan. Sehän on tunnetusti ollut eurooppalaisen älymystön helmasynti.

Vanhassa maailmassa yhteisön suunnannäyttäjinä toimi papisto, mutta modernissa sekulaarissa maailmassa papiston tilalle astuivat intellektuellit. Mitä tyyppejä intellektuellit sitten ovat? Kirjanoppineita vailla minkään alan erityisasiantuntemusta. Monet heistä tekivät pohjimmiltaan samaa kuin papisto vanhassa maailmassa: levittivät viestiä paratiisista. Heidän paratiisinsa oli kuitenkin tämänpuoleinen eikä tuonpuoleinen, utopia eikä taivasten valtakunta. Myöhempinä aikoina intellektuellien rooli on toki muuttunut. Harva heistä saarnaa enää utopioiden puolesta, useimmat levittävät jonkinlaista yleispätevää hedonismin sanomaa, oikeutta nautintoon, jota kapitalistinen yhteiskunta uhkaa joko rakenteellisella väkivallallaan tai traditioista periytyvillä kielloilla ja rajoituksilla.

Albert Camus'n kerrotaan sanoneen Simone de Beauvoirille: "Olemme samanlaisia siinä, että meille yksilöt merkitsevät eniten. Suosimme mieluummin konkreettista kuin abstraktia, mieluummin ihmisiä kuin doktriineja. Meille ystävyys merkitsee enemmän kuin politiikka." Paha kyllä de Beauvoir katkaisi sittemmin välinsä Camus'n kanssa ja asettui Jean-Paul Sartren taakse. Sartrehan edusti aivan päinvastaisia asioita kuin Camus. Viime aikoina meillä Suomessa on kannettu huolta vihapuheesta. Eräät Sartren kirjoitukset edustavat hyytävintä älymystön edustajan vihapuhetta, mitä viime vuosisadalla kirjoitettiin. Hän oli esimerkiksi sitä mieltä että jälkikolonialismin ikeessä elävä vapauttaa eurooppalaisen tappaessaan kerralla kaksi ihmistä: sortajan ja sorretun. Väkivalta kiehtoi Sartrea, kuten on kiehtonut lukemattomia älymystön edustajia (ja heidän hännystelijöitään) ennen häntä ja hänen jälkeensä. Tämä on täysin ymmärrettävää ihmisille, jotka Sartren lailla asettavat abstraktit periaatteet ja ideologian ihmisten edelle.

Paul Johnsonin kirjan tärkein sanoma onkin juuri tässä. Kuten hän itse kirjoittaa: "The worst of all despotisms is the heartless tyranny of ideas."

Voi tietysti toivoa, että massamurhien täyttämä 1900-luku ja Sartren kaltaisten älykköjen harharetket ovat antaneet meidän aikamme ihmisille rokotussuojaa ideoiden tyranniaa vastaan. Vaan enpä tiedä. Dogmatismin sävyttämää ääriajattelua putkahtelee esiin vähän joka suunnasta, esimerkiksi Helsingin Sanomien älykköraadista. Atlas Saarikoski kirjoitti viime viikolla näin vastatessaan kirjallisuuspalkintoja koskeneeseen kysymykseen:

"Lisäksi on huojentavaa, että kirja, jossa keski-ikäinen valkoinen mies tulkitsee nuoren kurditytön elämää, on jätetty palkintosarjan ulkopuolelle."

En ota tässä yhteydessä kantaa Jari Tervoon ja hänen kirjaansa, toteanpahan vain että Atlas Saarikosken huomio edustaa tyylipuhdasta, suorastaan karikatyyrimäistä, esimerkkiä radikaaliälykön ääriajattelusta. Dogmaatikoille ei riitä, että ihmiset subjektiivisella tasolla kannattavat oikeita asioita, heidän on kannatettava niitä myös objektiivisella tasolla. Niinpä valkoinen heteromies ei yksinkertaisesti voi kirjoittaa ihmiskaupan uhreiksi joutuneista kurditytöistä. Hän on aina ja ikuisesti vastuussa kaikkien valkoisten heteromiesten kaikista pahoista teoista. Se täytyy Atlas Saarikosken kunniaksi sanoa, että hän ei sentään esitä sartremaiseen tyyliin, että valkoisen heteromiehen surmaamalla vapauttaa kaksi ihmistä: sortajan ja sorretun. (En tosin tiedä, onko hän jossain muualla tällaisen ajatuksen esittänyt, en ihmettelisi vaikka olisi, sillä sen verran stereotyyppiseltä radikaaliälyköltä hän vaikuttaa.)

Toki Atlas Saarikosken kaltaisilla hahmoilla ei ole samanlaista asemaa kuin oli 1900-luvun johtavilla intellektuelleilla. He ovat julkisuudessa lähinnä esittämässä itseään, henkilöä, jolla on äärimmäisiä mielipiteitä, koska tiedotusvälineet tykkäävät ihmisistä, jotka tuovat keskusteluun "värikkyyttä". Ehkä tällainen esiintyvän taiteilijan rooli onkin älyköille paras mahdollinen, vaarattomin se ainakin on. Kukaan ei silloin kuvittele, että heillä olisi oikeasti jotain annettavaa.

P.S.

Paul Johnson rusentaa Intellectuals-kirjassaan koko joukon länsimaisen kulttuurihistorian juhlittuja älykköjä tuomalla esiin minkälaisia despootteja, suoranaisia ihmishirviöitä he olivat yksityiselämässään vaikka julkisessa roolissaan saarnasivat paremman, oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Paha kyllä Johnsonin itsensä kohdalla voi esittää samanlaista kritiikkiä. Hän esiintyi vuosikaudet moraalisesti suoraselkäisenä perheenisänä ja hartaana katolilaisena. Sitten paljastui, että hänellä oli pitkä avioliiton ulkopuolinen suhde ja että hänellä oli tapana pyytää piiskaa rakastajattareltaan. Piiskaussessioiden aikana rakastajattaren piti sättiä Johnsonia "tuhmaksi, tuhmaksi pojaksi".