Nuoruudesta ja hulluudesta

Olen tainnut joskus mainita arvostavani vanhaa enemmän kuin uutta, kokemusta enemmän kuin nuoruutta ja patinoitunutta sivistystä enemmän kuin kuvainraastamiseen pyrkivää uhmakkuutta.

Kuten arvata saattaa, asian toinen puoli on se, että ärsyynnyn herkästi nähdessäni ympärilläni turhia, vahingollisia ja ennen muuta aikansa eläneitä ilmiöitä, jotka ansaitsisivat vain kuolla pois. Esimerkkinä vaikkapa sotavuosiemme uhrauksia ihannoiva kiihkoisänmaallisuus.

E.M. Cioran -- jota olen toistaiseksi lukenut aivan liian vähän -- sanoi toisen maailmansodan jälkeen että nuorisossa asuu pahuus. Nuoriso vaatii verta, kiihkoilua, kuohuntaa ja barbarismia. Cioran tiesi, mistä puhui, joutuihan hän itse fasismille alttiiksi 1930-luvulla. Tuskin milloinkaan on palvottu niin avoimesti nuoruutta, voimaa ja kauneutta kuin tuolloin. Nuorisoa usutettiin osallistumaan politiikkaan ja muuttamaan kaiken. En voi olla ajattelematta, että maailmanhistorian karmeimmat verityöt olisivat jääneet tekemättä ilman hourupäisiä ja innokkaita nuoria miehiä, jotka suostuvat tappamaan kun käsketään.

Toki meidänkin aikamme ihannoi nuoruutta, voimaa ja kauneutta, mutta markkinavoimat ovat tuotteistaneet ja arkipäiväistäneet niissä piilevän fasismin käärimällä ne samaan pakettiin yksilönvapauden ja arvoliberalismin kanssa. Kauppa käy ja nuorilla ja nuorenmielisillä on kivaa. Tai niin he ainakin haluavat uskoa.

Miksi tällaisia mietin? Lähinnä siksi, että viime lauantainen Morrisseyn keikka Kaapelitehtaalla palautti minut takaisin menneiden aikojen kokemuksiin. Kun ensimmäinen kappale This Charming Man alkoi vyöryä äänentoistolaitteista, tunnistin itsessäni samat värähtelyt ja mielenliikkeet kuin teinivuosina. Ensin se tuntui pelottavalta, mutta sitten hyvältä. En siis hairahtanut aikoinaan Morrisseyn musiikkiin siksi, että olin nuori ja vaikutuksille altis vaan siksi, että Morrisseyn musiikissa on jotain ikuista ja kestävää. Toki tiesin sen jo ennestään, mutta oli hyvä saada Kaapelitehtaalla asiaan varmistus livenä.

Samalla tuumin, että pitäisi lukea ja katsoa uudestaan kaikki nuoruuteni tärkeät kirjat ja elokuvat. Olen ehtinyt jo aloittaakin urakan. Luin Portnoyn taudin ja totesin olleeni typerys hullaantuessani siitä. Sitten katsoin Das Bootin ja ilokseni huomasin pitäväni siitä edelleen. Urakka jatkuu. Onneksi pian alkaa kesäloma.

Lohdutuksen ääni

Morrissey esiintyy tänään Helsingissä Kaapelitehtaalla.

Hän on eniten elämääni vaikuttanut popartisti, vaikkakaan en voi väittää olevani yhtä suuri fani kuin Antti Nylén, joka hiljattain Morrisseyn 50-vuotisjuhlien kunniaksi julkaisi pienimuotoisen kirjasen päivänsankarista.

"Kuinka monta kertaa olen kuunnellut William, It Was Really Nothingin? Satoja vai tuhansia? En tiedä. Monta kertaa. Tuo laulu on minulle hyvin tuttu, tutumpi kuin rakastamieni ihmisten kasvot. Luulen, että minut voisi herättää koomasta soittamalla ne kaksi minuuttia ja kymmenen sekuntia korviini", Nylén kirjoittaa.

Ensimmäisen kerran tein tuttavuutta Morrisseyn kanssa yläasteikäisenä vuonna 1984. The Smiths eli uransa alkutaivalta, ja Suomessakin soitettiin radiossa What Difference Does It Makea . Hankin yhtyeen ensimmäisen albumin, kuuntelin ja hämmästelin, aavistin vaikka en välttämättä vielä tajunnut löytäneeni jotain sellaista, mikä seuraisi mukanani pitkään.

Luin brittiläisiä musiikkilehtiä, NME:tä ja Melody Makeria. Opin niistä lisää Morrisseystä. Hän ei ollut kuin muut poptähdet, ei puhunut samalla tavalla kuin he. Eräässä kuvassa Morrissey poseerasi Thomas Hardyn romaani vierellään. En tiennyt silloin kovin paljon kirjallisuudesta, mutta ajattelin, että on tyylikkäämpää lukea Hardyä ja puhua kieltäymyksestä ja selibaatista kuin elää rentoa ja rempseää, sovinnaisella tavalla kapinallista popparielämää. Selvästikin Morrissey oli kaiken likaisen, keinotekoisen ja alhaisen yläpuolella.

Oman sävytyksensä noihin varhaisiin kokemuksiini toi se, että asuin Kokkolassa. Valtaenemmistö kaupungin nuorista ei kuunnellut Morrisseytä ja jos olisivat kuunnelleet, eivät olisi ymmärtäneet saati rakastaneet häntä. Oli tuskastuttavaa mutta samalla avartavaa intoilla The Smithsistä yksin tai muutaman ystävän kanssa, kun ympärillä ikätoverit hoilasivat Popedaa ja sikailivat niin kuin teininuoriso kaikkialla sikailee. Eräässä haastattelussaan Morrissey puhui nuoruusvuosistaan, jotka vietti omassa huoneessaan levyjä kuunnellen. "Joudut kohtaamaan kaiken yksin: kuoleman, hammaslääkärin...", hän sanoi, ja kuvittelin totisesti tietäväni, mitä hän tarkoitti. Yksinäisyys ymmärtämättömien keskellä, riita maailman kanssa -- nuo olivat varhaisten The Smiths -vuosieni perustavimmat eksistentiaaliset kokemukset. Ja varmaankin ne jättivät jälkensä.

Aikuistuttuani minulta kului pitkähkö aika niin etten kovin paljon Morrisseytä kuunnellut. Mutta onneksi suhteemme on taas viime vuosina tiivistynyt. Vanhetessaan ihminen tarvitsee lohtua vähintäänkin yhtä paljon kuin nuoruusvuosinaan, ja kuten Nylén kirjasessaan todistelee, Morrissey suo lohtua ja lohdutusta:

"Jos ymmärtäisin jotakin filosofiasta en ehkä tarvitsisi Morrisseytä. Mutta en usko. Vaikka filosofi kumartuisikin kaikkein vakavimman puoleen ja kertoisi kärsivällisesti ja ymmärrettävästi totuuden siitä, hän sen tehtyään nousisi ylös ja sanoisi: 'Pitäkää hyvänänne!' Boëthius on väärässä. Filosofia ei lohduta. Tieto ei lohduta."

Varjojen raportti

Syksyllä ilmestyvän romaanin viimeistely jatkuu edelleen. Päivitykset tähän blogiin ovat siis olleet kortilla.

Oma kirjoittaminen (tai pitäisikö tässä työvaiheessa puhua pikemminkin tekstin hiomisesta) saa uutta potkua, kun tulee lukeneeksi ohessa hyviä toisten tekemiä kirjoja. Sellainen on Philippe Claudelin vastikään suomeksi ilmestynyt Varjojen raportti. Se yllätti minut vahvalla kerronnallaan. Kirjallisesti se on niin briljantti, ettei haitannut yhtään vaikka siinä esiin nousevat teemat (toiseuden pelko, yhteisöllisen väkivallan anatomia jne.) eivät pystyneet tarjoamaan varsinaisia uusia oivalluksia.

Tunnistaminen on eräs romaanikirjallisuuden traditionaalisista lukunautinnon herättäjistä. Kun kirjailija onnistuu kuvaamaan miljööt, maut ja tuoksut tavalla, josta lukija tunnistaa omat kokemuksensa syntyy väkevä kokemus tekstin todenkaltaisuudesta. Se imaisee mukaansa, saa lukijan elämään sanat ja lauseet omakohtaisesti. Syntyy aitoa, välitöntä lukemisen lumoa. Intellektuaalisesti suuntautuneet kirjallisuusihmiset toisinaan vähättelevät tällaista tekstin vietäväksi tempautumista, mutta mielestäni ei pidä vähätellä.

Varjojen raportti käsittelee asioita, jotka tunnemme jos emme omakohtaisesti niin viime vuosisadan synkästä historiasta: vankileirejä, sotaa, organisoitua vainoa ja väkivaltaa, mutta kehystää ne aivan uudella tavalla. Claudel ei kirjoita Saksasta, juutalaisista ja Auschwitzista vaan luo oman hiukan sadunkaltaisen todellisuutensa, joka monilta piirteiltään muistuttaa omaa maailmaamme, sen historiaa.

Tämän kaltainen etäännytys toimii Varjojen raportissa loistavasti. Jos Claudel olisi sijoittanut romaaninsa 1900-luvun Eurooppaan ja kuvannut todellisia paikkoja ja tapahtumia niiden oikeilla nimillä, lukukokemus olisi varmaankin liudentunut, koska taustalla olisivat alkaneet häiritsevästi kummitella kaikki holokaustkirjat ja -elokuvat.

Etäänytyksen ja tunnistamisen vuoropelillä Varjojen raportti onnistuu välttämään nämä sudenkuopat. En tiedä, ovatko ratkaisut olleet Claudelilta tietoisia, vaistonvaraisia vai niiden sekoitusta, mutta lopputuloksena on romaani, joka on kerronnallisesti yksi vaikuttavimmista viime aikoina lukemistani.

Mies nimeltä DeLillo

En tiedä Don DeLillosta oikeastaan mitään. Olen lukenut lähes kaikki hänen romaaninsa, monet niistä useaan kertaan, mutta miehestä itsestään en osaa sanoa juuri muuta kuin että hän asuu jossain New Yorkin liepeillä ja polveutuu italialaisista siirtolaisista. Valokuvissa DeLillo näyttää sävyisältä ja hieman tylsältä tyypiltä. Ulkonäkönsä perusteella hän voisi olla tietokoneasiantuntija tai ortopedi.

Vaikka DeLillo merkitsee minulle kirjailijana paljon, en ole koskaan halunnut "kohdata" häntä, en kasvotusten enkä aikakauslehtien syvähaastattelujen välityksellä. Minulle riittävät mainiosti DeLillon kirjat. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka väittävät "ymmärtävänsä" kirjailijan teoksia paremmin juteltuaan tämän kanssa henkilökohtaisesti. Ainoa merkityksellinen suhde kirjailijan ja lukijan välillä voi syntyä tekstien kautta. Kirjailijan omat hölinät sopii jättää omaan arvoonsa. Useimmat kirjailijat puhuvat mitä sylki suuhun tuo. Eivät he ole olemassa harjoittaakseen suhdetoimintaa -- "kohdatakseen lukijoitaan" -- vaan tehdäkseen kirjoja lukijoidensa huviksi ja lohduksi.

Sattumalta sain hiljattain käsiini teoksen Conversations with Don DeLillo (toimittanut Thomas DePietro), johon on koottu DeLillon haastattelut vuosilta 1982-2001. Niitä on vajaat kaksikymmentä, mikä ei ole paljon. Suomalainen keskivertokirjailija ehtii antaa saman verran haastatteluja yhden kirjasyksyn aikana. Televisiossa DeLillo ei ole halunnut esiintyä koskaan. Kun Valkoinen kohina palkittiin American Book Awardilla, DeLillon puhe palkinnonjakotilaisuudessa oli ytimekäs: "I'm sorry I couldn't be here tonight." Joku voisi syyttää julkisuutta karttavaa DeLilloa kopeaksi tai elitistiseksi, mutta mistään sellaisesta ei ole kyse. Hän vain sattuu olemaan vanhan liiton mies, jonka mielestä kirjailijan tärkein tehtävä ei ole olla valmiina heti kun julkisuus kutsuu.

Entä ne haastattelut? Kuten arvata saattaa, DeLillo puhuu niissä kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, hyvin vähän itsestään. Hän kieltää toimittajia kuvailemasta -- saati kuvaamasta -- kotiaan tai elinympäristöään. Vaikka on kiintoisaa lukea DeLillon ammatillisista ajatuksista, niistä ei oikeastaan verso mitään sellaista, mikä saisi minut katsomaan hänen romaanejaan uudesta vinkkelistä. Hän kertoo suhtautuvansa kieleen enemmän runoilijan kuin prosaistin tavoin. Hän ei halua kirjoittaa muodoltaan valheellisen hallittuja teoksia, joissa on alku, keskikohta ja loppu, koska sellaisten aika oli 1800-luvulla (vaikka moni sellaisia vieläkin kirjoittaa). Hän pitää velvollisuutenaan tehdä romaaneja, jotka eivät halveksi lukijaansa päästämällä siitä missä aita on matalin. Tämän kaiken tiesin jo entuudestaan, koska olen perehtynyt hänen tuotantoonsa.

Kaikki on todellakin Don DeLillon kirjoissa. Niitä kannattaa lukea, uudestaan ja uudestaan. Ne kestävät sen, niin kuin hyvät kirjat kestävät.

P.S.

Toki Conversations with Don DeLillo herättää monenlaisia pohdintoja, mutta useimmat niistä liittyvät kirjallisuuteen laajemmin. Esimerkiksi Kennedyn salamurhan mysteereihin pureutuvan Vaaka-romaanin ilmestymisen aikoihin antamassaan haastattelussa DeLillo pohdiskelee sitä, miten eri tavalla kirjailijasukupolvet maailmaa tarkastelevat. Hän arvelee, että Styronin, Mailerin, Vidalin ja Baldwinin polvi olisi nostanut romaanin päähenkilöksi John F. Kennedyn, kun taas nuorempaa polvea edustava DeLillo valitsi hahmokseen Lee Harvey Oswaldin ja uskoo, että myös hänen ikätoverinsa, kuten Pynchon, McElroy, McGuane ja Stone olisivat päätyneet samanlaiseen ratkaisuun.

Paluu Kylpyhuoneeseen

Löysin hyllystäni kirjan, joka vaivutti minut nostalgisiin nuoruusmuistoihin. Olenkohan tulossa seniiliksi?

Kirja on romaani nimeltä Kylpyhuone (alkuteos La salle de bain) ja sen tekijä belgialaissyntyinen Jean-Philippe Toussaint. Luin kirjan alle parikymppisenä ja ihastuin siihen kovin. Toussaint vaikutti silloisiin (epätoivoisiin) tekstiharjoitelmiini. Yritin kirjoittaa kuten hän: minimalistista, tarkkanäköistä, fiksulla tavalla vinksahtanutta lyhytproosaa.

Sitten kävi niin kuin elämässä käy: tuli uusia kirjoja ja kirjailijoita, Toussaint ja Kylpyhuone unohtuivat. Joitakin vuosia sitten Toussaint tuli yllättäen uudestaan vastaani, kun häneltä suomennettiin romaani nimeltä TV (alkuteos La télévision). Luin sitä muutamana iltana ja nukahdin aina. En muista, olinko valmiiksi väsynyt vai väsyinkö vasta kirjaa lukiessani. Johtopäätökseni joka tapauksessa oli, että Toussaint taisi olla yksi monista nuoruusiän hairahduksistani. Parikymppisenä tulee intoiltua kaikenlaisesta turhasta ja tyhjänpäiväisestä.

Mysteeriksi jää, mikä sai minut viikko sitten tarttumaan Kylpyhuoneeseen, joka oli vuosikaudet pölyttynyt kirjastoni etäisimmässä nurkassa, siinä kuoleman valtakunnassa, johon unohtamani kirjat ja kirjailijat päätyvät. Tutkin kulahtanutta kansipaperia ja hymähtelin en-tarkkaan-tiedä-mille. Sitten avasin kirjan ja aloin lukea:

"Kun aloin viettää iltapäiviäni kylpyhuoneessa, en aikonut asettua sinne asumaan, en toki. Aika sujui siellä mukavasti, makasin kylpyammeessa ja mietiskelin, milloin vaatteet päällä, milloin alasti..."

Siltä istumalta luin sitten tämän 113-sivuisen kirjan, jonka päähenkilö eristäytyy kylpyhuoneeseen, lähtee sitten Venetsiaan ja palaa lopuksi takaisin kylpyhuoneeseen. Lukemistani häiritsi se, että yritin muistella, miltä teksti oli tuntunut silloin kauan sitten, mikä siinä oli tehnyt niin suuren vaikutuksen. Siltikin: on pakko myöntää, että Kylpyhuone on mukiinmenevä kaunokirjallinen teos. Viehättävällä tavalla absurdi ja viattomalla tavalla "filosofinen". Ehkä nuoruuden herkkyyttään Toussaint (joka julkaisi Kylpyhuoneen 28-vuotiaana) onnistui välttämään sen ilmeisen vaaran, että Kylpyhuoneesta olisi tullut Jean-Paul Sartren Inhon kaltainen filosofialla raskautettu epäromaani.

Eläimellistä menoa

Mitä merkitsevät finanssikriisi ja maailmantalouden taantuma sen rinnalla, että James Ellroylta ilmestyy ensi syksynä uusi romaani? Eivät paljon mitään.

Silti talouden tapahtumiakin kannattaa pitää silmällä sen verran kuin tähdellisemmiltä riennoilta ennättää. Jos nykymuotoisen kapitalismin perusteet kiinnostavat, kannattaa lukea George Akerlofin ja Robert Shillerin uutuusteos Animal Spirits.

Animal Spirits kyseenalaistaa valtavirtataloustieteen opinkappaleen rationaalisesti toimivista ihmisistä ja tehokkaista markkinoista. Tämän opinkappaleen vaikutukset eivät rajoitu akateemisiin piireihin, vaan heijastuvat niin rahoitusmarkkinoihin kuin talous- ja työllisyyskehitykseen, kuten Akerlof ja Shiller kirjassaan osoittavat.

Herrat eivät ole mitä tahansa pamflettimaakareita. Akerlof sai vuonna 2001 taloustieteen Nobelin tutkimuksillaan, jotka osoittavat kuinka markkinat vääristyvät, kun myyjillä on tietoa enemmän kuin ostajilla. Shiller ei ole vielä saanut Nobelia, mutta lienee ”jonotuslistalla”. Suuri yleisö tuntee hänet Yhdysvaltain asuntomarkkinakuplan ennustajana.

Sattumalta eivät Akerlof ja Shiller ole antaneet kirjalleen nimeksi Animal Spirits. Nimi viittaa John Maynard Keynesin klassikkoon The General Theory of Employment, Interest and Money. Siinä Keynes katsoo, että sijoittajia eivät ohjaa niinkään rationaaliset tuotto-odotukset vaan eläimelliset vaistot. Ne vaikuttivat hänen mielestään 1930-luvun laman syntyyn. Taloustieteeseen tämä teesi ei pesiytynyt samalla tavalla kuin Keynesin ideat vastasyklisestä talouspolitiikasta ja valtion roolista taloudessa.

Akerlofin ja Shillerin mielestä valtavirtataloustiede teki virheen jättäessään eläimelliset vaistot – psykologisista ja kulttuurisista tekijöistä nousevat yllykkeet – lähes kokonaan huomiotta. Tämä johtui ekonomistien halusta tehdä taloustieteestä kovaa tiedettä. Ihmiset eivät kuitenkaan ole atomeja, eivätkä toimi kuten atomit.

Sijoittajat, yritysjohtajat ja talouspolitiikan päättäjät ovat nielleet valtavirtataloustieteen perusolettamukset pureksimatta. Usko ihmisten rationaalisuuteen ja markkinoiden tehokkuuteen on edistänyt esimerkiksi nykyisen finanssikriisin puhkeamista. Jos paketoitujen sijoitustuotteiden ostajat olisivat tiedostaneet markkinoiden alkukantaisen puolen, he olisivat olleet varovaisempia tekemisissään.

Akerlof ja Shiller väittävät pystyvänsä selittämään suhdanneheilahteluja valtavirtataloustieteen tarkastelumalleja pätevämmin. Esimerkkitapaukseksi he nostavat Yhdysvallat 2000-luvulla. Vuosituhannen vaihteessa jenkkitalous ajautui taantumaan, jota Bushin hallinto torjui veronalennuksilla ja Fed koronlaskuilla. Lääkkeet tepsivät ja talous lähti nousuun. Maailma oli kuitenkin muuttunut. Kun 1990-luvun loppuvuosina taloutta olivat ruokkineet massiiviset tietotekniikkainvestoinnit, niin nyt kasvun veturiksi nousivat asuntomarkkinat.

Vuosina 2001–2005 asumiskustannukset nousivat Yhdysvalloissa 33,1 prosenttia, kun BKT kasvoi vain 11,2 prosenttia. Tulikuumat asuntomarkkinat poikivat paketoituja sijoitustuotteita, joissa riskit ensin hajautuivat ja sitten hämärtyivät. Kun kupla lopulta puhkesi, tuho levisi ensin rahoitusmarkkinoille ja myöhemmin myös reaalitalouteen.

”Nämä tapahtumat vastaavat tarkasti sitä, mikä käsityksemme mukaan aiheuttaa talouden nousut ja laskut: liiallista luottamusta seuraa luottamuksen menetys. Tarina tämän kaiken taustalla oli, että asuntojen hinnat eivät koskaan laske – mikä itse asiassa ei pidä paikkaansa – vaan jatkavat vain nousuaan. Ei siis ollut mitään menetettävää.”

Sama perusmekaniikka vaikuttaa Akerlofin ja Shillerin mielestä kaikkien suhdannevaihteluiden taustalla. Eläimellisten vaistojen avulla on mahdollista selittää niin Japanin menetetty vuosikymmen kuin Intian viime vuosien kasvubuumi – ehkäpä myös Suomen 1990-luvun lama.

Nykyinen finanssikriisi ei Akerlofin ja Shillerin mielestä merkitse tuhoa kapitalismille, mutta viime vuosikymmenet maailmaa hallinnut kapitalismin ultraliberaali malli on murenemassa.

Läntisessä maailmassa tapahtui taloudellinen vallankumous kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun Margaret Thatcher nousi Britannian pääministeriksi ja Ronald Reagan Yhdysvaltain presidentiksi. He halusivat kutistaa valtion yövartijan rooliin. Kaksikon ajatuksiin vaikuttivat valtavirtataloustieteen opit rationaalisista ihmisistä ja tehokkaista markkinoista. Jos 1970-luvulla kaikki olivat keynesiläisiä, niin Thatcherin ja Reaganin valtaannousun jälkeen kaikista tuli monetaristeja.

Akerlof ja Shiller pahoittelevat konservatiivien toimeenpanemaa vallankumousta ja vaativat valtion roolin vahvistamista taloudessa. On luotava uudenlainen järjestelmä, jossa valvonta ja sääntely saa suuremman sijan.

”Eläimellisten vaistojen vuoksi talous heittelehtii vuoroin suuntaan ja toiseen. Ellei valtio puutu talouteen, seurauksena on massiivisia työttömyyspiikkejä ja rahoitusmarkkinoiden suistumisia kaaokseen.”

Huutoja hiljaisuuden keskelle

Romaaneissa on se huono puoli, että ne eivät valmistu itsestään. Ne täytyy kirjoittaa. Eivätkä ne valmistu sittenkään. Ne vain täytyy lopettaa.

Romaanin julkaiseminen on kuin pudottaisi kiven kaivoon ja jäisi turhaan odottamaan molskahdusta.

Romaanin ja runojen välillä on kosolti eroja. Todennäköisesti ne ovat kahden toisilleen vieraan planeetan olentoja. Miettikääpä vaikka tätä: jos romaanitekstiä luonnehditaan "aforistisen tarkaksi", se on yleensä kehu, mutta jos runoa luonnehditaan "aforistisen niukaksi", se on aina moite.

Tunnen monta suomalaista runoilijaa, joiden mielestä maassamme ei julkaista kelvollista proosaa juuri lainkaan. Kun pyydän heitä nimeämään kotimaisen mieliprosaistinsa, he vastaavat yleensä että Hans Selo. Kaikkien runoilijoiden kaikki ajatukset romaanista tiivisti Andre Breton Surrealismin manifestissa. Bretonin mielestä romaanit edustavat alempaa kirjallisuuden lajia: ne sisältävät vain informaatiota, pitkäpiimäisen tarkkaa henkilöiden ja miljöön kuvausta. Eli toisin sanoen ne eivät ole runoutta vaan antirunoutta.

Ymmärretäänköhän "runollinen kieli" luonnehdintana voittopuolisesti kunniaksi vai häpeäksi romaanille? En ole koskaan sitä miettinyt, ei ole tuntunut tärkeältä.

P.S.

Sekoitan vielä pakkaa muistuttamalla, että kun Homeros sanoi muistin olevan runouden äiti, hän tarkoitti runoudella sitä mitä me tarkoitamme epiikalla. Luullakseni.

EDIT:

Muutin tuota kohtaa, jossa on kivenpudottamisvertaus. Kuten eräs tarkka blogin lukija huomautti, oikeasta kivestä kuuluu kyllä molskahdus aina. Romaani taas on kivi, josta sitä molskahdusta harvoin kuuluu. Että tällä tavalla.

Hajamietteitä tekstistä & romaanista

Blogin päivittäminen on jäänyt vähiin tähdellisempien kirjoitustöiden, flunssan ja jääkiekon MM-kisojen takia.

Kaunokirjallisen tekstin parissa puurtaessa kaikki tuppaa kiertymään sen ympärille, mitä on kirjoittamassa tai mitä yrittää kirjoittaa. Paino on sanalla yrittää. Mikään teksti ei voi täydellisesti ilmaista tai välittää sitä, mitä tekijä (en pane tätä sanaa lainausmerkkeihin) "haluaa sanoa", "aikoo sanoa" tai "kuvittelee sanovansa" (nämä kylläkin panen lainausmerkkeihin). Sen sijaan teksti ilmaisee tai välittää aina myös sellaista, mitä sen ei ollut alun perin tarkoitus ilmaista tai välittää. Tekijä hämmästyy, tekijä muuttuu lukijaksi. Parhaassa tapauksessa nämä hämmästymiset tapahtuvat kirjoitustyön aikana. Silloin tekstiin aukeaa uusia polkuja kuin itsestään. Teksti saa uudenlaista syvyyttä ja kantopintaa. Ne ovat ihmeellisiä hetkiä. Ilman niitä en pystyisi kirjoittamaan 300-sivuista romaania.

Kirjoittamista ei kuitenkaan pidä mystifioida, se on työtä siinä missä mikä tahansa muukin. Se vaatii uutteruutta, keskittymistä, suunnitelmallisuutta. Samanlaisia ajoittaisia välähdyksiä, kirkastumisia ja puhtaan kokemisen hetkiä sisältyy varmasti myös arkisiin, käytännöllisiin ja hyödyllisiin töihin eli niihin, joista puhuttaessa harvemmin käytetään luovuuden käsitettä. Minun on vaikea uskoa, että romaani olisi arvokkaampi tekele kuin vaikkapa lasten leikkimökki. Ainakin leikkimökki on hyödyllinen, toisin kuin romaani.

Onko niin, että sitä tärkeämmäksi käy myytti luovasta kirjailijasta, mitä vähäisemmäksi käy kirjallisuuden merkitys kirjallisuutena? (Suurin osa niin sanotusta kirjallisuuskeskustelusta on köykäistä huutelua tai hehkutusta; tämä pätee niin nettipalstoihin kuin sanomalehtien kulttuuriosastoihin) Suomi ja maailma hukkuvat kirjojen ylituotantoon, mutta samaan aikaan romaaneja julkaistaan koko ajan vähemmän, ainakin suhteessa yleiseen nimikemäärään.

Puhun tietenkin nyt romaanista samassa merkityksessä kuin Milan Kundera esseekirjassaan Testaments Betrayed (alkuteos Les testaments trahis). Romaanilla on historiansa ja traditionsa. Sellaiset fiktiiviset teokset, jotka eivät ole niistä osallisia, eivät tiukasti kirjallisessa katsannossa ansaitsisi tulla kutsutuksi romaaneiksi. Tietysti meillä Suomessakin tyrkytetään parhailla mainospaikoilla hengentuotteita, joita väitetään romaaneiksi, vaikka ne ovat kirjalliseen muotoon naamioitua ihmissuhdeporinaa, selviytymistarinaa, elämäkertaa, kasvukertomusta, rikostutkintakuvausta, yhteiskunnallista kiivailua tai dramatisoitua journalismia.

Kundera kirjoittaa: "To my mind, great works can only be born within the history of their art and as participants in that history. It is only inside history that we can see what is new and what is repetitive, what is discovery and what is imitation; in other words, only inside history can a work exist as a value capable of being discerned and judged."

"Olen elänyt niin värikkään elämän, että voisin kirjoittaa siitä useammankin romaanin." Näin sanovat sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä romaani on.

Aforismi ei nöyryytä

Mitä on aforistiikka?

Useimpien ihmisten mielestä jotain lujaa, lyhyttä ja lopullista. Sellaista mikä sopisi repliikiksi Likaisen Harryn suuhun.

Tämä on toki karkea yleistys. Vai onko?

Luin Turun Sanomista Lasse Raition kirjoittaman jutun aforistiikasta. Otsikko sanoo, että aforismi on ajatustiiviste. Otsikon alla on laatikko ja laatikossa teksti, joka pitäisi kai ymmärtää nokkelaksi: "Varoitus: Aforismi voi sisältää taidetta, mikä saattaa haitata ymmärtämistä."

Juttu kertoo lähinnä sen, että Raition mielestä Likaisen Harryn repliikit ovat kiinnostavampaa aforistiikkaa kuin Markku Envallin ja Tiina Lehikoisen epäilyttävä sanataide. Ei hän tosin mainitse Likaista Harryä, mutta asia käy selväksi muutenkin: "Lehikoinen ja Envall tekevät aforismeillaan taidetta, joten ei ole mikään ihme, että iso osa kiteytetyistä ajatuksista kiitää meikäläiseltä yli hilseen. Hiusten latvoja hipomatta. Yritin selventää näitä mietelauseita itselleni lukemalla edellämainituista teoksista kirjoitettuja arvosteluja. Niistä ymmärsin vielä vähemmän."

Se, että ihminen ei ymmärrä kirjallisuutta, ei ole hänelle nykymaailmassa häpeäksi. Raition kaltainen pesunkestävä journalisti osaa kääntää ymmärtämättömyytensä hyveeksi: minua ei jymäytetä hämärällä taiteellisella höpinällä, minä ajattelen omilla aivoillani enkä yritä miellyttää tärkeilevää kirjallisuusväkeä. Mikään kirjan kansien väliin painettu ei saa näitä huonon maun aristokraatteja nolostumaan.

Raition jutun luettuani rupesin muistelemaan sitä, kuinka syvää alemmuudentuntoa koen aina viedessäni auton huoltoon. Tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi seistessäni rasvakouraisen autonasentajan edessä ja kuunnellessani, kuinka hän selittää minulle jotain jakopään hihnasta tai kannen tiivisteestä. Tietämättömyyteni auton moottorin osista, rakenteesta ja toimintaperiaatteista saa minut epäilemään, että olen myös laajemmassa mielessä kyvytön ja kelvoton ihminen.

Voiko kukaan kokea vastaavanlaisia nöyryytyksiä lukiessaan Mirkka Rekolan aforismeja?

Typerää snobismia

Konservatismi ja snobismi ovat toisinaan ihailtavia ominaisuuksia ihmisessä. Eivät kuitenkaan brittiläisessä runoilija-kriitikko Neil Powellissa. Satuin lukemaan hänen Kingsley ja Martin Amisista kirjoittamansa kirjan Amis & Son. Muuta en ole häneltä lukenut enkä varmasti ikinä luekaan.

Jos punkia ei olisi keksitty, se pitäisi keksiä pelkästään siksi, että maailmassa on Neil Powellin kaltaisia olentoja.

Kaksi kolmasosaa kirjastaan Powell kuluttaa Kingsley Amisin ja yhden kolmasosan Martin Amisin elämän ja teosten läpikäyntiin. Määrällinen painotus kuvastaa Powellin laadullista arviota: isä-Amis oli hänen mielestään parempi kirjailija kuin poika-Amis, josta ei paljon hyvää sanottavaa löydy. Amis & Son on kummallinen yhdistelmä elämäkerrallista aineistoa, kyökkipsykologiaa ja tärkeilevää kirjallisuuskritiikkiä.

En voi välttyä ajatukselta, että Powellilla on kaunoja Martin Amisia kohtaan. Niin tarkoitushakuisen tyrmääväksi hän ajoittain äityy. Powell sivuuttaa Moneyn ja London Fieldsin tekijän kirjalliset ansiot lähes kokonaan ja keskittyy jääräpäisesti todistelemaan, kuinka moni asia hänen proosassaan mättää. Eräs vakavimmista syytöksistä on se, että Martin Amis on popkulttuurin ryvettämä ja imenyt liian paljon vaikutteita amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Powell suorastaan tärisee moraalisesta paheksunnasta kuvaillessaan Martin Amisin moukkamaisuutta klassisen musiikin saralla:

"For instance, he still knew far more about the Beatles than about Bach, a deficiency others would have sought to remedy, though he apparently didn't: for there's a truly shocking moment in Experience, where he refers to Bach's 'Concerto for cello', in four words conveying ignorance of musical history, the composer's oeuvre and the difference between a concerto and a sonata (of which there are in any case six by J.S. Bach)."

Kingsley Amisille Powell antaa tunnustusta siitä, että hänen johtotähtensä oli Christopher Isherwood, kunniallinen brittiprosaisti, jonka teoksia voi kernaasti suositella opiksi ja ojennukseksi kirjailijanaluille, kun taas Martin Amis pitää esikuvinaan Nabokovin ja Bellowin kaltaisia epämääräisiä ei-brittiläisiä hahmoja, jotka vain panevat kirjailijanalkujen päät pyörälle.

"I can't help feeling that our responsibility to our language -- and with it something of Eliot's obligation 'To purify the dialect of the tribe' -- must override the odd bruising of an ego", Powell mäkättää.

On sanomattakin selvää, että Powellin kohotetusta, paskantärkeästä kirjallisuuskäsityksestä ei voisi versota mitään lähimainkaan sellaista, minkä tunnemme Amis-landina, Moneyn ja London Fieldsin voimakkaasti värähtelevänä kielellis-kirjallisena maailmana.

Powell määrittelee kirjallisuuskritiikin tehtäväksi vastata kysymykseen, onko käsiteltävästä teoksesta mihinkään. Amis & Sonista ei tee mieli todeta muuta kuin: bullshit, pure fucking bullshit.

Akateemisesti Houellebecqista

"The controversial contemporary French author Michel Houellebecq is generally regarded as anti-religious. His works explore the implications of postmodern, capitalist-dominated culture. I argue that, particularly in The Possibility of an Island, Houellebecq in fact offers resources for thinking constructively about religion in postmodernity. Particularly, Houellebecq explores the themes of faith, hope and love. I suggest that Houellebecq's discussion of the theological virtues has Augustinian resonances. Through a close reading of The Possibility of an Island, I explicate what Houellebecq has to say about the theological virtues, and I begin to consider broader implications of Houellebecq's work."

Tiivistelmä Vincent Lloydin tutkimuksesta Michel Houellebecq and the Theological Virtues. Lloyd vaikuttaa Georgia State Universityssa

Kurkistus lehdistötilaisuuteen

"...Ei helvetti, älä viitti heittää tollasta skeidaa. Ei saatana. En mä oo katkera. En yhtään. Mä vaan nään omin silmin mitä tapahtuu, kato. Sä oot karaktääri jätkä etkä mikään inisijä, I give you that, ja mä luotin siihen ett sä näkisit kanssa. Mut sä et vaan nää. Otetaan vaikka tää Höblä, ne on olleet meikäläisen tappajia ikänsä. Venanneet tilaisuutta vaan. Ja sit ne kivittää ku jotkut saatanan talebanit. Mut antaa tulla vaan. Kyllä mä kestän. Mä oon aina sanonut, ett tää ei oo mitään insijöiden hommaa. If you can't stand the heat get out of the fucking kitchen. Mitä vittuu se yks jannu irvistelee siellä? Et sä hei ku se toinen siinä vieressä, se ruma karju nahkarotsissa. Montas matsii sä oot pelannut? Just, just, niin mä vähän ajattelinkin. Et sä tajuu vitsii vai? Ai ett tajuut? Mikset sä naura sitten? Kyll sä voit nauraa ku muutkin nauraa, kato. Helvetin inisijä. Jos me oltais Ketolan Vellun kanssa oltu seittekytäluvulla tollasia niin me oltais pudottu B-sarjaan ja jääty sinne kanssa, ei oltais koskaan pantu ryssää turpiin. Hockey is a momentum game, kato. Sun pitää osata lukee tilanteet, sun pitää kunnioittaa sinistä viivaa. Ai ett 200 tekstiviestii? No, ei helvetti. Ei saatana. Vitun Höblän valheita. En mä vaadi hyvää journalismii, kato, mut mä vaadin tasapuolista. Meill oli tänään kolme avainjannuu kuumeessa. Ai ett kiistin vai? No, en helvetti kiistäny mitään. Tää alkaa vittu haisee tää juttu. Ne on, kato, Höblässä olleet meikäläisen tappajia koko ikänsä. Ja nyt te muut nilkit painatte sopuleina perässä. Saatanan kivittäviä talebaneja koko jengi. Sustaki mä kelasin ett sä oot karaktääri jätkä, mut et sä oo ku yks rupinen kurppa vaan. Samanlaisia saatanan inisijöitä kaikki. Montas matsii te ootte pelanneet? Just, just. Antakaas heittää nyt ku ei tuu asiallisia kysymyksiä. Juu juu, alkakaas painua vaan tai kohta rupee tuleen lättyyn ja lujaa..."