Kuinka massat pelastivat Wall Streetin

"Let us acknowledge that the conservative comeback of the last few years is indeed something unique in the history of American social movements: a mass conversion to the free-market theory as a response to hard times. Before the present economic slump, I had never heard of a recession's victims developing a wholesale taste for neoclassical economics or a spontaneous hostility to the works of Franklin Roosevelt. Before this recession, people who had been cheated by bankers almost never took that occasion to demand that bankers be freed from 'red tape' and the scrutiny for the law."

Näin kirjoittaa Thomas Frank poliittisen pamflettikirjallisuuden parhaita perinteitä edustavassa kirjassaan Pity the Billionaire. The Hard-Times Swindle and the Unlikely Comeback of the Right. New York Timesin kriitikko luonnehti Frankia ajattelevan ihmisen Michael Mooreksi. Ihan hauska luonnehdinta, vaikka en ole varma, tekeekö se oikeutta sen paremmin Frankille kuin Moorelle.

Latasin Frankin kirjan iPadille luettuani New York Timesin arvostelun. Kirjaa lukiessani huomasin tuumiskelevani, että tämä tällainen on minun ajanvietekirjallisuuttani. En ole koskaan innostunut dekkareista tai trillereistä, mieluummin katson dvd:ltä Jason Bourne -leffoja. Yksi Jo Nesbö vuodessa riittää minulle jännityslukemistoksi. Sen sijaan Pity the Billionairen kaltaista poleemista ei-kaunokirjallista asiaproosaa luen ahmimalla. Frank hallitsee genrensä hyvin, ei pyri "objektiivisuuteen" tai "neutraaliin yhteiskuntatieteelliseen otteeseen", vaan hyökkää avoimesti amerikkalaista oikeistoa vastaan, välillä melkein sylki pärskyen. Pity the Billionaire täyttää pamflettikirjan tärkeimmän vaatimuksen: se lohduttaa yksiä ja suututtaa toisia.

Eipä silti, kyllä Frank esittää kiintoisia analyysejäkin. Kuten kirjan alaotsikosta voi päätellä, häntä askarruttaa se, miksi finanssikriisi ja lama -- jotka olivat pahimmat sitten 1930-luvun -- eivät ole lisänneet tuntuvasti vasemman laidan kannatusta, vaan pikemminkin luoneet pohjan ärhäkän oikeiston nousulle, josta selvin esimerkki Yhdysvalloissa on teekutsuliike. Samoja kysymyksiä on pohdiskeltu myös Suomessa ja Euroopassa.

Frankin mielestä Yhdysvalloissa demokraatit luottivat liikaa siihen, että vanhat historialliset kaavat toteutuvat automaattisesti eli äänestäjät hylkäävät republikaanit. Sehän tuntuikin loogiselta, olivathan finanssikriisi ja lama seurausta siitä politiikasta, jota republikaanien johdolla oli kolmen vuosikymmenen ajan toteutettu. Kuitenkin 2010 kongressivaaleissa republikaanit saavuttivat suurimman voiton vuosikymmeniin. Frankin mielestä tämä johtuu siitä, että republikaanipuolueen oikeistosiipi onnistui uhkayritykseltä näyttäneessä "hyökkäys on paras puolustus" -taktiikassaan. Ärhäkkä oikeisto käänsi talousahdingon koetteleman kansan vihan mädästä systeemistä erilaisia yhteiskunnan eliittejä kohtaan (poliitikot, virkamiehet ja heidän kanssa kytköksissä olevat suuren rahan edustajat). Teekutsuliikkeen propaganda väitti, että finanssikriisin ja laman syyt eivät olleetkaan reaganilaisten oikeistohippien 1980-lukulaisen vallankumouksen luomassa sääntelyn purkamisen, yksityistämisen ja markkinoiden vapauttamisen kolmiyhteydessä. Itse ongelmasta äänestäjien huomio suunnattiin ongelman epäsuosittuihin ratkaisumalleihin, kuten rahoitusalan pelastuspakettiin TARPiin (joka oli republikaanipoliitikkojen käsialaa). Lisää vettä myllyynsä ärhäkkä oikeisto sai virkakauttaan aloittelleen Obaman hallinnon terveydenhuoltouudistuksesta, joka suistaisi Yhdysvallat "sosialismin tielle".

Amerikkalaisen politiikan voimatekijäksi noussut teekutsuliike ei ratsastanut perinteisillä uskonnollisen oikeiston teemoilla, kuten abortin vastaisuudella, vaan uskonnollisuudeksi muutetulla vapaan markkinatalouden puolustamisella. "Your mortgage is not my problem!" sanottiin erään teekutusliikkeen kannattajan kyltissä. Frankin mielestä se kiteytti olennaisen. Teekutsuliikkeen peruskannattajissa oli runsaasti talousahdingon koettelemia pienyrittäjiä. Heihin upposivat väitteet, joiden mukaan finanssikriisin aikaan saanut subprimelainakaaos johtui siitä, että heidän naapurustossaan elää parasiitteina laiskoja ihmisiä varoihinsa nähden liian kalliissa kodeissa. Teekutsuliikkeen piirissä talouden pelastuspaketeissa herättivätkin suurinta raivoa tavallisille asuntovelallisille myönnetyt huojennukset. "Tämä tällainen ei kuulu Amerikkaan!" Wall Streetin pankkiirien bonukset toki herättivät myös närää, mutta ne kohut menivät ohi varsin nopeasti. Frankin mielestä tämä asetelma kuvastaa amerikkalaiseen kapitalismiin läpi vuosikymmenten kuulunutta ideologista sumutusta: äärimmäisen kova markkinatalous myydään suurelle yleisölle tavallisen pienyrittäjän kasvoilla, vaikka verojen leikkaukset ja sääntelyn purkamiset hyödyttävät eniten harvalukuista rikkaiden joukkoa.

1980-lukulaisen vallankumouksen jälkeen Amerikan rikkaat ovat olleet ennen kaikkea pankkiireja ja sijoittajia, eli niitä jotka tekevät rahalla rahaa, kun taas takavuosikymmeninä varakkuuslistojen kärki koostui industrialisteista, joiden omistamat yritykset valmistavat konkreettisia tavaroita kuluttajien tarpeisiin. Rahoitusala muodostaa nykyään Yhdysvaltain bkt:sta kahdeksan prosenttia, kun kolme vuosikymmentä sitten osuus oli viisi prosenttia. Taloustieteen nobelistin Paul Krugmanin mukaan rahoitusala on todellisuudessa pikemminkin tuhonnut kuin lisännyt arvoa kansantaloudessa. Se 400 miljardia dollaria, joka muodostuu rahoitusalan bkt-osuuden kasvusta, on puhdasta finanssikeinottelua, vaurauden illuusion luomista ja ylläpitämistä yhä monimutkaisemmilla ja vaikeammin hallittavilla sijoitusinstrumenteilla, kuten johdannaisilla ja  strukturoiduilla tuotteilla.

Frankin kirjan ikävimmät osiot keskittyvät kuitenkin Barack Obamaan. Vaalikampanjassaan hän valoi miljooniin äänestäjiin toivoa ja tulevaisuudenuskoa, mutta nyt virkakauden lähestyessä loppuaan useimmat toiveet ovat valuneet tyhjiin. Frankin mielestä Obama on pettänyt häneen uskoneet ihmiset. Omalta kohdaltani voin sanoa, että en missään vaiheessa odottanutkaan Obaman muuttavan Yhdysvaltain politiikkaa juurta jaksain. Tämä kävi minulle selväksi siinä vaiheessa, kun selvisi että Obama on saanut eniten kampanjarahaa Wall Streetilta. Samoihin aikoihin haastattelin erästä englantilaista hedgerahaston salkunhoitajaa, joka puhui innostuneesti Obaman taustajoukoista. Silti minä iloitsin Obaman valinnasta. Oli tärkeää, ettei Yhdysvaltain presidentiksi valittu John McCainia ja varapresidentiksi Sarah Palinia.