Antiaikalainen

Kielen mahtavuudesta

2012-01-27T00:06:00.005+02:00

"Se kirjoittaa niin mahtavaa kieltä."

Tuollainen kehu esitetään jossain vaiheessa lähestulkoon prosaistista kuin prosaistista. Kenties Reijo Mäestäkin on esitetty, en tosin ole ollut paikalla kuulemassa.

Varsin usein kehujat tarkoittavat yksinkertaisesti sitä, että kirjailijan teksti on mukaansatempaavaa ja sitä lukee mielikseen. Toisin sanoen kyse ei ole oikeastaan kielestä vaan luettavuudesta.

Lukuarvoltaan laadukkaasta tekstistä ei todellakaan ole maailmassa pulaa. Sitä löytyy aikakauslehdistä vaikka millä mitalla. Monet nykyromaanit eivät poikkea kielellisesti paljoakaan ammattitaidolla tuotetusta aikakauslehtitekstistä. Jälki saattaa olla aavistuksen verran tyylitellympää ja omaperäisempää, mutta siinäpä se.

Välillä kummastelenkin sitä millaisia romaaneja ihmiset saavat päähänsä kiitellä "mahtavasta kielestä".

Tämä saattaa tuntua ahdasmieliseltä (ja kenties sitä onkin), mutta mielestäni hyväksi lukijaksi ja kirjoittajaksi voi oppia vain lukemalla paljon runoutta. Syykin on yksinkertainen: runous on kirjallisen ilmaisun rikkain muoto. Siinä missä proosa on lineaarista, analyyttistä ja suoraviivaista, runous on assosiatiivista, monivivahteista, äänteille, rytmeille ja nyansseille herkkää. Ollakseen "kielellisesti mahtavaa" eikä pelkästään luettavaa proosan on lähestyttävä runoutta.

Nämä ajatukset nousivat mieleeni lukiessani Joseph Brodskyn esseekokoelmaa Less Than One. Esseessä nimeltä "A Poet and Prose" Brodsky tähdentää, että maailmankirjallisuuden kaikki suuret prosaistit ovat tunnustaneet velkansa runoudelle. Esimerkiksi Vladimir Nabokov, eräs viimevuosisadan etevimmistä tyylitaitureista, vakuutteli itselleen ja muille olevansa sielultaan runoilija, vaikka pitikin leipälajinaan proosaa.

Monet kirjailijat ovat aloittaneet runoilijana, mutta siirtyneet myöhemmin prosaistiksi, myös meillä Suomessa. Vastakkaiset esimerkit ovat harvinaisempia. Brodskyn mukaan 20. vuosisadan suurista prosaisteista ainoastaan Thomas Hardy onnistui tulemaan myös suureksi runoilijaksi. Suomesta ei tule mieleeni ainuttakaan vastaavaa esimerkkiä. Veijo Meri rupesi uransa myöhäisessä vaiheessa julkaisemaan lyriikkaa, mutta ei yltänyt läheskään samalle tasolle kuin romaaneillaan.

Ilmeisen vakavissaan Brodsky esittää, että lyriikka menettää tuskin mitään, kun runoilija vaihtaa proosaan, mutta proosa voittaa suunnattoman paljon.

"What does a writer of prose learn from poetry?The dependence of a word's spesific gravity on context, focused thinking, omission of the self-evident, the dangers that lurk within an elevated state of mind. And what does the poet learn from prose? Not much: attention to detail, the use of common parlance and bureaucratese, and, in rare instances, compostional know-how (the best teacher of which is music). All three of these, however, can be gleaned from the experience of poetry itself."

Samoja asioita, joita prosaisti voi oppia runoudesta, voi oppia tietysti myös proosan lukija. Suosittelenkin kaikille tutkimusmatkoja lyriikan maailmaan!

Yksinäisyyden lievittäjä

2012-01-22T16:45:00.021+02:00

Monet minulle tärkeät kirjailijat ovat amerikkalaisia. Ne, jotka ovat seuranneet tätä blogia tai lukeneet esseitäni, tietävät kuinka paljon Don DeLillo ja David Foster Wallace minulle merkitsevät. Heidän lisäkseen voin mainita Donald Barthelmen, Thomas Pynchonin, William Gaddisin, Cormac McCarthyn, Lydia Davisin, William T. Vollmannin ja uusista tuttavuuksista vaikkapa Jennifer Eganin, jonka mahtava romaani A Visit From the Goon Squad ilmestyy tänä keväänä suomeksi nimellä Aika suuri hämäys.

Samaan hengenvetoon on todettava, että monet paljon huomiota saaneet amerikkalaiset (mies)prosaistit jättävät minut kylmäksi, esimerkiksi Michael Cunningham, Paul Auster, Jonathan Safran Foer ja jossain määrin myös Jonathan Franzen.

Viime päivät olen lueskellut Jeffrey Eugenidesin romaania The Marriage Plot, joka julkaistaan tänä keväänä suomeksi nimellä Naimapuuhia. (En ole ihan vakuuttunut suomennoksen nimestä; se antaa romaanille turhan kepeän ja koomisen säväyksen. Alkuperäinen nimi viittaa paitsi kirjan juonikuvioihin myös Jane Austenin ympärille rakentuvaan romaaniperinteeseen.)

Eugenides edustaa sitä amerikkalaisen nykyproosan virtausta, joka pyrkii "vanhan kunnon romaanin" kunnianpalautukseen. Niinpä The Marriage Plot tarjoilee muotokokeilujen, antinarratiivisuuden ja kollaasimaisten tekstuaalisten kudelmien asemesta vetävää kerrontaa, vereviä henkilöhahmoja ja suuria tunteita. Se myös asemoi itsensä kertomakirjallisuuden tutun turvallisiin lajityyppeihin: siinä on aineksia niin kampusromaanista, kehitysromaanista kuin kolmiodraamaa noudattelevasta rakkausromaanista.

Eugenides ei peittele pyrkimyksiään tai preferenssejään vaan laittaa yhden romaanihenkilönsä, Austen-tutkijaksi pyrkivän Madeleinen lausumaan suorat sanat siitä, mistä kirjallisuudessa pitäisi olla kyse:

"What made Madeleine sit up in bed was something closer to the reason she read books in the first place and had always loved them. Here was a sign that she wasn't alone. Here was an articulation of what she had been so far mutely feeling."

(Madeleinen suosikkikirja on Roland Barthesin Rakastuneen kielellä, jota hän kantaa aina laukussaan. Hän ei kuitenkaan lue sitä sosiaalis-lingvistisen ilmiön nimeltä "rakkaus" purkamisena ja erittelynä vaan rakastuneen ihmisen intiiminä ja vilpittömänä puheenvuorona. Myönnän itsekin lukeneeni kyseistä kirjaa juuri Madeleinen tavalla ja saaneeni siitä paljon lohtua. Hieno kirja.)

Nuo Madeleinen esittämät ajatukset ovat tuttuja niille, jotka ovat lukeneet Jonathan Franzenin ja David Foster Wallacen esseitä. Franzen ja DFW nimittäin tulivat yhteisten pohdintojensa jälkeen siihen tulokseen, että kirjallisuuden syvin tarkoitus on siinä että se saa ihmiset tuntemaan itsensä vähemmän yksinäisiksi. Olen heidän kanssaan pitkälti samaa mieltä. Tiedän omasta elämästäni, että tuntisin oloni orvoksi ja onnettomaksi, ellen lukisi. Toisaalta: poistaako kirjallisuus yksinäisyyden vai tekeekö siitä vain siedettävämpää? En ole aivan varma. Mutta siitä olen varma, että hetkellistä lukunautintoa tuottava eskapistinen kirjallisuus pikemminkin viivyttää yksinäisyyden kokemista kuin poistaa sen tai tekee siitä siedettävämpää. Jotta kirja vaikuttaisi, sen on jäätävä kummittelmaan tajuntaan lukutapahtuman jälkeen. Harva kirja jää. Harvasta jää edes jälkilämpöä.

The Marriage Plotia luin ensimmäiset pari sataa sivua ahmien, mutta viimeisten parin sadan sivun aikana aloin hieman nikotella. Eugenidesissa ei sinänsä ole erityisiä ärsytyksen aiheita, toisin kuin vaikkapa Austerissa (saan vieläkin puistatuksia Sattumuksia Brooklynissä -romaanin ah niin symppiksestä kertojasta) tai Franzenissa (Vapaus -romaanin amerikkalaisen ydinperheen ympärille rakentuva kommunitaristinen eetos ja paatos lähestulkoon oksettivat). Se mikä Eugenidesissa tökkii on amerikkalaisen valtavirtaproosan yleinen helmasyynti: teksti on yliviimeisteltyä, aivan kuin suuren kustantamon "reader friendly" -vastaava olisi sen puleerannut lopulliseen muotoonsa. Harvassa ovat sellaiset korkean profiilin jenkkiromaanit kuin Denis Johnsonin muutaman vuoden takainen Tree of Smoke, joista saa miellyttävän karhean ja rosoisen lukuvaikutelman. Useimmista juhlituista amerikkalaisista (mies)prosaisteista herää tekstin perusteella epäilys, että he ovat kontrollifriikkejä, jotka kamman avulla suoristavat jokaisen matontupsun.

Marko Hautala kirjoitti hiljattain blogissaan siitä, kuinka oudoilta hänestä tuntuvat puheet perinteisen romaanin uudistamispakosta tai peräti kuolemasta. Hautalan mielestä on pikemminkin niin, että perinteisen romaanin potentiaalia ei nykyään malteta tai osata käyttää. Amerikkalaista keskustelua seuratessa vallalla tuntuvat kuitenkin olevan pikemminkin perinteisen romaanin puolustuspuheet kuin kuolinprofetiat. Varsinkin Franzenin Vapaus on jymymenestyksellään nostanut "vanhan kunnon romaanin" taas kirjallisuuden keskiöön. Haastavampi proosa tuntuu ajautuvan Yhdysvalloissa entistä selvemmin marginaaliin, kenties myös Euroopassa ja Suomessa.

Itse pidän vastakkainasettelua perinteisen ja kokeellisen romaanin välillä turhana ja suurelta osin keinotekoisena, kuten aiemmassa merkinnässäni "Liberty Valancen tappajat" tähdensin. Olen samaa mieltä David Foster Wallacen kanssa siitä, että julistuksellisesti kokeellinen proosa on 90-prosenttisesti silkkaa roskaa. Toisaalta tiukasti vakioasetuksissa pitäytyvä kertomakirjallisuus tuottaa mitä sovinnaisinta perusmössöä. Sven Laakso kirjoitti taannoin blogissaan romaanin palvelevan niitä, jotka saavat hupia "vammauttamisesta ja vammaisen tarkkailusta". Vähän kärjekäs näkymys kieltämättä, mutta haroo oikeaan suuntaan. Perinteisen romaaniestetiikan itseriittoisuuteen kouristuksenomaisesti takertuva fiktio suoltaa sellaista todellisuuskuvaa ja sellaisia henkilöhahmoja, jotka pikemminkin esittävät vakiintuneen kirjallisuuskäsityksen mukaista todellisuuskuvaa ja henkilöhahmoja kuin kertovat meille jotain tärkeää meidän elämästämme. Todellisuutta "vammautetaan" jotta se voidaan ottaa haltuun siinä muodossa kuin perinteinen romaaniestetiikka vaatii. Vähin mitä minä kirjailijalta odotan on vaikutelma siitä, että hän on edes jossain määrin kriittisesti tutkiskellut niitä prosaistin työkaluja, joita käyttää. Kirjallisuushistorian parhaat henkilöhahmot, juonet ja tarinat löytyvät edelleen Balzacin tuotannosta. Viimeisten sadan vuoden aikana sekä ympäröivä todellisuus että kertomakirjallisuus ovat muuttuneet niin perusteellisesti, että nykypäivän prosaisteilla ei ole paluuta balzacmaisiin vakioasetuksiin.

The Marriage Plotin luettuani en nosta Jeffrey Eugenidesia aivan tärkeimpien amerikkalaisprosaistien joukkoon, mutta kyllä minä kyseisen romaanin ns. mielikseni luin. Se muistutti minua siitä vanhasta totuudesta, että elämyksellinen lukeminen vaatii tunnistuspisteitä. Omalla kohdallani vahvin tunnistuspiste The Marriage Plotissa on yliopistomaailma. Eugenidesin romaanin rakastavaiset, Madeleine ja Leonard, tapaavat toisensa osallistuessaan semiotiikan luentosarjaan 1980-luvun taitteessa, jolloin jälkistrukturalismi tuli voimalla amerikkalaiseen yliopistomaailmaan. Muistin elävästi millaista on olla kusipäinen kirjallisuudenopiskelija lukiessani Eugenidesin kuvauksia Semiotics 211 -kurssin tärkeilevistä valopäistä. Eräs heistä esittelee itsensä luentosarjan alkukokoontumisessa näin:

"Um, let's see. I'm finding it hard to introduce myself, actually, because the whole idea of social introductions is so problematized. Like, if I tell you that my name is Thurston Meems and that I grew up in Stamford, Connecticut, will you know who I am? O.K. My name's Thurston and I'm from Stamford, Connecticut. I'm taking this course because I read Of Grammatology last summer and it blew my mind."

Myöhemmin tämä samainen Thurston vähättelee Jonathan Cullerin On Deconstructionia, koska se hänen mielestään yrittää eksplikoida auttamattomasti vanhentuneella diskurssilla jotain niin paradigmaattisen vallankumouksellista asiaa kuin dekonstruktio. Huh, huh. Been there, done that...

Toinen tunnistamispiste minulle on Leonardin hahmo. Eugenides sai Atlantin tuolla puolen aikaan pienoisen kirjallisen kohun, koska hänen epäiltiin käyttäneen Leonardin esikuvana David Foster Wallacea. Tietyt asiat kieltämättä täsmäävät: Leonard pitää samanlaista värikästä päähuivia kuin DFW ja on samanlainen supernero ynnä kärsii vaikeista mielenterveysongelmista ja joutuu syömään psyykenlääkkeitä. Eugenides itse kiisti piirtäneensä kuvaa edesmenneestä tuttavastaan, mutta kirjailijoiden puheet nyt ovat kirjailijoiden puheita. En mahtanut mitään sille, että aina kun Leonardin hahmo ilmestyi kirjan sivulle, näin mielessäni DFW:n. Se kieltämättä lisäsi tekstin koskettavuutta.

Kuinka massat pelastivat Wall Streetin

2012-01-14T12:23:00.016+02:00

"Let us acknowledge that the conservative comeback of the last few years is indeed something unique in the history of American social movements: a mass conversion to the free-market theory as a response to hard times. Before the present economic slump, I had never heard of a recession's victims developing a wholesale taste for neoclassical economics or a spontaneous hostility to the works of Franklin Roosevelt. Before this recession, people who had been cheated by bankers almost never took that occasion to demand that bankers be freed from 'red tape' and the scrutiny for the law."

Näin kirjoittaa Thomas Frank poliittisen pamflettikirjallisuuden parhaita perinteitä edustavassa kirjassaan Pity the Billionaire. The Hard-Times Swindle and the Unlikely Comeback of the Right. New York Timesin kriitikko luonnehti Frankia ajattelevan ihmisen Michael Mooreksi. Ihan hauska luonnehdinta, vaikka en ole varma, tekeekö se oikeutta sen paremmin Frankille kuin Moorelle.

Latasin Frankin kirjan iPadille luettuani New York Timesin arvostelun. Kirjaa lukiessani huomasin tuumiskelevani, että tämä tällainen on minun ajanvietekirjallisuuttani. En ole koskaan innostunut dekkareista tai trillereistä, mieluummin katson dvd:ltä Jason Bourne -leffoja. Yksi Jo Nesbö vuodessa riittää minulle jännityslukemistoksi. Sen sijaan Pity the Billionairen kaltaista poleemista ei-kaunokirjallista asiaproosaa luen ahmimalla. Frank hallitsee genrensä hyvin, ei pyri "objektiivisuuteen" tai "neutraaliin yhteiskuntatieteelliseen otteeseen", vaan hyökkää avoimesti amerikkalaista oikeistoa vastaan, välillä melkein sylki pärskyen. Pity the Billionaire täyttää pamflettikirjan tärkeimmän vaatimuksen: se lohduttaa yksiä ja suututtaa toisia.

Eipä silti, kyllä Frank esittää kiintoisia analyysejäkin. Kuten kirjan alaotsikosta voi päätellä, häntä askarruttaa se, miksi finanssikriisi ja lama -- jotka olivat pahimmat sitten 1930-luvun -- eivät ole lisänneet tuntuvasti vasemman laidan kannatusta, vaan pikemminkin luoneet pohjan ärhäkän oikeiston nousulle, josta selvin esimerkki Yhdysvalloissa on teekutsuliike. Samoja kysymyksiä on pohdiskeltu myös Suomessa ja Euroopassa.

Frankin mielestä Yhdysvalloissa demokraatit luottivat liikaa siihen, että vanhat historialliset kaavat toteutuvat automaattisesti eli äänestäjät hylkäävät republikaanit. Sehän tuntuikin loogiselta, olivathan finanssikriisi ja lama seurausta siitä politiikasta, jota republikaanien johdolla oli kolmen vuosikymmenen ajan toteutettu. Kuitenkin 2010 kongressivaaleissa republikaanit saavuttivat suurimman voiton vuosikymmeniin. Frankin mielestä tämä johtuu siitä, että republikaanipuolueen oikeistosiipi onnistui uhkayritykseltä näyttäneessä "hyökkäys on paras puolustus" -taktiikassaan. Ärhäkkä oikeisto käänsi talousahdingon koetteleman kansan vihan mädästä systeemistä erilaisia yhteiskunnan eliittejä kohtaan (poliitikot, virkamiehet ja heidän kanssa kytköksissä olevat suuren rahan edustajat). Teekutsuliikkeen propaganda väitti, että finanssikriisin ja laman syyt eivät olleetkaan reaganilaisten oikeistohippien 1980-lukulaisen vallankumouksen luomassa sääntelyn purkamisen, yksityistämisen ja markkinoiden vapauttamisen kolmiyhteydessä. Itse ongelmasta äänestäjien huomio suunnattiin ongelman epäsuosittuihin ratkaisumalleihin, kuten rahoitusalan pelastuspakettiin TARPiin (joka oli republikaanipoliitikkojen käsialaa). Lisää vettä myllyynsä ärhäkkä oikeisto sai virkakauttaan aloittelleen Obaman hallinnon terveydenhuoltouudistuksesta, joka suistaisi Yhdysvallat "sosialismin tielle".

Amerikkalaisen politiikan voimatekijäksi noussut teekutsuliike ei ratsastanut perinteisillä uskonnollisen oikeiston teemoilla, kuten abortin vastaisuudella, vaan uskonnollisuudeksi muutetulla vapaan markkinatalouden puolustamisella. "Your mortgage is not my problem!" sanottiin erään teekutusliikkeen kannattajan kyltissä. Frankin mielestä se kiteytti olennaisen. Teekutsuliikkeen peruskannattajissa oli runsaasti talousahdingon koettelemia pienyrittäjiä. Heihin upposivat väitteet, joiden mukaan finanssikriisin aikaan saanut subprimelainakaaos johtui siitä, että heidän naapurustossaan elää parasiitteina laiskoja ihmisiä varoihinsa nähden liian kalliissa kodeissa. Teekutsuliikkeen piirissä talouden pelastuspaketeissa herättivätkin suurinta raivoa tavallisille asuntovelallisille myönnetyt huojennukset. "Tämä tällainen ei kuulu Amerikkaan!" Wall Streetin pankkiirien bonukset toki herättivät myös närää, mutta ne kohut menivät ohi varsin nopeasti. Frankin mielestä tämä asetelma kuvastaa amerikkalaiseen kapitalismiin läpi vuosikymmenten kuulunutta ideologista sumutusta: äärimmäisen kova markkinatalous myydään suurelle yleisölle tavallisen pienyrittäjän kasvoilla, vaikka verojen leikkaukset ja sääntelyn purkamiset hyödyttävät eniten harvalukuista rikkaiden joukkoa.

1980-lukulaisen vallankumouksen jälkeen Amerikan rikkaat ovat olleet ennen kaikkea pankkiireja ja sijoittajia, eli niitä jotka tekevät rahalla rahaa, kun taas takavuosikymmeninä varakkuuslistojen kärki koostui industrialisteista, joiden omistamat yritykset valmistavat konkreettisia tavaroita kuluttajien tarpeisiin. Rahoitusala muodostaa nykyään Yhdysvaltain bkt:sta kahdeksan prosenttia, kun kolme vuosikymmentä sitten osuus oli viisi prosenttia. Taloustieteen nobelistin Paul Krugmanin mukaan rahoitusala on todellisuudessa pikemminkin tuhonnut kuin lisännyt arvoa kansantaloudessa. Se 400 miljardia dollaria, joka muodostuu rahoitusalan bkt-osuuden kasvusta, on puhdasta finanssikeinottelua, vaurauden illuusion luomista ja ylläpitämistä yhä monimutkaisemmilla ja vaikeammin hallittavilla sijoitusinstrumenteilla, kuten johdannaisilla ja strukturoiduilla tuotteilla.

Frankin kirjan ikävimmät osiot keskittyvät kuitenkin Barack Obamaan. Vaalikampanjassaan hän valoi miljooniin äänestäjiin toivoa ja tulevaisuudenuskoa, mutta nyt virkakauden lähestyessä loppuaan useimmat toiveet ovat valuneet tyhjiin. Frankin mielestä Obama on pettänyt häneen uskoneet ihmiset. Omalta kohdaltani voin sanoa, että en missään vaiheessa odottanutkaan Obaman muuttavan Yhdysvaltain politiikkaa juurta jaksain. Tämä kävi minulle selväksi siinä vaiheessa, kun selvisi että Obama on saanut eniten kampanjarahaa Wall Streetilta. Samoihin aikoihin haastattelin erästä englantilaista hedgerahaston salkunhoitajaa, joka puhui innostuneesti Obaman taustajoukoista. Silti minä iloitsin Obaman valinnasta. Oli tärkeää, ettei Yhdysvaltain presidentiksi valittu John McCainia ja varapresidentiksi Sarah Palinia.

Vaikutuksenalaisuudesta

2012-01-13T19:38:00.003+02:00

"Istuin kerran WSOY:n kirjailijapäivällisillä [eivätkö ne ole kirjailijaillalliset?, blogistin huom.] Hotelli Kämpin peilisalissa. Valkohansikkaiset tarjoilijat kävivät levittämässä kullekin lautasliinan. Kylmä ruoka oli hyvää, lämmin ruoka oli kylmää. Siinä istui toisella puolella nuori naispuolinen ilmeisesti kirjailija. Kysyin häneltä, joko hän on montakin kirjaa julkaissut. 'Esikoinen on tulossa tänä syksynä.' Minä itse olin juuri innostunut Nobelin saaneesta José Saramagosta. Kysyinkin, onko hän perehtynyt portugalilaiseen. 'Minä en lue palkittuja kirjailijoita', vastattiin. Niin.

Ajattelin, että et lue, koska haluat välttää heidän antamiaan tyyli-, rakenne-, sanonta- ja mitä kaikkia niillä onkaan tarjolla ratkaisuja. Et lue heitä. Mutta nämä tyylit ja rakenteet tulevat sitten toista kautta ikään kuin jo kerran käytettyinä eteesi ja kirjoihisi kuten lämmitetty potaatti. Opiskelet ne kyläkirjastossa. Niitä uskollisesti toistelet, luuletpa vielä keksineesikin jotain -- kunnes luet vähän enemmän. Sille et voi mitään, että ne tulevat kirjoihisi, joten parempi olisi itse suoraan perehtyä portugalilaiseen."

Aarne Kinnunen: Päätoiminen elämä. Otava 2011.

Vuoden ensimmäinen kirjallinen elämys

2012-01-06T12:04:00.014+02:00

"So. You've been invited to this dinner party, but -- you don't want to go. You don't want to go, but --
But I can't really get out of it.
You can't really get out of it, but --
But I've just thought of a way to make it do-able.
You've just thought of a way to make it do-able, but --
But it depends on whether this man I've just met will accept the invitation and come with me.
[surprised] Oh. Oh, you mean me?
[surprised at himself] Yes. But --. Yes
[Laughter]"

Tämä vuosi alkaa kohdallani hyvin. Ensimmäinen lukemani kirja sai minut heti innostumaan, suorastaan hihkumaan riemusta. Se on Ali Smithin romaani There But For The, josta tuo yllä oleva katkelma on peräisin.

Kun juhlittu amerikkalainen miesprosaisti kuvaa päivällistä, kyseessä on yleensä kiitospäivä, hajallaan olevan perheen kokoontuminen. Perheenjäsenet ovat modernin maailman arkkityyppejä -- vanhempi poika vaikkapa investointipankkiiri, nuorempi poika huumeita vetävä hunsvotti, tytär taiteilija tai ympäristöaktivisti, äiti pullantuoksuinen kotirouva ja isä uuttera mutta umpimielinen yrittäjä, joka on vuosikymmenet rakentanut parempaa Amerikkaa. Perheenjäsenten välillä on kaikenlaisia jännitteitä, jotka vain odottavat purkautumistaan. Romaani kuitenkin päättyy katarsikseen, perheenjäsenet löytävät tien takaisin toistensa sydämiin ja lukija saa tirauttaa pari katkeransuloista kyyneltä. Romaanin sanoma: aito vapaus ei ole sitä, että tavoittelemme unelmiamme omilla tahoillamme vaan sitä, että tuemme toisiamme, muodostamme yhteisön, koska vapaus voi kukoistaa vain yhteisöllisyydessä.

Kaiken tämän kuvaamiseen juhlittu amerikkalainen miesprosaisti käyttää seitsemänsataa sivua pikkutarkoilla yksityiskohdilla ja psykologisella syväporauksella raskautettua proosaa, jossa kuitenkin lause kulkee lentäen eteenpäin.

Ali Smith ei ole amerikkalainen eikä miesprosaisti, tuskin juhlittukaan. Hän on niitä tyyppejä, joita kutsutaan anglosaksisessa maailmassa kirjailijoiden kirjailijaksi. (Tai ehkä häntä voisi jopa luonnehtia samoin kuin Julian Barnes luonnehti Lydia Davisia: kirjailijoiden kirjailijoiden kirjailijaksi.) Toisin sanoen Smith on "vaikea" prosaisti, eikä sellainen, jonka kirjoja luetaan ahmimalla sunnuntaipäivän rauhassa laiskanlinnaan käpertyneenä.
There But For The -romaanissa päivällisseuruetta ei muodosta amerikkalainen ydinperhe vaan sekalainen joukko brittiläisen esikaupungin asujaimistoa. Ennen jälkiruokaa eräs päivällisvieraista nousee pöydästä, mutta ei menekään wc:hen vaan yläkertaan isäntäpariskunnan vierashuoneeseen, jonne hän telkeää itsensä eikä poistu moneen kuukauteen. Isäntäpariskunta ei kutsu paikalle poliisia tai lukkoseppää vaan tiedostusvälineet. "Talossamme elää muukalainen vastoin tahtoamme", keskiluokkaisen pikkusieluinen rouva valittaa kaikelle kansalle. Eikä aikaakaan, kun talon eteen leiriintyy utelias väkijoukko toiveenaan nähdä oudosta tunkeilijasta vilaus vierashuoneen ikkunasta. Outo tunkeilija on todellakin outo: hän ei pidä meteliä, ei häiriköi eikä esitä vaatimuksia, vaan kyyhöttää vierashuoneessa lukkojen takana. Smith viljelee sellaisia ilmaisuja kuin "temporary permanence" ja "absent presence", eivätkä ne viittaa pelkästään outoon tunkeilijaan vaan laajemminkin romaanin henkilöihin ja heidän elämänmenoonsa. Vähin elein, alleviivamatta, ilman pedanttista psykologisten taustojen penkomista hän onnistuu luomaan monikerroksisen, ajatusta kiihottavan todellisuusnäkymän.

Smithin henkilöhahmoilla ei ole sovinnaisessa mielessä "syvää minuutta", kaikkein vähiten päähenkilöllä, oudolla tunkeilijalla, joka pysyy arvoituksellisena loppuun asti. Henkilöhahmot tulevat eläviksi keskinäisen puheen, kommunikaation kautta, jolloin minuus onkin ihmisten suhdetta ulkoiseen maailmaan, asettautumista toisten minuuksien keskelle. Minua viehättää Smithin romaanissa eniten juuri se, kuinka taitavasti hän osaa pyöritellä kommunikaation monia ulottuvuuksia, sudenkuoppiakin. Kommunikaatio ei ole sitä että "kaikki menee perille", vaan kielellistä vuorovaikutusta sävyttävät aina väärinymmärrykset, väärintulkinnat, väärinkuulemiset. Ne romaanin henkilöhahmot, jotka hyväksyvät informaation epätäydellisyyden pystyvät luovimaan eteenpäin, auttamaan itseään ja muita, kun taas ne, jotka vaativat yksiselitteisyyttä ja yksitulkintaisuutta tekevät lopulta vahinkoa paitsi muille myös itselleen. There But For The sisältää kosolti sanaleikkejä, jotka olisi helppo mitätöidä kielellisenä kikkailuna, mutta niin ei kannata tehdä. Sanaleikkien pointti on siinä, että ne näyttävät, kuinka kommunikaation lukkoja on mahdollista avata uudenlaisilla ja yllättävillä, jopa ensi alkuun pähkähulluilta vaikuttavilla näkökulmilla, moniäänisyydellä.

Toki There But For The mahdollistaa myös perinteisemmät, teemalähtöiset lukutavat. Sen voi nähdä esimerkiksi purevana ja samalla hykerryttävän hauskana satiirina toiseuden pelosta, keskiluokkaisesta pikkusieluisuudesta, mediamaailman tyhjästä spektaakkelihenkisyydestä ja ajatteluamme rajoittavasta taloudellisesta opportunismista.

Onneksi on olemassa Ali Smithin kaltaisia kirjailijoita. Minun silmissäni he ovat romaanitaiteen pelastajia (jos nyt tällainen iloitteleva liioittelu sallitaan).

P.S.

Ali Smithiltä on ilmestynyt suomeksi vuonna 2006 romaani nimeltä Satunnainen (alkuteos The Accindental).

Tavoiteltavaa, vaikeasti saavutettavaa

2012-01-06T00:48:00.001+02:00

"I don’t know if you saw it, but a few years back there was this great interview with Cormac McCarthy and Oprah. At one point she seemed to be trying to bait him into expressing how wonderful it was to have an audience and be admired. And he would have none of it. He basically said that he didn’t care one way or another whether anyone ever read his work. That, to me, is utterly badass. Kafka reportedly had the same attitude. I think this attitude is about being so engaged and fulfilled at the process level, that everything else looks incredibly ancillary. I aspire to that sort of detachment from the material concerns of the work as it makes its way in the world. And of course I’m nowhere near reaching that ideal. The first step toward achieving that ideal is not reading reviews of your own books. "

Amerikkalaiskirjailija Ryan Boudinot HTML Giantissa.

Vuoden 2011 tärkeät kirjat

2011-12-17T23:47:00.016+02:00

Olen muistaakseni joskus vihannut erilaisia kirjalistoja. Otin ne varmaan silloin liian vakavasti. Enää en ota, joten en enää myöskään vihaa niitä. Hupiahan ne ovat.

Niinpä päätin listata tusinan itselleni tärkeitä tänä vuonna ilmestyneitä kaunokirjallisia teoksia. Vetäisen ne tähän ulkomuistista luottaen siihen, että ensimmäisinä mieleen tulevat ovat myös eniten vaikuttaneet. Olisin toki voinut listata tärkeitä kirjoja enemmänkin, mutta pysytään nyt tusinassa.

Joku voi huomauttaa, että vuotta on vielä jäljellä pari viikkoa ja joulunpyhät aikaa lukea. Minulla on kuitenkin lukulistalla enää yksi tänä vuonna ilmestynyt kaunokirja, Neal Stephensonin Reamde. Arvoitukseksi siis jää kuuluisiko se tusinan listalle vai ei.

Mutta pitemmittä puheitta, tässä se tusina tulee aakkosjärjestyksessä lyhyin perusteluin:

Julian Barnes: The Sense of an Ending. Taitavasti sommiteltu pienoisromaani, joka tutkii muistin sokkeloisuutta ja näihin sokkeloihin eksymistä.

Charles Baudelaire: Pahan kukat. Antti Nylénin suomennos on kulttuurinen urotyö, Nylénin vapaamittaiset tulkinnat tuovat Baudelairen lyriikan iholle. Olen lukenut näitä runoja ennenkin, mutta opin niistä paljon lisää luettuani niitä tästä kirjasta.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Pidän ei-romaanimaisista romaaneista, tämä on sellainen. Kieli on hiottua ja hienovireistä, mutta ei kumpua kuitenkaan niukkuuden ja paljauden estetiikasta. Päähenkilö, jäkälätutkija Nylander on samaan aikaan 1800-lukulainen dandy ja anti-dandy, hämmentävä yhdistelmä.

J.M. Coetzee: Kesä. Kahteen kertaan läpikäytyä, sillä luin tämän toissa vuonna alkukielellä. Coetzeen proosa tuntuu joidenkin mielestä kalsealta, mutta minä aistin siinä herkkyyttä ja haurautta, se on sellaisen ihmisen kirjoitusta, jolla on sielu halki (ja siten se on koskettavaa, ainakin minulle.) Kesä on hieno itseinhon kirjallinen kuvaus vailla vähäisintäkään poseerauksen tuntua. Tämä kirja mykisti minut ensin englanniksi ja nyt myös suomeksi.

Don DeLillo: The Angel Esmeralda. Nine Stories. Novelleja vuosilta 1979-2011 yksissä kansissa. Tutuillla delillomaisilla vahvuuksilla teksti jyllää eli havaintotarkkuudella, kielen vivahteiden tajulla ja hypnoottisella, välillä paranoiaan kallistuvalla tunnelmien luonnilla. Näistä yhdeksästä tarinasta "Midnight in Dostoevsky" on todellinen novellistiikan helmi.

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta. Tämänkin luin jo ennen kuin se ilmestyi suomeksi. Teemojen, proosatyylin ja kerronnallisten ratkaisujen tasolla Maastossa ja kartassa on paljon yhtäläisyyksiä Houellebecqin aiempiin romaaneihin. Uusiakin taajuuksia on toki aistittavissa. Ei Houellebecq ole yhtään lempeämmäksi tullut mutta jollain tavalla sisäistyneempi hänen otteensa on kuin vaikkapa Alkeishiukkasissa. Vimmaa on hävinnyt, tarkkuutta tullut lisää.

Jonathan Lethem: The Ecstasy of Influence. Lethem ei ole täysin lunastanut lupauksia fiktion tekijänä, vaikka onkin kiinnostavampi kuin moni meillä Suomessa paremmin tunnettu jenkkiprosaisti. Tämä esseekokoelma askartelee kiinnostavasti esseen ilmaisumahdollisuuksilla ja muodollakin.

John Jeremiah Sullivan: Pulphead. Vahvasti populaarikulttuuriin painottuvia, uteliaan sielun kirjoittamia esseitä. Sullivanin tekstissä on henkistä sukulaisuutta David Foster Wallacen esseiden kanssa.

Henriikka Tavi: Toivo. Muutama vuosi sitten ilmestynyt Esim. Esa oli minulle erityinen runokokoelma, tämä uusi myös. Joskus väitetään, että uusi runo tuottaa vain kielimateriaa ilman sisältöä ja subjektiivisuutta, mutta nämä Tavin runot koskettivat minua niin henkilökohtaisella tasolla että vain harvat tekstit ovat moiseen pystyneet.

Colm Tóibín: Brooklyn. Joillekin Jonathan Franzenin Vapaus palautti uskon perinteisen romaanimuodon ilmaisuvoimaan. En tiedä tekikö tämä Tóibinin myötäelävän kerronnan taidonnäyte saman minulle, mutta kovasti sitä ihastelin.

David Foster Wallace: The Pale King. Suren yhä DFW:n traagista kuolemaa, lohtua suruuni toi tämä postuumisti julkaistu kesken jäänyt romaani (tai ehdotus postuumiksi romaaniksi, sillä DFW:n kustannustoimittaja laittoi sen kasaan sekavasta tekstiröykkiöstä). En edes yritä tiivistää tätä kirjaa ja sen merkitystä minulle näin pieneen tilaan.

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija. Välillä masentaa ajatella, että Yli-Juonikkaan kaltainen kirjailija jää meillä Suomessa pimentoon, kun kriitikot suitsuttavat ja yleisö ostaa sellaisia kirjailijoita kuin... öh... no, jääkööt nimet mainitsematta. Uneksija (kuten sen rinnaikkaisteos Valvoja) on ihan omanlaisensa olento Suomi-proosassa, outo valoilmiö, positiivisessa mielessä.

Asiaproosa matkantekona

2011-12-16T20:40:00.010+02:00

Timo Hännikäisen blogissa käydään esseekeskustelua. Hyvä että käyvät, itselläni ei ole nyt intoa siihen sen kummemmin osallistua.

Tulkoon kuitenkin paljastetuksi, että pusersin juuri erään esseistiikkaa ruotivan tekstin, joka tulee julki ensi vuoden puolella. Siinä tulin sivunneeksi osin samoja asioita kuin mitä Hännikäisen blogissa nyt ruoditaan. Minua on nimittäin ruvennut pikkuisen väsyttämään leimallisesti poleeminen esseetyyli. Kaipaan nyansseja, hengitystilaa, laajempaa rekisteriä. Tämä kai johtuu osittain siitä, että vietin suuren osan viime kesästä lueskelemalla Joan Didionia ja Cynthia Ozickia. Heidän tekstiensä parissa tuntui vähän siltä kuin sieluni olisi puhdistunut. Polemiikkia tai provokaatioita en ikävöinyt tippaakaan.

Jokaisen ärhäkkyydellä ratsastavan esseistin pitäisi käydä joskus maatalousnäyttelyssä kuten David Foster Wallace tai kristillisillä rokkifestareilla kuten John Jeremiah Sullivan ja kertoa siitä kaikesta mitä tuli nähneeksi ja kokeneeksi vaikka ei odottanut näkevänsä ja kokevansa. Uteliaisuutta vimmaisuuden rinnalle, tai muuten rähinäesseisti alkaa toimia pakkotoistolla kuten Pentti Saarikoski kirjoittaessaan säkeet "minä matkustin koko lapsuuteni / minusta tuli kommunisti". Saarikoskihan tunnusti kokeneensa lähes sukupuolista kiihottuneisuutta, koska nuo säkeet olivat niin raju irtiotto hänen kotipiirinsä porvarillis-isänmaallisista arvoista.

Esseessä kai matkustaminen on tärkeämpää kuin perille pääseminen. Minä ainakin olen enimmäkseen kirjoittanut ja lukenut esseitä oppiakseni miten tietyistä asioista ajattelen tai voisin ajatella.

Olen myös kiinnostunut ihan konkreettisesta matkakirjallisuudesta. Ja tästä pääsenkin siihen asiaan, mistä minun piti kirjoittaa ennen kuin eksyin noihin esseehorinoihin, eli Michael Lewisin Boomerangista. Lewis ei ole kaunokirjallisen esseen tekijä vaan tietokirjailija, mutta poikkeuksellisen hyvä asiaprosaisti.

Boomerang on ajankohtaiskirjallisuutta jos mikä. Se sukeltaa suoraan nykyisen finanssikriisin syihin ja taustoihin. Tämän sukelluksen Lewis tekee harjoittamalla "talousromahdusturismia", toisin sanoen matkustelemalla Islannissa, Kreikassa, Irlannissa ja Saksassa.

Viime aikojen talousuutisissa on vilahdellut pöyristyttävän suuria lukuja, mutta lyödäänpä pöytään yksi erityisen pöyristyttävä: vuosina 2002–2008 maailman velat – yksityiset ja julkiset – kasvoivat 84 000 miljardista dollarista 195 000 miljardiin dollariin. Siinä sitä on toteutettu nykypäivän unelmia tulevaisuudesta varastamalla ja vivutettu sijoituksia pohjattoman ahneuden ruokkimiseksi.

Jos oikein huonosti käy, Lehman Brothersin konkurssin vuonna 1998 laukaisema ensimmäinen finanssikriisi oli vain alkusoitto paljon suuremmalle kaaokselle. Nythän on vaakalaudalla maailman suurimpiin kuuluvien kansantalouksien kyky selvitä veloistaan.

Lewis selvittelee miten tähän on tultu raportoimalla näkemästään ja kuulemastaan. Omakohtaisia havaintojaan hän terästää vankalla tietoaineksella. Kaikesta näkee, että hänellä on ollut takanaan suuren kustannustalon taustaresurssit. Hyvänä kirjoittajana Lewis onnistuu esittämään monimutkaiset tapahtumaketjut ja syy-yhteydet ymmärrettävästi ja havainnollisesti, jopa mukaansatempaavasti.

Ekstranautintoa lukukokemukseen tuo se, että Lewisilla on esseistimäistä uteliaisuutta yksityiskohdille ja anekdooteille. Boomerangia lukiessani hörähtelin välillä ääneen – mitä en kirjaa lukiessani juuri koskaan tee – sillä ennennäkemättömiin velkaorgioihin sisältyy kosolti mustaa huumoria.

Islantilaiset halusivat lopettaa kalastamisen ja ruveta investointipankkiireiksi. Irlantilaiset taas kuvittelivat löytäneensä ikuisen vaurauden lähteen siitä, että rakentavat toisilleen asuntoja ja kiinteistöjä.

Surkuhupaisin tapaus on kuitenkin Kreikka. Siellä velkarahasta tehtiin eräänlainen piñata, jota kaikki kansalaiset saivat käydä vuoronperään huitomassa ja kahmia sitten taskunsa täyteen karkkeja.

Kreikan valtion rautateiden liikevaihto oli vuodessa sata miljoonaa euroa, mutta palkkakustannukset 400 miljoonaa ja muut menot 300 miljoonaa euroa. Keskimääräinen valtionrautateiden työntekijä nosti 65 000 euron vuosipalkkaa!

Ja tämä kaikki maassa, jossa vain typerykset maksavat veroja.

Hämmentävimmät havaintonsa Lewis tekee kuitenkin Saksassa. Omassa maassaan saksalaiset pitäytyivät kurissa ja nuhteessa, mutta rahoittivat senkin edestä muiden yli varojen elämistä. Saksalaispankit syytivät ulkomaille löysää lainarahaa tavalla, joka ei olisi ikimaailmassa käynyt päinsä kotikonnuilla. Häikäilemättömimmin saksalaisia käyttivät hyväkseen Wall Streetin pelurit.

”Eihän näitä osta kukaan – paitsi tietysti saksalaiset”, jenkkipankkiirit vitsailivat rahastaessaan uusimmilla finanssi-instrumenteilla, joista tuli lopulta rahoitusmaailman joukkotuhoaseita.

Viimeiset subprimelainoilla ladatut kiinteistövakuudelliset arvopaperit myytiin juuri saksalaisille korttitalon jo sortuessa. Germaanit kun uskoivat, että AAA-luokitus tarkoittaa riskittömyyttä, nyt, aina ja ikuisesti. No, saksalainenhan on aina uskonut virallisiin sääntöihin ja ohjeistuksiin. Niin tuntuvat uskovan edelleenkin.

P.S.

Jatkaakseni vielä talousaiheilla, olin innoissani kun HS-raadissa tänään Tommi Uschanov puhui tiukkaa asiaa Angry Birdseistä: "Jos 150 työntekijän yhtiöstä on tarjottu 2,25 miljardia dollaria, se on 15 miljoonaa dollaria kutakin työntekijää kohti. Tämä on työntekijää kohti noin kolme kertaa enemmän kuin Applen markkina-arvo, seitsemän kertaa enemmän kuin Microsoftin ja 50 kertaa enemmän kuin Nokian. Ja näillä on taseessa sentään kymmeniä miljardeja omaa pääomaa. Yliarvostuksen asteen voi päätellä tästä."

Uschanov on mahtava tyyppi (en kylläkään tunne häntä muuten kuin tekstien kautta) ja arvostustani vain lisää se, että hän osaa eritellä taloudellisia nyansseja noin osuvasti. Itse askartelen palkkani eteen p/e-, p/b- ja ev/ebitda-lukujen ynnä muiden osakemarkkinoiden arvostuskertoimien parissa, enkä ikipäivänä laittaisi omaa rahaani Angry Birdsit kehitelleeseen Rovioon jos se listautuisi. Rovion osakkeen arvottaminen diskonttaamalla tulevaisuuden kassavirtoja nykyarvoonsa olisi pelkkää hatusta vetämistä. Ainahan kasvuosakkeiden hinnoittelu rakentuu odotuksille, mutta Rovion kaltaisia firmoja ei voi edes kasvuosakkeiksi nimittää, ne ovat pikemminkin arpalappuja. Kasvuosakkeissa (arpalappuosakkeista nyt puhumattakaan) on se sudenkuoppa, että osakkeen arvonnousu ei edellytä pelkästään odotusten toteutumista vaan niiden jatkuvaa ylittymistä. Eli jos Rovio nyt listautuisi, minun olisi siihen sijoittaakseni uskottava, että yhtiö ei pärjää pelkästään niin hyvin kuin muut sijoittajat toivovat vaan vielä sitäkin paremmin. Osakemarkkinoiden aikasarjat osoittavat, että tylsien toimialojen osakkeet (ns. arvo-osakkeet), joiden hinnoittelu ei rakennu odotuksille vaan substanssille ovat tuottaneet vähänkin pidemmällä horisontilla paremmin kuin ns. kasvuosakkeet. En yhtään ihmettele.

Suomi-novellia

2011-12-11T10:06:00.010+02:00

Suomalaisesta novellista minulle tulee mieleen Martti Joenpolvi, henkilöt ilman etunimiä ("Järvelä otti saavista kupilla kiljua") ja modernistinen alkemia eli yritys sanoa vähässä paljon.

Pakko myöntää, etten ole tällä tavalla määritellyn suomalaisen novellin suuri ystävä. Herää tunne kirjallisuuden lajista, jonka suurimpia hyveitä on mumista painokkaasti tai kuiskata lujaa. "Onhan suomalaisissa novelleissa jännitettä ja ladattuja merkityksiä", sanoo joku. Voi ollakin. Mutta nauttiakseen jännitteisestä, merkityksillä ladatusta kielestä pitäisi lukijalla olla päässään suomalaisen modernismin estetiikan mukaisesti kalibroitu dekooderi ja halu käyttää sellaista. Ehkä minunkin päässäni on sellainen, mutta jaksanko enää käyttää sitä on toinen kysymys.

Voi tietysti olla niinkin, että olen vain huono lukija Martti Joenpolven tyyppisten kirjailijoiden novelleille. Minuun kolahtaa paremmin Rosa Liksomin lyhytproosa (sattuneista syistä olen lueskellut uudelleen Unohdetun vartin ja Tyhjän tien paratiisien tekstejä; yhtä nautittavia kuin silloin kauan sitten).

Eipä silti, olen minä löytänyt viime vuosina myös mieluista luettavaa suomalaisesta novellistiikasta. Ikisuosikkini Juha Seppälän Mitä sähkö on? sisälsi pari todella hyvää tekstiä (varsinkin niminovelli), lisäksi mm. Tuuve Aro ja Maritta Lintunen ovat kirjoittaneet oivallisia juttuja.
Tänä syksynä minuun on tehnyt vaikutuksen Joni Pyysalon Ja muita novelleja (josta minun piti tämä merkintä kirjoittaa mutta ajauduin purkamaan patoutunutta ahdistustani suomalaista perusnovellia kohtaan). Pyysalolla piisaa kirjallista käsityötaitoa, hän hallitsee tekstien sommittelun. Lisäksi hänellä on silmää yksityiskohdille, mikä on tärkeää niin lyhyessä kuin pitkässä proosassa. Hän saattaa kuvata jonkin sinänsä arkisen tapahtuman niin että kuvaukseen pujahtaa pala laajempaa mielenmaisemaa. Tällaisia merkityksellisiä hetkiä sisältyy Ja muita novelleja -kokoelmaan paljon, ja mikä tärkeintä ne ovat merkityksellisiä itsessään, niitä ei ole valjastettu "paljastamaan" novelliin upotettua kokoavaa ajatusta. Eivätkä ne myöskään pyri alleviivaamaan vähäeleisyyttään ja toteavuuttaan saadakseen sitä kautta "yllättävää" tehoa. (Vähäeleisessä toteavuudessa on jotain karmivaa, olen aina pelännyt suomalaista perusnovellistiikkaa lukiessani törmääväni johonkin tällaiseen: "Lipputanko kaatui. Jokinen jäi alle.")

Jos suomalaisessa perusnovellissa henkilöillä on vain sukunimet, niin Pyysalon novelleissa ei edes niitä. Lukiessani Ja muita novelleja -kokoelmaa minulla oli tunne että henkilöhahmot ovat monistumia tai laajentumia yhdestä perushenkilöstä eri konteksteissa ja elämäntilanteissa. Eikä tämä ole moite, päin vastoin. Se että novellit on viritetty samalle taajuudelle tuo vaikutelman että ne valuvat toistensa päälle ja alle, soljuvat toistensa sisään, jolloin yhden novellin lukeminen saa aikaisemmatkin novellit näyttäytymään uudella tavalla. Vähän kuin katsoisi yhtä ja samaa veistosta monesta eri suunnasta.

Samalla täytyy sanoa, että samataajuuksisuuden vaikutelma ei toimisi näin hyvin ellei kokoelman viimeinen novelli poikkeaisi seitsemästä muusta novellista. "Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta" on pilaileva ja kuriton teksti, enemmän loppukeikautus kuin loppuhuipennus. Samalla minä luen sen oivaltavana pingottuneen modernistisen novellin parodiana.

P.S.

Ja muita novelleja -kokelma innostuu värillä pirstomaan sinänsä realistisen kerronnan synnyttämää todellisuusilluusiota alaviitteillä, jotka sisältävät niin kustannustoimittajan huomautuksia kuin kirjallisten lähteiden paikannuksia. Näitä alaviitteitä olisi voinut olla enemmänkin, niistä olisi voinut jopa rakentaa ihan itsenäisiä tekstejä varsinaisten novellien rinnalle. Mutta ehkä joskus toiste.

Liberty Valancen tappajat

2011-12-02T21:41:00.011+02:00

En ole suuri lännenfilmien ystävä. Yksi harvoista, joka on tehnyt minuun vaikutuksen on John Fordin ohjaama Mies joka ampui Liberty Valancen.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pieneen Shinbonen kaupunkiin. Lee Marvinin näyttelemä lainsuojaton Liberty Valance terrorisoi paikallisia asukkaita. Lopulta James Stewartin esittämä nuhteeton lakimies Ransom Stoddard ajautuu kaksintaisteluun Liberty Valancen kanssa ja onnistuu kaikkien yllätykseksi tappamaan tämän, vaikka on kaikkea muuta kuin pyssysankari. Tai niin Stoddard ja kaupunkilaiset luulevat. Tosiasiassa Liberty Valancen surmaavan luodin ampuu sivukujan kätköistä Tom Doniphon, jota näyttelee John Wayne.

Jonathan Lethem siirtää tuoreessa esseekokoelmassaan The Ecstasy of Influence nykypäivän kirjallisuusmaailman taistelut tämän länkkäriklassikon kehyksiin. Postmoderni romaani edustaa Liberty Valancen kaltaista kyynistä pahista, joka uhkaa rehtiä ja kunnollista realistista romaania. Moni perinteinen romaanikirjailija on enemmän tai vähemmän tietoisesti pyrkinyt James Stewartin esittämän sankarin rooliin palauttaakseen järjestyksen kirjallisuusmaailman Shinboneen. Eräs heistä on tänä syksynä meillä ja viime syksynä maailmalla romaanitaiteen pelastajaksi julistettu Jonathan Franzen. Kuten taannoisessa merkinnässäni kirjoitin, Franzen hyökkäsi laajalti siteeratussa Harper'sin esseessään William Gaddisin ja Thomas Pynchonin kaltaisia postmodernin romaanin edelläkävijöitä vastaan.

"Who first played the role of Stewart/Stoddard, the true-of-heart citizen shoved into the street to take on the menacing intruder? Was it Raymond Carver? I think Raymond Carver might have been the original Man Who Shot Liberty Valance. Who's played the role recently? A few: Alice Munro, William Trevor, Cormac McCarthy, Marilynne Robinson, Jonathan Franzen."

Entä keille kuuluu Liberty Valancen todellisen tappajan, John Waynen esittämän sivukujalla väijyvän pyssymiehen rooli? Tietysti kriitikoille, jotka Liberty Valancen ammuttuaan kiirehtivät esiin piilostaan ja osoittavat jotain Jonathan Franzenin kaltaista kirjailijaa huutaen: "Tämä mies teki sen! Tämä mies tappoi pahiksen ja palautti järjestyksen kaupunkiin! Tämä mies vapautti meidät Liberty Valancesta tällä loistavalla teoksellaan, joka pelastaa koko romaanitaiteen!"

"According to the critic's presentation the writer has, at last, killed Liberty Valance on behalf of the terrified populace. Yet the terrified populace is probably a straw man, too, a projection of the critic's own fear of disreputability or disorder?"

Tarina romaanitaiteen kyyniseltä postmodernismilta pelastavasta yksinäisestä sankarista on yllättävän sitkeä siihen nähden että se on täysin tuulesta temmattu. Ei ole mitään Liberty Valancea, jonka tappamalla olisi mahdollista palauttaa järjestys kirjallisuusmaailman Shinboneen. Ei ole myöskään mitään "postmodernia romaania". On vain yksittäisiä teoksia, joihin sisältyy "postmoderneiksi" kutsuttuja elementtejä, kuten metafiktiota, antinarratiivisuutta, popkulttuuriviittauksia, intertekstuaalisuutta, surrealismia, maagista realismia ja niin edelleen ja niin edelleen. Sellaista monsteria, joka sulkisi sisäänsä kaiken mahdollisen "postmodernin" on jokseenkin mahdoton kuvitella. Jos sellainen ilmaantuisi, ehkä se pitäisikin ottaa pikimmiten hengiltä (tai sitten ei).

"The reason postmodernism doesn't die is that postmodernism isn't the figure in the black hat standing out in the street squaring off against the earnest and law-abiding 'realist' novel against which it is being opposed. Postmodernism is the street. Postmodernism is the town. It's where we live, the results of the effects of Liberty Valance's stubborn versality."

Intellektuellit

2011-11-23T16:45:00.006+02:00

"The belief seems to be spreading that intellectuals are no wiser as mentors, or worthier as exemplars, than the witch doctors or priests of old. I share that scepticism. A dozen people picked at random on the streets are at least as likely to offer sensible views on moral and political matters as a cross-section of the intelligentsia. But I would go further. One of the principal lessons of our tragic century, which has seen so many millions of innocent lives sacrificed in schemes to improve the lot of humanity, is -- beware intellectuals. Not merely should they be kept well away from the levers of power, they should also be objects of particular suspicion when they seek to offer collective advice."

Näin kirjoittaa Paul Johnson poleemisessa kirjassaan Intellectuals, joka ilmestyi 1980-luvun lopussa. Joku voi huomauttaa, että Johnsonin lauseissa kalskahtaa samanlainen henki kuin perussuomalaisten edustamassa kaikkitietävän kansan herra- ja eliittivihassa. Tällainen kritiikki johdattaa kuitenkin harhateille. Ei Johnson hyökkää tietoa tai asiantuntijuutta vaan ahdaskatseista dogmatismia vastaan. Sehän on tunnetusti ollut eurooppalaisen älymystön helmasynti.

Vanhassa maailmassa yhteisön suunnannäyttäjinä toimi papisto, mutta modernissa sekulaarissa maailmassa papiston tilalle astuivat intellektuellit. Mitä tyyppejä intellektuellit sitten ovat? Kirjanoppineita vailla minkään alan erityisasiantuntemusta. Monet heistä tekivät pohjimmiltaan samaa kuin papisto vanhassa maailmassa: levittivät viestiä paratiisista. Heidän paratiisinsa oli kuitenkin tämänpuoleinen eikä tuonpuoleinen, utopia eikä taivasten valtakunta. Myöhempinä aikoina intellektuellien rooli on toki muuttunut. Harva heistä saarnaa enää utopioiden puolesta, useimmat levittävät jonkinlaista yleispätevää hedonismin sanomaa, oikeutta nautintoon, jota kapitalistinen yhteiskunta uhkaa joko rakenteellisella väkivallallaan tai traditioista periytyvillä kielloilla ja rajoituksilla.

Albert Camus'n kerrotaan sanoneen Simone de Beauvoirille: "Olemme samanlaisia siinä, että meille yksilöt merkitsevät eniten. Suosimme mieluummin konkreettista kuin abstraktia, mieluummin ihmisiä kuin doktriineja. Meille ystävyys merkitsee enemmän kuin politiikka." Paha kyllä de Beauvoir katkaisi sittemmin välinsä Camus'n kanssa ja asettui Jean-Paul Sartren taakse. Sartrehan edusti aivan päinvastaisia asioita kuin Camus. Viime aikoina meillä Suomessa on kannettu huolta vihapuheesta. Eräät Sartren kirjoitukset edustavat hyytävintä älymystön edustajan vihapuhetta, mitä viime vuosisadalla kirjoitettiin. Hän oli esimerkiksi sitä mieltä että jälkikolonialismin ikeessä elävä vapauttaa eurooppalaisen tappaessaan kerralla kaksi ihmistä: sortajan ja sorretun. Väkivalta kiehtoi Sartrea, kuten on kiehtonut lukemattomia älymystön edustajia (ja heidän hännystelijöitään) ennen häntä ja hänen jälkeensä. Tämä on täysin ymmärrettävää ihmisille, jotka Sartren lailla asettavat abstraktit periaatteet ja ideologian ihmisten edelle.

Paul Johnsonin kirjan tärkein sanoma onkin juuri tässä. Kuten hän itse kirjoittaa: "The worst of all despotisms is the heartless tyranny of ideas."

Voi tietysti toivoa, että massamurhien täyttämä 1900-luku ja Sartren kaltaisten älykköjen harharetket ovat antaneet meidän aikamme ihmisille rokotussuojaa ideoiden tyranniaa vastaan. Vaan enpä tiedä. Dogmatismin sävyttämää ääriajattelua putkahtelee esiin vähän joka suunnasta, esimerkiksi Helsingin Sanomien älykköraadista. Atlas Saarikoski kirjoitti viime viikolla näin vastatessaan kirjallisuuspalkintoja koskeneeseen kysymykseen:

"Lisäksi on huojentavaa, että kirja, jossa keski-ikäinen valkoinen mies tulkitsee nuoren kurditytön elämää, on jätetty palkintosarjan ulkopuolelle."

En ota tässä yhteydessä kantaa Jari Tervoon ja hänen kirjaansa, toteanpahan vain että Atlas Saarikosken huomio edustaa tyylipuhdasta, suorastaan karikatyyrimäistä, esimerkkiä radikaaliälykön ääriajattelusta. Dogmaatikoille ei riitä, että ihmiset subjektiivisella tasolla kannattavat oikeita asioita, heidän on kannatettava niitä myös objektiivisella tasolla. Niinpä valkoinen heteromies ei yksinkertaisesti voi kirjoittaa ihmiskaupan uhreiksi joutuneista kurditytöistä. Hän on aina ja ikuisesti vastuussa kaikkien valkoisten heteromiesten kaikista pahoista teoista. Se täytyy Atlas Saarikosken kunniaksi sanoa, että hän ei sentään esitä sartremaiseen tyyliin, että valkoisen heteromiehen surmaamalla vapauttaa kaksi ihmistä: sortajan ja sorretun. (En tosin tiedä, onko hän jossain muualla tällaisen ajatuksen esittänyt, en ihmettelisi vaikka olisi, sillä sen verran stereotyyppiseltä radikaaliälyköltä hän vaikuttaa.)

Toki Atlas Saarikosken kaltaisilla hahmoilla ei ole samanlaista asemaa kuin oli 1900-luvun johtavilla intellektuelleilla. He ovat julkisuudessa lähinnä esittämässä itseään, henkilöä, jolla on äärimmäisiä mielipiteitä, koska tiedotusvälineet tykkäävät ihmisistä, jotka tuovat keskusteluun "värikkyyttä". Ehkä tällainen esiintyvän taiteilijan rooli onkin älyköille paras mahdollinen, vaarattomin se ainakin on. Kukaan ei silloin kuvittele, että heillä olisi oikeasti jotain annettavaa.

P.S.

Paul Johnson rusentaa Intellectuals-kirjassaan koko joukon länsimaisen kulttuurihistorian juhlittuja älykköjä tuomalla esiin minkälaisia despootteja, suoranaisia ihmishirviöitä he olivat yksityiselämässään vaikka julkisessa roolissaan saarnasivat paremman, oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Paha kyllä Johnsonin itsensä kohdalla voi esittää samanlaista kritiikkiä. Hän esiintyi vuosikaudet moraalisesti suoraselkäisenä perheenisänä ja hartaana katolilaisena. Sitten paljastui, että hänellä oli pitkä avioliiton ulkopuolinen suhde ja että hänellä oli tapana pyytää piiskaa rakastajattareltaan. Piiskaussessioiden aikana rakastajattaren piti sättiä Johnsonia "tuhmaksi, tuhmaksi pojaksi".

Suuri romaani vai ei?

2011-11-20T16:28:00.005+02:00

"I couldn't read that book if my life depended on it. It might be a 'good' novel or it might be a 'bad' novel, but something has happened to my imagination, which can no longer yield to the earnest embrace of novelistic form."

Noin kirjoitti David Shields kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä Jonathan Franzenin Muutoksia-romaanista. Todennäköisesti hän olisi samaa mieltä myös Franzenin uusimmasta, vastikään suomeksi ilmestyneestä megabestselleristä Vapaus.

Ymmärrän Shieldsiä. Hän kokee, että perinteinen romaani on menettänyt kulttuurisen relevanssinsa, kykynsä ilmaista tai välittää jotain olennaista siitä millaista on elää nykymaailmassa. Shields propagoi kirjassaan Reality Hunger kaunokirjallisen esseen puolesta, koska uskoo esseen pystyvän temppuihin, joihin perinteinen romaani ei pysty.

En ole yhtä kategorinen kuin Shields. Pidin aikoinaan Franzenin Muutoksia-romaanista. Vapaudesta en pitänyt yhtä paljon, mutta kyllä minä senkin ahmimalla luin. On selvää, että Franzen on kiinnostavampi kirjailija kuin ...öh... Paul Auster ja Siri Hustvedt, mutta hyvän ystävänsä Don DeLillon tasolle hän ei yllä, ei lähellekään.

Viimeksi kuluneen vuoden, puolentoista aikana Franzen on kehuttu maasta taivaaseen. Ensin Yhdysvalloissa, sitten Euroopassa ja tänä syksynä myös Suomessa. Esimerkiksi Imagen arvostelija julisti Franzenin "romaankirjallisuuden pelastajaksi". Kaiken tämän hehkutuksen keskellä hiipii mieleen ajatus, tietäisimmekö Franzenista paljoakaan, jos hän ei olisi amerikkalainen vaan esimerkiksi bulgarialainen, romanialainen tai albanialainen kirjailija. Ainakaan hän ei olisi päätynyt Time-lehden kanteen eikä Oprahin tv-show'hun. Turha väittää, ettei tällaisilla asioilla ole merkitystä, että pelkästään kirjojen tasokkuus ratkaisee. Amerikkalaisen on paljon helpompi nousta "romaanikirjallisuuden pelastajaksi" kuin bulgarialaisen, romanialaisen tai albanialaisen.

Mutta missä mielessä Franzen sitten "pelastaa" romaanikirjallisuuden? Jos ymmärsin Imagen arvostelijan ajatuskulkua oikein, niin Vapaus on suuri romaani siksi että sitä on niin viihdyttävä lukea, sen haukkaa kerralla kuin herkullisen leivoksen. Samanlaisia argumentteja ovat käyttäneet muutkin Franzenin ylistäjät. He pitävät Vapauden ansiona sitä, että se ei ole lainkaan avantgardistinen, kokeellinen tai kikkaileva vaan edustaa jonkinlaista mystistä paluuta romaanitaiteen juurille, alkuperäiseen epiikan lumoon. Etenkin siitä on jaksettu kohkata, että Vapauden sivuilla kummittelee Leo Tolstoin Sota ja rauha paitsi alluusioina myös eräänlaisena esteettisenä ja kerronnallisena esikuvana.

Ajatus "paluusta" modernismia ja postmodernismia edeltävään 1800-luvun romaaniin on hullunkurinen. Eihän kulttuurissa tai elämässä ylipäätään ole mahdollista palata vanhaan, korkeintaan konservoida ja säilyttää vanhaa. Gustave Flaubert sanoi Balzacista ja muista tärkeistä edeltäjistään, että he kirjoittivat kuin eläimet, pelkillä vaistoilla vailla tyyliä. Flaubertille itselleen taas tyyli oli kaikki kaikessa, ja viimeistään Flaubertista lähtien romaanikirjallisuus onkin ollut tietoinen keinoistaan ja lähtökohdistaan (itsereflektiivisyys ei todellakaan ole postmodernistien keksintöä). Kun on kerran viattomuutensa menettänyt, ei voi palata elämään pelkillä vaistoillaan. Niinpä on häkellyttävän naiivia kuvitella, että Franzen - tai kukaan muukaan kirjailija - voisi "pelastaa" romaanikirjallisuuden "alkuperäisten asetusten mukaiseen tilaan". Toivon totisesti, ettei Franzenin vanavedessä tule leegioittain jäljittelijöitä, keskinkertaisuuksia, jotka yrittävät hänen laillaan kirjoittaa kuin vanhan ajan mestarit, kuin Tolstoi. Se olisi jo silkkaa travestiaa.

Toki Franzen itse ei ole niin naiivi, että kuvittelisi voivansa kirjoittaa nykyaikaan päivitetyn Sodan ja rauhan. Tolstoin mestariteos edustaa hänelle romaanin ihannetta korkeintaan käsitteellisessä mielessä. Siitä huolimatta hän innostui vuosituhannen vaihteessa kirjoittamassaan ja monet kerrat siteeratussa Harper'sin esseessään (joka julkaistiin päivitettynä versiona nimellä "Mr. Difficult" Franzenin kirjassa How to Be Alone) lyömään amerikkalaisen postmodernismin ikoneja Sodalla ja rauhalla päähän. Hän nosti sen antiteesiksi avantgardistisille romaaneille – kovin epähistoriallisesti ja problematisoimatta. Yksille Sota ja rauha on Franzenin mukaan viihdettä ja toisille taidetta, mutta molemmat saavat siitä lukunautintoa. Tämä huomio kiteyttääkin hänen kirjailijankutsumuksensa: tarjota lukemista kaikille, niin vannoutuneille kirjallisuudenystäville kuin satunnaislukijoille.

Franzen jakaa romaanit kahteen kastiin. Toiset perustuvat statukseen, eli saavat voimansa taiteellisesta merkittävyydestään ja kirjallisen eliitin arvostuksesta, kun taas toiset taas perustuvat sopimukseen, eli tarjoavat lukuelämyksiä suurille joukoille ja luovat fiktiivistä yhteenkuuluvuutta kirjailijan ja lukijan välille. Franzen myöntää statusarvostuksen hivelevän kirjailijan itsetuntoa, mutta sanoo kaipaavansa enemmän sopimusarvostusta, yhteyttä suureen yleisöön.
Loppujen lopuksi Franzen onnistuu kertomaan vastakkainasettelullaan vain sen, mikä häntä miellyttää ja mikä ei. Harper'sin essee nostaa esiin sinänsä tärkeitä kysymyksiä romaanikirjallisuuden asemasta nykykulttuurissa, mutta Franzen kääntää ne kerta toisensa jälkeen subjektiivisiin kokemuksiinsa, omaan kirjailijahahmoonsa ja kirjalliseen uraansa. Ilkeästi sanottuna häntä tuntuukin kiinnostavan pikemminkin oma status kuin romaanikirjallisuuden status. Franzen valittelee, että merkittävillä romaaneilla ei ole enää paikkaa nykykulttuurin keskiössä vaan ne sysätään laitamille, marginaaleihin (hän todellakin kirjoitti Harper'sin esseen ennen maailmanmenestystään). Miksi hän ajattelee tai ajatteli näin? Siksi että hänen omat romaaninsa (ennen Muutoksia) eivät herättäneet säpinää suuren yleisön keskuudessa, vaikka saivatkin runsaasti kiittäviä arvosteluja. Rivien välistä voi lukea Franzenin kadehtineen elokuvan nauttimaa massajulkisuutta. Mutta mitä oikeastaan voi sanoa kirjailijasta, joka haluaa tulla huomioiduksi kuin Hollywoodin blockbustereiden tekijät? Ellei Franzen olisi kahdella uusimmalla romaanillaan myynyt miljoonia ja päässyt Time-lehden kanteen hän olisi varmasti todella katkera tyyppi.

Epäilyttävimpänä pidän kuitenkin Franzenin ajatusta siitä, että merkittävillä romaaneilla olisi oltava oitis paikkansa nykykulttuurin keskiössä, että niiden pitäisi heti saada osakseen julkisuutta ja hyväksyntää, puhuttaa ihmisiä työpaikkojen kahvipöydissä ja teattereiden lämpiöissä. Eivätkö uraa uurtavat kaunokirjalliset teokset pikemminkin luo aluksi tyhjän tilan ympärilleen yllättäessään ja hämmentäessään aikalaislukijat? Walter Benjamin sanoi, että jokainen suuri teos joko murtaa yhden olemassaolevan genren tai luo kokonaan uuden. Ne muuttavat kulttuurihistoriaa mutta eivät (välttämättä) nykyhetkeä.

Oli miten oli, on aivan liian aikaista julistaa Vapautta suureksi romaaniksi. Varmasti voi sanoa ainoastaan sen, että se on kirja jota on lyhyessä ajassa myyty helvetisti ja kehuttu helvetisti.

P.S.

Tässä tekstissä on hiukan muunnellussa muodossa katkelmia Franzen-esseestäni, joka julkaistiin Parnassossa viime vuoden lopulla (7/2010).

Finlandia 2011

2011-11-10T21:59:00.010+02:00

Olen tutustunut tänään julkistetuista Finlandia-ehdokkaista vain yhteen, Kristina Carlsonin William N. päiväkirjaan. Se onkin kirkkaasti paras tänä vuonna lukemani kotimainen uutuusromaani.

Carlsonin teoksessa on paljon minulle läheisiä elementtejä alkaen sen miljööstä, 1800-luvun Pariisista. Ennen kaikkea minua ilahduttaa kuitenkin sen valtavirtaromaaneista poikkeava muoto. Nimensä mukaisesti teos koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Se ei etene tarinana vaan havaintoina, ajatuksina, enemmän ja vähemmän tärkeiden tapahtumien ylöskirjaamisena ja kommentointina. Päiväkirjamerkintä, muistiinpano, fragmentti, kirje -- kaikki nämä lajit kiehtovat minua kaunokirjallisessa mielessä enemmän kuin juonivetoinen kerronta.

Carlsonin teoksen minäkertojana toimiva jäkälätutkija William N. ei "kasva" tai "kehity" romaanihenkilönä sovinnaisessa mielessä vaan pysyy täysin kaltaisenaan. Päiväkirjamerkinnät valottavat kuitenkin hänen eri puoliaan. Hän ei ole henkilönä "miellyttävä", onneksi. En ole koskaan ymmärtänyt vaatimuksia siitä, että romaanihahmojen olisi oltava "miellyttäviä".

Viime aikoina lukemistani romaaneista ei tule mieleeni montakaan henkilöhahmoa, joka tuntuisi yhtä kiinnostavalta kuin William N. En kuitenkaan pidä häntä kiinnostavana siksi että samastuisin häneen. Ainoa sepitteelinen hahmo, johon olen samastunut taitaa olla Lumikin ilkeä äitipuoli, ja tämäkin tapahtui joskus lapsuudessani. William N. kiinnostaa minua ennen kaikkea kirjallisena figuurina. Hänessä yhdistyvät jännästi 1800-luvun maailman vastakkaiset virtaukset: toisaalta tiede- ja edistysusko, toisaalta kulttuuripessimismi. Vaikka William N. ei ole boheemi taiteilija, hän muistuttaa sielunelämältään välillä hyvinkin paljon niitä 1800-luvun kirjallisuuden arkkityyppisiä yksinäisen miehen hahmoja, joihin viittasin edellisessä merkinnässäni.

Pakko sanoa vielä sekin että Carlsonin proosa on tyylikästä, se oli sitä Herra Darwinin puutarhurissa ja on sitä myös William N. päiväkirjassa.

Finlandia-palkintoa koskevassa uutisoinnissa nostettiin tuttuun tapaan pääosaan ulkokirjalliset seikat, eli se että kaikki ehdolle valitut sattuvat olemaan naisia. MTV3 teki vielä toisenkin "omaperäisen" havainnon otsikoidessaan: "Kuusi naista tavoittelee Finlandiaa -- mukana menestyskirjailija." Ilmeisesti nuo viisi muuta ovat menestymättömiä kirjailijoita sen lisäksi että ovat naisia. Mutta niinhän se menee, että kirjailija voi kerätä joko symbolista tai taloudellista pääomaa. Ne, jotka keräävät tuota jälkimmäistä leimataan tässä mammonaa palvovassa maailmassa menestyjiksi. Laila Hirvisaaren ehdokkuudesta olen yhtä kaikki mielissäni. Varmasti hän on sen ansainnut.

Olen monesti sanonut, että Finlandia-palkinnolla on ylikorostunut merkitys suomalaisessa kirjallisuudessa. Vuosien varrella minulla on esimerkiksi ollut suunnattomia vaikeuksia ymmärtää ehdokasvalinnoista mielensä pahoittavia kirjallisuustoimittajia, jotka haukkuvat televisiossa, radiossa tai lehtien palstoilla raadin lyttyyn. Pitäisi vihdoin päästää irti siitä yhtenäiskulttuurin jäänteistä nousevasta ajatusharhasta, että Finlandia-ehdokkaiden valinnoissa voisi toteutua jokin objektiivinen hyvä kirjallinen maku, kirjavuoden huippujen loistelias yhteenveto. Jokainen raati loppujen lopuksi valitsee listalleen sopivimmat kirjat, koska parhaita kirjoja ei ole olemassakaan. Voisi olla jopa positiivista, jos raati ilmoittaisi aivan suoraan toimineensa jonkin tietyn agendan mukaan. Yhtenä vuotena voitaisiin poimia rikoskirjoja, toisena ihmissuhdekirjoja, kolmantena yhteiskunnallisia kirjoja, neljäntenä proosakerrontaa uudistavia kirjoja ja niin edespäin. Kuten tämän vuotisen raadin puheenjohtaja Hannu Marttila sanoi, ehdolle asetetuista 130 kirjasta olisi voinut koota useammanlaisia kuuden kirjan paketteja.

Niin kauan kuin Finlandia-palkintoa ympäröi jonkinlainen pönäkän juhlava yleiskatsauksellisuuden illuusio, se tuntuu ilmiönä pikemminkin kitschiltä kuin vakavasti otettavalta kirjallisen kulttuurin instituutiolta. David Shields on verrannut suuria amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja rahoitusalan pelastuspaketteihin, joiden ainoa tehtävä on yrittää pitää hengissä jo tuhoon tuomittuja rakenteita. Sama tulee välillä mieleen nykyisen kaltaisesta Finlandia-palkinnosta.

Kun Pirkko Saisio voitti Punaisella erokirjallaan Finlandia-palkinnon, hän kiinnitti huomiota niihin henkisiin paineisiin, joita maamme ainoa myynnin kannalta merkittävä kirjallisuuspalkinto kirjailijoille aiheuttaa. On väitetty, että ehdokkaiden julkistusta edeltävä tiistai on kirjailijoille silkkaa piinaa, kun he joutuvat jännittämään tuleeko kustantajalta ehdokkuudesta kertovaa soittoa vai ei. Sen perusteella mitä olen jutellut omien kirjailjatuttavieni kanssa ani harva kuitenkaan suhtautuu Finlandia-palkintoon näin epätoivoisesti. Onnitellessani muutama vuosi sitten erästä ehdokkaaksi valittua tämä totesi lakonisesti: "Arvallahan nämä vedetään."

Ja niinhän se on. Arvalla ne vedetään, turha sitä kieltää. Jos kirjoittaa kirjoja voittaakseen palkintoja, kirjoittaa aivan vääristä syistä.

Me hukumme massaan, me olemme massaa

2011-10-29T13:38:00.005+02:00

Eräässä Caj Westerbergin runossa puhutaan "maailmasta ja viidestä miljardista minästä." Tuo runo ilmestyi, ellei muistini pahasti rakoile, parikymmentä vuotta sitten.

Tämän aamun Helsingin Sanomat kertoo, että maailmassa on YK:n laskelmien mukaan kohta seitsemän miljardia "minää". Melkoinen väestönlisäys kahdessa vuosikymmenessä.

Väestönkasvun historia pistää mietteliääksi. 1500-luvun alussa maapallolla eli puoli miljardia ihmistä. Määrän tuplaantuminen miljardiin vei runsaat kolmesataa vuotta, mutta miljardin seitsenkertaistuminen on tapahtunut vain kahdessasadassa vuodessa.

Jos nykyinen väestönkasvun trendi jatkuu, maapallolla elää 40 vuoden kuluttua jo runsaat yhdeksän miljardia ihmistä. Onko täällä tilaa noin suurelle ihmismäärälle? Riittääkö kaikille ruokaa, turvaa, elinehtoja? Varsinkin kun samaan aikaan Kiinan ja Intian kaltaisissa maissa kaupungistuminen etenee hurjaa vauhtia. Ei kulu kauaa siihen että Kiinassa ja Intiassa on enemmän keskiluokkaista elämäntapaa janoavia, lihaa syöviä ihmisiä kuin Euroopassa, vaikka molemmissa maissa valtaisa enemmistö ihmisistä elääkin yhä köyhissä ja alkeellisissa oloissa. Miten maapallo, ekosysteemi, suuret luonnonjärjestelmät kestävät sen kuormituksen, jonka keskiluokkaisen elintason leviäminen maailman väkirikkaimpiin maihin aiheuttaa?

En ole varmasti ainoa ihminen, joka pohtii tällaisia lukiessaan uutisia väestökasvusta. Pakko myöntää että tunnen suurta toivottomuutta näiden planeettamme kohtalonkysymysten äärellä. Samalla myönnän olevani kaikkea muuta kuin asiantuntija niihin vastaamisessa. Enkä myöskään viitsi ladella mitään moraalisaarnaa elämänmuotomme kestämättömyydestä, onhan kaikille järkeville ihmisille selvää että se on kestämätön, ja niitä, joiden mielestä se ei sitä ole, eivät moraalisaarnani tavoita. Niin kauan kuin elämme maailmassa, jossa ihmisillä on ensisijaisesti oikeuksia ja vasta toissijaisesti velvollisuuksia, toiveet radikaalista suunnanmuutoksesta ovat vähäisiä. Ehkä luonto jossain vaiheessa kostaa meille ja järjestää omilla keinoillaan asiat niin että maapallon ylikuormittaminen länsimaisella elintasolla käy mahdottomaksi. Se voi olla hirmuinen kosto.

Pienenä kulttuurihistoriallisena alaviitteenä voisin tässä mainita, että väestönkasvu ja kaupungistuminen loivat kirjallisuuteen aivan uudenlaisen hahmon. Häntä voi nimittää monella nimellä: flanööri, dandy, antiporvari, sivullinen, tarkkailija. Tämä hahmo syntyi niinkin varhain kuin 1800-luvulla, vaikka voisi kuvitella etteivät tuon ajan ihmiset vielä väestötrendeistä piitanneet. Mutta kyllä he piittasivat. Euroopan väkiluku kasvoi 1800-luvun alusta ensimmäisen maailmansodan syttymiseen 180 miljoonasta 460 miljoonaan. Samaan aikaan syntyivät modernit suurkaupungit ja niiden myötä kaupunkikulttuuri. Tässä uudessa uljaassa maailmassa hallitsevaan asemaan nousi porvaristo eli avoimesti menestystä ja mammonaa palvova ihmistyyppi. Aikakauden kirjailijat eivät voineet sietää porvareita, sillä kuten Gustave Flaubert sanoi, porvareilta puuttuu sielu. He eivät ymmärrä mitään totuudesta ja kauneudesta, he palvovat teknistä edistystä, vaikka aitoa edistystä voi tapahtua vain ihmisessä itsessään, hänen sydämessään. Flaubertin oppipoika Guy de Maupassant kirjoitti, että elämä Pariisissa -- joka siis oli 1800-luvun New York ja Hollywood samassa paketissa -- on sietämätöntä, koska kaikialla on ihmisjoukkoja eikä missään saa olla rauhassa. Sanomattakin on selvää mitä Maupassant ihmisjoukoilla tarkoitti: sieluttomia porvareita. Nuo sieluttomat ihastelivat Pariisin uutta nähtävyyttä, Eiffel-tornia. Maupassant otti tavakseen lounastaa sen juurella sijaitsevassa ravintolassa jotta säästyisi näkemästä moista rumilusta.

Nykyajan hallitseva ihmistyyppi on jonkinlainen vanhan porvarin degeneroitunut muoto: leveästi hymyilevä, urheilullinen, elämänmyönteinen, nautinnon spektaakkeleita tavoitteleva ihmistyyppi. Jokainen itseään kunnioittava kulttuuri-ihminen tietysti paheksuu tällaista moukkaa, aivan kuten Flaubert, Baudelaire ja kumppanit paheksuivat oman aikansa porvareita. Maailma ei siis ole oikeastaan paljonkaan muuttunut, vaikka ajan ilmiöt ovat muuttuneet. Se on tietysti huolestuttavaa, mutta on se jollain tavalla myös lohdullista.

Eräs opetuskin tähän tarinaan liittyy, kuten tarinoihin yleensä. Nimittäin kuvitelma siitä, että porvaria sättivä antiporvari olisi jotenkin autenttinen, omaehtoinen hahmo, on todellakin pelkkää kuvitelmaa. Hänhän on, niin perverssiltä kuin se tuntuukin, massojen oheistuote, mitä modernein olento kaikista antimoderniuden juonteistaan huolimatta.

Kritiikin kriisi

2011-10-21T17:36:00.022+02:00

Olen joskus valitellut kirjallisuuskritiikin tilaa suomalaisissa päivälehdissä. Nämä valituksen aiheet eivät kuitenkaan ole syynä yllä olevaan otsikkoon. Eihän se sinänsä kriisistä kerro, jos kirjailijat löytävät nurinan aihetta lehtikriitikoiden tekemisistä. Päin vastoin. Olisi vaarallista, jos kirjailijat kiittelisivät vuolaasti arvostelujen tasoa ja laatua. Sehän tarkoittaisi, että he eivät edes yritä kirjoittaa teoksia, jotka aiheuttavat lehtikriitikoille ymmärtämis-, tulkinta- tai muita vaikeuksia.

Missä kritiikin kriisi mielestäni sitten piilee? Lyhyesti sanottuna mediamaailman rakennemuutoksessa. Printti menettää asemiaan netin vahvistuessa. Tämä ei tietenkään ole pelkästään huono asia kirjallisuuskritiikin ja -keskustelun kannalta, vaan monessa mielessä se edustaa jopa tervettä kehitystä. Mutta jos ajatellaan sitä miten kritiikki tulevaisuudessa kohtaa suuret lukijajoukot, niin huoleen on aihetta.

Helsingin Sanomat tenttasi jokin aika sitten Uuden Suomen päätoimittajalta, miksi Uusi Suomi ei enää julkaise muita kuin elokuvakritiikkejä. Tietenkään se ei julkaise. Ne, jotka muuta odottavat, eivät kerta kaikkiaan ymmärrä, miten kaupallinen verkkomedia toimii. Se ei elä levikkituloista, koska sisältö on lähtökohtaisesti ilmaista. Siispä sen on hankittava tulonsa mainostajilta, ja mistä mainostajat maksavat? Yksinkertaisesti sanottuna klikkauksista.

Verkkolaskureiden ansiosta sivustojen kävijämäärät tiedetään tarkasti samoin kuin yksittäisten juttujen lukijamäärät eli klikkaukset. Mainostajat laittavat bännerinsä sellaisiin paikkoihin, joissa saavat rahoilleen parasta vastinetta -- siis eniten näkyvyyttä. Siksi kaupallisen verkkomedian elinehto on tuottaa sivuilleen aineistoa, joka houkuttaa ihmisiä klikkaamaan. Tämä näkyy muun muassa siinä, että otsikot eivät ole enää otsikoita perinteisessä journalistisessa mielessä vaan eräänlaisia teasereita. Verkkotoimittajan ammattitaidon ydintä on narrata netissä seikkaileva lukija viemään kursori otsikon päälle ja painamaan hiiren vasenta näppäintä. Tilastoissahan näkyy vain klikkausten määrä, ei se mitä lukijat itse jutusta ajattelevat.

Nykypäivän toimituspalaverit ovat valtaosin sitä että ruoditaan kävijätilastoja ja mietitään millaisilla aiheilla saataisiin enemmän klikkauksia, mikä kohauttaisi ja kiihottaisi nettikansaa. Toimittajat mieltävät juttunsa tuotteiksi, ja siksi heidän onkin luontevaa puhua sisällön tuotannosta. Jos sisältöä oikeasti olisi, sitähän ei tarvitsisi erikseen tuottaa. Mutta kun se kerran on tuotettava, niin se kannattaa tuottaa asiakkaiden (joita siis ennen kutsuttiin lukijoiksi) oletettuja mieltymyksiä vastaavaksi.
Kaupalliset verkkomediat meillä ja muualla ovat täysin alistuneet toimimaan klikkausmäärien tyrannian määrittämässä maailmassa. Onko siis ihme, jos ne eivät halua satsata kritiikkiin? Eräs verkkomedian vaikuttaja sanoi hiljattain, että ei ole mitään järkeä maksaa kriitikolle paria sataa euroa jutuista, joita kukaan ei lue. Mitä sitten tarkoittaa tuo "kukaan ei lue"? Suuret joukot tavoittavassa kaupallisessa verkkomediassa se tarkoittaa todennäköisesti sitä että juttua klikataan parhaimmillaan ehkä tuhat kertaa. Jos samaan aikaan vedätysotsikko kansanedustajan hoipertelusta kännissä kerää kymmeniä tuhansia klikkejä, niin toimituksessa on helppo laskea, kumpi juttu edesauttaa paremmin mainostulojen hankkimista verkkolaskureiden mukaan päätöksensä tekeviltä mainostajilta.

Moni verkkomedian edustaja kokee edustavansa uutta edistyksellistä aikakautta (vaikka kyse on vain uudesta teknologiasta) ja suhtautuu printin edustamiin toimituskäytäntöihin halveksivasti tai säälitellen. "Kyllähän me voitaisiin kritiikkejäkin julkaista, jos jostain löytyisi kriitikoita, jotka eivät ole printin saastuttamia", he saattavat sanoa. Minkälainen kriitikko sitten ei olisi printin saastuttama? Todennköisesti sellainen, joka osaisi kaivaa uutuuskirjoista kohu- ja häväistysjuttuja lukematta niitä, tai lukematta ylipäänsä mitään. Otsikoiksi tällainen nykymedian huippuosaaja suoltaisi teasereita tyyliin "Syksyn kohuromaani: menestyskirjailija paljastaa himoinneensa naapuriaan."

Printtimaailmassa suuri osa lehtien liikevaihdosta muodostui levikkituloista. Vaikka moni lehti toki oli riippuvainen myös suurista mainostajista (esimerkiksi maakunnan tärkeimmistä kauppiaista), eivät ne olleet läheskään samalla tavalla mainostajien armoilla kuin nykyiset kaupalliset verkkomediat. Tässä on yksi selitys sille, miksi päivälehdet saattoivat toimia ns. täyden palvelun medioina, eli julkaista myös pienempiä lukijasegmenttejä kiinnostavia juttuja, kuten taidekritiikkiä tai selostuksia kunnallispolitiikasta. Toimituksissa toki tiedettiin, että urheilusivuja lukevat useammat kuin kulttuurisivuja, mutta kulttuurisivuja pidettiin tärkeinä lehden monipuolisuuden tähden. Toimituspalavereissa ei ruodittu sellaisia asioita kuin mitkä olivat tuoreimman lehden luetuimmat ja vähiten luetut jutut, koska printtiä eivät saastuttaneet klikkejä mittaavat verkkolaskurit.

Printin kulta-aikoina oli ainakin teoriassa mahdollista, että aamiaispöydässä lehteä selaavat saattoivat pysähtyä silmäilemään kritiikkejäkin, vaikka eivät olisi niistä ensisijaisesti kiinnostuneet. Nykymaailmassa tällaista ei enää kohta voi tapahtua, koska kaupalliset verkkomediat eivät suostu julkaisemaan juttuja, "joita kukaan ei lue". Tämä taas tarkoittaa sitä, että kritiikkien lukemisesta tulee entistä selvemmin pienten piirien, taiteen ja kirjallisuuden suurkuluttajien, yksinoikeus. Samalla verkkoon syntyy varmasti myös uusia kritiikin foorumeita, jotka toimivat muista kuin kaupallisista lähtökohdista. Kritiikki vetäytyy kolmannelle sektorille: sitä eivät tee enää ammattilaiset vaan aktivistit. Se on monessa mielessä hyväkin asia, mutta hintana on valitettavasti se, että kritiikki tavoittaa suuren yleisön paljon huonommin kuin printin kulta-aikana. Taiteesta ja kirjallisuudesta jäävät massajulkisuuteen jäljelle ne asiat, jotka kaupalliset verkkomediat sivustoilleen kelpuuttavat eli ihmiset ja ilmiöt -- eniten myyneet, eniten palkitut, suurimman kohun herättäjät ja pahimmat tyrkyt (tai nykymaailman newspeakilla ilmaistuna ammattitaitoisimmat itsensä brändääjät).

P.S.

Tässä ilmainen idea kaikkien kaupallisten verkkomedioiden hyödynnettäväksi: rekrytoikaa Kiinasta köyhiä syrjäseutujen asukkaita klikkailemaan juttujanne nimellistä korvausta vastaan. Kiinalaisillehan pienikin raha on iso raha, ja heitä on PALJON. Mainostajat ryntäävät luoksenne!

Nobelistin lohtu

2011-10-06T15:42:00.006+02:00

Onneksi ruotsalainenkin on vielä mahdollista palkita kirjallisuuden Nobel-palkinnolla. On tärkeää, että myös ansioituneet eivätkä pelkästään ansioituneet ja sopivat voivat voittaa maailman tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon.

Tomas Tranströmerin palkitseminen sai minut iloiselle mielelle. Hän on yksi niistä, joiden vuoksi aloin lukioikäisenä lukea runoja ja myöhemmin kirjoittaakin niitä. Enää en runoja kirjoita, mutta yhä luen Tranströmeriä.

Eräs hänen runoistaan on minulle niin sanotusti lohturuno. Se ei ole hänen parhaitaan, mutta minulle se on erityinen ja omakohtainen. Lainaan sen tähän (käännös on Caj Westerbergin, ja sisältyy kokoelmaan Kootut runot 1954-2000):

Pääoman rakennukset, tappajamehiläisten pesät, hunajaa harvoille.
Siellä hän palveli. Mutta pimeässä tunnelissa hän levitti siipensä
ja lensi, kun kukaan ei nähnyt. Hänen oli pakko elää elämänsä
uudelleen.

Tuo runo on minulle lohturuno, koska se kertoo minulle omasta elämästäni, sen ristipaineista, ristiriidoista, paradokseista. Siviilityössäni taloustoimittajana joudun vaeltamaan "pääoman rakennusten" keskellä eikä se ole se ympäristö, joka on minulle läheisin ja mielekkäin. Yöt ja illat ovat sitten se "pimeä tunneli", jossa voin levittää siipeni ja lentää kenenkään näkemättä. Tässä tapauksessa siipien levittäminen tarkoittaa siviilityön vastapainoa, elämäntyötä. Siis kirjallisuutta, sen lukemista ja kirjoittamista.

Tranströmerkin on muuten ansainnut suuren osan elämästään elantonsa muulla tavoin kuin kirjallisuutta tekemällä. Hän on koulutukseltaan psykologi ja toimi vuosikymmenet tässä ammatissa auttaen mm. nuorisorikollisia, narkomaaneja ja huono-osaisia.

Romaanihenkilöistä

2011-09-24T20:59:00.007+02:00

Edellisessä merkinnässä ruotimassani Uskon sanat -kirjassa Tuomas Nevanlinna muistelee vitsiä saksalaisesta filosofista, joka kuoltuaan joutuu valitsemaan kahdesta kyltistä. Toisessa lukee "Taivas" ja toisessa "Luentoja taivaasta". Saksalaisfilosofi lähtee oitis suunnistamaan jälkimmäisen osoittamalle tielle. Nevanlinna on sitä mieltä, että tuo vitsi kertoo myös hänestä.

Samaa vitsiä soveltaen voisin kuvailla omaa suhdettani romaanikirjallisuuteen. Jos minun on kuoltuani valittava kahdesta kyltistä, joista toisessa seisoo "Iäisyys romaaneja lukien" ja toisessa "Iäisyys kirjallisuusesseitä lukien", valitsen epäröimättä jälkimmäisen.

Miksi näin? Olenhan "enemmän" romaanikirjailija kuin esseisti, ainakin julkaisumäärieni perusteella. Eräs merkittävä syy lienee siinä, että minua kiinnostavat pikemminkin ajatukset kuin ihmiset, ja esseistiikkahan askartelee ajatuksilla, kun taas romaaneissa keskiössä ovat ihmiset, fiktiiviset tosin.

Minulle on turha kaupitella romaania luettavaksi sen kaltaisilla suosituksilla kuin että "tässä on huikean tarkkanäköistä psykologista syväporausta". En myöskään vaikutu kuullessani jotain kirjailijaa ylistettävän siitä, että hän kuvaa henkilöhahmojaan suurella lämmöllä ja avaralla sydämellä.

Siihen nähden kuinka paljon valtavirran kirjallisuuskeskustelussa uhrataan aikaa henkilökuvauksesta puhumiseen aihepiiristä saadaan irti hämmästyttävän vähän. Päivälehtikriitikko voi Suomessa kirjoittaa romaaneista kolmekymmentä vuotta jakamalla vuoroin kehuja siitä kuinka vaikuttavasti kirjailija onnistuu "menemään henkilöhahmojensa nahkoihin" ja vuoroin moitteita siitä kuinka "karikatyyrimäisiksi ja paperinohuiksi" kirjailijan henkilöhahmot jäävät.

James Woodin mainiossa kirjassa How Fiction Works on kaiken muun ohessa pohdintaa henkilökuvauksen roolista. Woodin mukaan keskustelu polarisoituu tyypillisesti näihin kahteen ääripäähän:

1) Henkilökuvauksen merkityksen ylikorostaminen
Tähän syyllistyvät ne, joiden mielestä romaani on vain juonta ja henkilögalleriaa. Henkilökuvausfanaatikkojen mielestä hahmot eivät saa olla "stereotyyppejä", vaan kirjailijan on kaivettava esiin heidän yksilölliset piirteensä, niin sanottu syvä minuus. Romaanin kuluessa henkilöhahmojen on "kasvettava ja kehityttävä", tultava lukijalle ikään kuin ystäviksi, joihin lukija voi kokea samastuvansa. Usein henkilökuvausfanaatikot ovat myös sitä mieltä, että hahmojen on oltava sympaattisia ja että heillä on oltava puhtaita ja kauniita tunteita. Eräänlaisia lukijan itsensä idealisoituja omakuvia siis, "hyviä ihmisiä".

2) Henkilökuvauksen merkityksen tyhjäksi tekeminen
Tämä on varsinkin postmodernistisesti orientoituneiden kirjallisuusihmisten helmasynti. Henkilökuvausskeptikot korostavat korostamasta päästyään, että hahmot ovat vain sanoja paperilla, tekstuaalisia konstruktioita, joita käytetään lukijoiden manipuloimiseen. Mitään syvää minuutta ei henkilöhahmoilla voi olla, koska "minuus" on jo lähtökohtaisesti fiktio, joka on sijoitettava lainausmerkkeihin.

Jos vähän kärjistää, niin henkilökuvausfanaatikot ovat yleensä tavallisia kirjallisuudenharrastajia, jotka hakevat romaaneista vaikuttavia lukuelämyksiä. Lukijoina he ovat yhtä aitoja kuin ahdasmielisiäkin, sillä kuten Wood huomauttaa, Amazon.comin "tavisarvosteluissa" on pilvin pimein kommentteja, joissa romaaneja haukutaan siitä, että niissä ei ole miellyttäviä henkilöhahmoja.

Henkilökuvausskeptikot taas ovat yleensä ihmisiä, jotka ovat vetäisseet yliannostuksen kirjallisuusteoriaa ja joilla on pakottava tarve esittää nokkelaa. Näissä porukoissa toistellaan tiuhaan John Barthin, William Gassin ja hämärien ranskalaisfilosofien nimiä.

Myönnän sijoittuvani enemmän henkilökuvausskeptikkojen kuin henkilökuvausfanaatikkojen leiriin, mutta en minä siinäkään leirissä oloani mitenkään kotoisaksi tunne. Kuten vastarannankiisket yleensä, henkilökuvausskeptikot sortuvat helposti vain korvaamaan valtavirran dogmit omilla vaihtoehtoisilla dogmeillaan.

Wood mainitsee avantgardekirjailija B.S. Johnsonin romaanin Christie Malry's Own Double Entry, jossa Johnson "paljastaa" kaikki romaaneihin perinteisesti kuuluvat elementit keinotekoisiksi, myös henkilöhahmot. Päähenkilön äiti esimerkiksi lausahtaa pojalleen: "My son: I have for the purposes of this novel been your mother for the past eighteen years and five months to the day..." Tämä tällainen on pahimmillaan pelkkää triviaalia pelleilyä. Vai onko jossain oikeasti olemassa ihmisiä, jotka kuvittelevat että romaanihenkilöt elävät ja hengittävät siinä missä romaanien lukijat? Yhtä hyvin B.S. Johnson voisi "paljastaa", että joulupukkia ei ole olemassa.

Romaani on valhe, johon lukija haluaa vapaaehtoisesti uskoa. Sama pätee tietysti romaanihenkilöihin. Jos kiistää kategorisesti romaanihenkilöt, pitää samalla kiistää kategorisesti myös itse romaanit (kuten epäilemättä jotkut henkilökuvausskeptikot tekevätkin).

Wood huomauttaa, että itsetarkoituksellinen todellisuusilluusioiden murskaaminen vain työntää syrjään ne kysymykset, jotka romaanikirjallisuudessa ovat niin sanotusti perimmäisiä kysymyksiä. Katse pitää hänen mielestään suunnata metafiktiivisisistä ongelmista ("Ovatko nämä romaanihenkilöt todellisia?") metafyysisiin ongelmiin ("Millä tavalla nämä romaanihenkilöt ovat olemassa todellisuudessaan?"). Tuon jälkimmäisen ongelman ruotiminen johdattaa samalla ruotimaan myös todellisen maailman asioita, eli sitä, millä tavalla totuus ja kauneus ovat läsnä elämässämme vai ovatko lainkaan.

Päivälehtikriitikoille (ja miksei muillekin kirjallisuuden lukijoille) Wood antaa oivan neuvon siitä, mikä romaanissa oikeasti mättää silloin, kun päivälehtikriitikko morkkaa että sen henkilökuvaus on "ohutta", "pinnallista" tai "epäuskottavaa":

"I think that novels tend to fail not when the characters are not vivid or deep enough, but when the novel in question has failed to teach us how to adapt to its conventions, has failed to manage a spesific hunger for its own characters, its own reality-level."

Kirjallinen uskon teko

2011-09-17T14:42:00.024+02:00

"Sillä lopullisesti pitää hylätä se ateistinen oppi, jossa ensin maalaillaan naurettava olkimies ("siellä sitä palvotaan enkeleitä ja henkiä, heh heh") ja sitten keskitytään palavasti näin karrikoidun uskon vastustamiseen.
Olkimies-ateismi on sekä kaikkein naiivein että kaikkein irrationaalisin ratkaisu. Sen ainoana käyttövoimana on 1760-lukulaisten ja 1960-lukulaisten yhteinen oletus siitä, että kirkko on aikamme vaarallisin ideologinen organisaatio. Tämä lähtökohta on yksinkertaisesti vanhentunut."

Näin kirjoittaa Tuomas Nevanlinna yhdessä Jukka Relanderin kanssa julkaisemassaan kirjassa Uskon sanat (Teos 2011). Nevanlinna suomii vapaa-ajattelijoiden taannoista Jumalaa tuskin on olemassa -kampanjaa siitä, että se edustaa hänelle kaikkein vierainta "Jumala on mahdollinen mutta epätodennäköinen" -koulukuntaa. Yhtä lailla Uskon sanoissa parjataan kristittyjen fundamentalistien yrityksiä esittää maailmankuvalleen "tieteellisiä" todisteita intelligent design -hölynpölyn avulla.

Ostaessani Uskon sanat tunsin maksavani itseni kipeäksi. Siitä piti pulittaa Akateemisessa Kirjakaupassa 35,90 euroa. Voin kuitenkin antaa anteeksi moisen kiskurihinnan, sillä kirja on lukemisen, miksei ostamisenkin, arvoinen. Uskon sanat on Suomen oloissa harvinainen kristinuskoa käsittelevä kirja, koska siinä uskosta ja uskonnosta keskustellaan älykkäästi ja uteliaasti, kuten mielestäni pitääkin tehdä. Hartauskirjallisuuttahan meillä kyllä julkaistaan, samoin kuin teoksia, joissa uskonoppinut ja tiedemies tai uskonoppinut ja vapaa-ajattelija ottavat mittaa toisistaan enemmän tai vähemmän herrasmiesmäisessä hengessä. Näitä tällaisia kirjoja ei tarvitse lukea, koska edeltä käsin jo tietää, mitä niissä sanotaan.

Paitsi kirjana Uskon sanat miellyttää minua myös tekona. Nevanlinnalla ja Relanderilla ei kummallakaan ole uskonnollista taustaa, pikemminkin päinvastoin, edustavathan he liberaalia älymystöä, joka lähtökohtaisesti suhtautuu uskontoon, ja varsinkin kristinuskoon, vihamielisesti tai vähintäänkin kriittisesti. Uskon sanojen lähtökohtana on sukeltaa kristinuskon kysymyksiin avoimin mielin, "mukaan heittäytyen", kuten esipuheessa todetaan. Tämä on rohkea lähtökohta ja osoittautuu myös hedelmälliseksi.

Nevanlinna ja Relander saavat peittelemätöntä nautintoa siitä, että kieltäytyessään tarkastelemasta kristinuskoa normin mukaisella tavalla kriittisestä takakenosta he herättävät hämmästystä älymystöpiireissä. Uskon sanoissa muistutetaan avomielisyyden ja suvaitsevaisuuden perikuvana esiintyvään liberalismiin sisältyvästä paradoksista: "kaikki vaan mukaan, paitsi ne, jotka eivät ole liberaaleja."

Kuten Nevanlinna kirjoittaa: "Uskonnon äkkiväärä tuomitseminen 'dogmaattiseksi' itsenäisen ja yksilöllisen ajattelun nimissä on yhä vahvemmin alkanut tuntua pelkältä liberaalilta latteudelta, jota on liian helppo hokea. Ja on toki myönnettävä, että pieni provokaatio tuntuu aina mukavalta. On jotensakin kutkuttavaa nähdä ateistiystävien vilpitön järkytys kristillisen slangini äärellä; kuin olisin poikennut kaidalta polulta."

Niille, jotka nyt säikähtävät Nevanlinnan ja Relanderin "hurahtaneen uskoon", voin vakuuttaa, ettei mistään tällaisesta ole kyse. Uskon sanat on filosofishenkistä pohdiskelua, jossa ei ole tunnustuksellisen julistuksen häivääkään. Nevanlinnaa ja Relanderia eivät kiinnosta arkiset uskon elämän kysymykset vaan kristinuskon käsitteet ja ilmiöt. Toisin sanoen Uskon sanat paikantuu pikemminkin teologisen tiedekunnan kuin kristillisen seurakunnan tontille.

Innostuakseen kristinuskon kysymyksistä Nevanlinna ja Relander toki tarvitsivat esikuvat. Kun Giorgio Agambenin, Alain Badioun ja Slavoj Žižekin kaltaiset älymystön supertähdet ryhtyivät ruotimaan Raamattua, sen teemat alkoivat kiinnostaa myös Uskon sanojen tekijöitä. Tämä lähtökohta myös näkyy kirjasta. Nevanlinnaa ja Relanderia elähdyttää mahdollisuus radikalisoida kristillinen traditio, kaivaa siitä edistyksellistä muutosvoimaa. Eikä siinä mitään, ajatus on kaunis ja päämäärä jalo. Mikä tärkeintä, Nevanlinna ja Relander eivät päästä itseään niin vähällä, että vain toistelisivat 60-lukulaisten terhopursiaisten ja marttilindqvistien hokemia siitä, kuinka "Jeesuskin oli radikaali ja ensimmäinen kommunisti."

Uskon sanat edustaa muodoltaan dialogia, eli Nevanlinna ja Relander kirjoittelevat ajatuksiaan vuoronperään ikään kuin keskustelisivat kynä kädessä. Tämä on hyvä ratkaisu, koska se parantaa luettavuutta ja auttaa hahmottamaan kirjoittajien ajattelussa esiintyvät painotus- ja vivahde-erot. Nevanlinna on kaksikosta se, jolla polla säteilee kirkkaammin. Paikoin häneltä suorastaan ryöppyää älyllisiä paradokseja, kuperkeikkoja ja nurinkääntämisiä. Relanderilla piisaa sinnikkyyttä ja yritystä, mutta hän ei yllä ajattelijana Nevanlinnan sfääreihin.

Mikä sitten on se radikaali ydin, jonka Uskon sanat kristinuskosta löytää? Relanderin mielestä kristinusko tarjoaa ensimmäisen ja alkuperäisen vallankumouksen mallin, joka iskostui syvälle länsimaiseen sivilisaatioon. "Vasemmisto ja kirkko ovat jollakin hyvin epäselvällä tavalla toistensa myötäisiä voimia muussakin kuin vain kummankin lähetysvoiman rinnakkaisessa ehtymisessä", Relander kirjoittaa. Hänen mielestään vasemmisto ja kirkko ovat nykymaailmassa saman haasteen edessä: kuinka muotoilla sanoma, joka herättää aidosti toivoa.

Nevanlinnaa miellyttää kristinuskon sisältämä potentiaali, joka mahdollistaa perinteisten ideologisten karikkojen ohittamisen. Paavalin lähtökohtana ei ollut rakentaa kristillistä identiteettiä Roomaa vastaan, vaan Rooman rinnalle jotakin uutta ja siitä täysin riippumatonta. Nevanlinna muotoilee ajatuksen itselleen tunnusomaisella kimuranttisuudella: "Kirkon suhde Roomaan ei ollut ulossulkeva, vaikka olikin sitä. Rooman annettiin olla, sille maksettiin verot. Se purettiin sekä suorasta että käänteisestä merkityksestään, siihen suhtauduttiin välinpitämättömästi."

Etukäteen pelkäsin löytäväni Uskon sanoista sellaista muotijorinaa, jota Nevanlinna ja Relander ovat joskus harrastaneet NYT-liitteessä. Tällaista filosofiaa urbaaneille boheemeille (eli tuttavallisemmin urboille) ei kirjassa onneksi ollut niin paljon, että se olisi erityisemmin ärsyttänyt. Ajoittaisia puistatuksia kylläkin koin, esimerkiksi kaksikon pohtiessa Pyhän hengen olemusta ja merkitystä analogialla Beatlesin musiikin vaikutuksista entisen Neuvostoliiton luhistumiseen. Tällainen lennokkaan poseeraava filosofiaverbaliikka ehkä vetoaa urboihin, mutta jos ei ole ottanut tavakseen hengailla urbojen kanssa, se tuntuu vaivaannuttavalta.

Oli miten oli, mielikseni minä Uskon sanat luin. Välillä väittelin kiivaastikin kirjoittajien kanssa, mutta sehän kuuluu asiaan. En minä Žižekiltäkään osta kuin irtoajatuksia sieltä täältä, mutta nekin riittävät. Tärkeintä on, että niitä ajatuksia ylipäänsä on, ja että ne eivät ole valmiita ajatuksia.

Eräs tuokiokuva taistelusta elitismiä vastaan

2011-09-14T14:56:00.002+02:00

"The growing fear of elitism and the attendant reluctance to differentiate has also had its impact in the arts. Symphony orchestras, for instance, are becoming uneasy about playing the classics and -- according to a report of the American Symphony Orchestra League -- of 'creating the image of an exclusive, arrogant, possibly racist institution'. The orchestras have been advised 'to become more representative of their communities'. These concerns have their origins in the scarcity of Hispanics and blacks among both musicians and audiences of symphony orchestras."

Paul Hollander: Anti-Americansim. Irrational & Rational.

Huutia huonosti käyttäytyville miehille

2011-09-10T08:27:00.006+02:00

Mielestäni Jari Tervon romaaneista paras on jamesellroymaisesti kulkeva Myyrä. Hiljattain ilmestynyt Layla ei ole aivan yhtä hyvä mutta kuuluu Tervon tuotannon helmiin.

En liene ainoa, joka Laylan luettuaan huudahtaa Tervosta: "Tämähän on meidän miehiä!" Toisin sanoen Laylan voi nähdä purevana vastakirjoituksena tämän maailman läskipäämachoille, joita on syyttäminen monista saatanallisista asioista, kuten tyttökaupasta, kunniaväkivallasta ja johdannaismarkkinoista. (Johdannaismarkkinoita Layla ei kylläkään koskettele, toisin kuin kahta edellistä ilmiötä).

Onkohan kehu vai moite sanoa lukevansa romaania kuin katsoisi elokuvaa? En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että eri tahoilla esitetty kritiikki kerronnallisen proosan elokuvallistumisesta on usein aika heikosti argumentoitua. Ei nimittäin ole lainkaan selvää, missä määrin elokuvallisuusvaikutelma syntyy tekstistä itsestään ja missä määrin lukijan tavasta lukea tekstiä. Itse olen joutunut muutaman kerran väittelyyn, kun joku tuttavani on sanonut jostain romaanista, että hänen mielestään se oli kuin romaanimuotoon väsätty elokuvakäsikirjoitus, vaikka minun mielestäni se oli jotain aivan muuta.

Toisaalta huomaan itsekin silloin tällöin lukiessani visualisoivani romaaneja ikään kuin elokuvan kohtauksiksi. Eikä tätä tapahdu pelkästään nykyromaanien kohdalla, vaan esimerkiksi Guy de Maupassantin Bel-Ami soljui lävitseni värikylläisinä kuvina ja kohtauksina, kun sen ensi kertaa luin vuosia sitten (sen jälkeen on monen muun "vanhan" romaanin kohdalla käynyt samoin). Nykypäivän lukijan mielikuvitus alkaa olla niin kuvallistettua, että se värittää myös hänen lukemistaan. Toisaalta sama pätee tietysti kirjailijoihin, joten ei ole ihme jos moni prosaisti rakentaa romaaninsa elokuvamaisista elementeistä.

Jari Tervo on tällainen elokuvallinen kirjailija. Laylan avausluku olisi helppo muuntaa avauskohtaukseksi johonkin leffaan. Sama pätee kirjan moniin myöhempiinkin lukuihin. Tästä tietysti nousee kysymys: toimisiko tämä paremmin valkokankaalla? Mielestäni ei. Vaikka Tervo on juoni- ja toimintalähtöinen kirjailija, joka tarvitsee shakespearelaiset draaman ainekset tekstinsä pontimeksi, ovat hänen romaaninsa samalla myös omalaatuisia kielellisiä olentoja. Romaanimuoto tuo Tervon tapauksessa peliin sellaisia arvokkaita ja merkityksellisiä nyansseja, joita olisi mahdoton saada esiin missään muussa formaatissa kuin pitkässä proosassa.

Eikä tämä koske Laylassa pelkästään "taiteellista vaikutelmaa", vaan myös temaattisia ulottuvuuksia, jotka Laylan kaltaisessa aikamme kipupisteitä sohivassa romaanissa ovat tärkeässä asemassa. Temaattinen ydin (tai osoittelevammin ilmaistuna sanoma) tiivistyy sivulla 343 kurdimiehen pohdinnoissa:

"Hän oli lukenut loputtoman aikansa kuluksi Finlandiyasta sen jälkeen, kun hän oli kuullut siskonsa kohtalosta siellä. Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyan miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi."

Laylan luettuani jäin pohtimaan sitä, kuinka eri tavalla tällaisiin pohdintoihin suhtautuu sen mukaan, lukeeko ne 3 000 merkin kolumnista tai 360-sivuisesta romaanista. Jos Anu Silfverberg kirjoittaisi vastaavat ajatukset NYT-liitteen kolumniin saattaisin lukea ne läpi niihin sen kummemmin hätkähtämättä ("Juu juu, onhan maailma hirveä paikka, myös meillä Suomessa"). Mutta kun noita ajatuksia edeltää runsaat kolmesataa sivua karuihin ihmiskohtaloihin porautuvaa, niin sanotusti suoraan iholle menevää proosaa, niin kyseisten ajatusten teho ja havahduttamisvoima on paljon suurempi.

Tämän havahduttamisvoiman luominen lienee psykologisen henkilökuvauksen ja vetävän tarinan varaan rakentuvan romaanin tärkein tehtävä. Ja tässä tehtävässä Layla onnistuu esimerkillisesti. Se välittää lukijalle jotain sellaista, mitä on mahdollista välittää vain romaanimuodon avulla.

Vastakulttuurin kritiikki

2011-08-26T20:44:00.004+02:00

"The idea of a counterculture is ultimately based on a mistake. At best, countercultural rebellion is pseudo-rebellion: a set of dramatic gestures that are devoid of any progressive political or economic consequences and that detract from the urgent task of building a more just society. In other words, it is rebellion that provides entertainment for the rebels, and nothing much else. At worst, countercultural rebellion actively promotes unhappiness, by undermining or discrediting social norms and institutions that actually serve a valuable function. In particular, the idea of counterculture has produced a level of contempt for democratic politics that has consistently handicapped the progressive left (not least, by refusing to acknowledge the distinction between compromising and 'selling out')."

Joseph Heath & Andrew Potter: The Rebel Sell. How the Counterculture Became Consumer Culture.

Hippien kapinaa eivät voittaneet hipit vaan markkinatalous. Eikä hippieetoksella ja juppieetoksella ole kovin suurta eroa -- kyse on lähinnä muotoseikoista.

Hyvä vastaus ikuiseen kysymykseen

2011-08-20T15:53:00.003+02:00

Miksi jotkut kirjoittavat, vaikka lukeminen on mukavampaa, vaivattomampaa ja ennen kaikkea luonnollisempaa?

Miksi minä kirjoitan?

Siksi että minun ei tarvitsisi ulvoa ääneen.

Tämä(kään) ajatus ei ole omani. Marguerite Duras on nimittäin sanonut kirjoittamisesta näin: "Se on sitä, ettei puhu. Että pysyy hiljaa. Että ulvoo ääneti." Loistava määritelmä. Samanveroinen kuin Jules Renardin, joka sanoi (ulkomuistista siteeraten), että kirjoittaminen on puhumista ilman että kukaan keskeyttää.

Tästedes kun joku tulee kysymään minulta miksi kirjoitan, aion vastata Durasin hengessä.

Löysin tämän ulvomisajatuksen Enrique Vila-Matasin romaanista Bartleby & Co, joka on idealtaan briljantti: se koostuu pelkistä alaviitteistä näkymättömään tekstiin. Vila-Matas tarkastelee romaanissaan kirjallisuushistorian monia Barleby-hahmoja, eli henkilöitä, joilla on halu ja tarve kirjoittaa, mutta jotka syystä tai toisesta eivät kirjoita tai lopettavat kirjoittamisen, tulevat sanoneeksi kuten Bartleby: "I would prefer not to."

Vila-Matasin romaanin motto vääntyy minun mielessäni myös kannanotoksi tämän maailmanajan nettihälinään (motto on Jean de la Bruyéreltä): "Joidenkin ihmisten loisto ja ansiot ovat seurausta siitä, että he kirjoittavat hyvin; toisten taas siitä, että he eivät kirjoita lainkaan."

Toden totta. Monille ihmisille olisi kunniaksi olla kirjoittamatta, mutta nykyään yhä useammat haluavat kirjoittaa, ja vieläpä laittaa tekstinsä kaikkien nähtäville.

Syksyn kirjanlehtiä

2011-08-14T12:26:00.008+02:00

Kirjasyksy on taas ovella, ja HS on tuttuun tapaansa listannut kattavan valikoiman uutuuskirjoja.

Sinänsähän kirjasyksyn käsite on täysin keinotekoinen. Kustantamot saavat syyn julkaista uutuuskirjojen katalookinsa markkinoinnin pohjaksi. Tiedotusvälineet saavat syyn ruotia etukäteen tulevan syksyn kirjasatoa ja jälkikäteen taivastella menneen kirjasyksyn kehnoutta tai oivallisuutta, parhaassa tapauksessa jopa ennakoida suomalaisen romaanin kriisiä tai uutta kukoistuskautta. Esityön jälkikäteisruodintaa varten tekevät palkintolautakunnat, jotka nostavat satojen kirjojen joukosta esiin muutaman huipun enemmän tai vähemmän mielivaltaisin perustein.

Kirjasyksyn kruunaa joulumyynti, jossa uusinta Finlandia-voittajaa ostetaan törkeät määrät riippumatta siitä, millainen kirja on kyseessä. Joulun jälkeen tätä virallisesti vuoden parasta romaania päätyy palautuksina kirjakauppoihin, kun monet äidit ja isät ovat saaneet sitä vahingossa kaksin kappalein. Veikkaisin myös, että useassa perheessä Finlandia-voittaja nostetaan paketista suoraan kirjahyllyyn, jonne se sitten unohtuu. Monikohan Antti Hyryn Uunin joululahjaksi saanut jaksoi lukea sen läpi?

Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen aikoihin lehtien palstoilla alkaa ilmestyä ansioituneiden kriitikoiden ja kirjallisuudentutkijoiden analyysejä siitä, mitä uutuuskirjat kertovat kirjallisuutemme tai yhteiskuntamme nykytilasta. Onko näkyvissä merkkejä vanhan kunnon epiikan paluusta vai nostaako maailmalla yleistynyt autofiktio päätään myös meillä? Entä miten yhteiskunnan eriarvoistuminen, arvojen koventuminen ja suvaitsemattomuuden kasvu näkyvät kirjasyksyn tarjonnassa, ovatko kirjailijamme ajan hermolla? Oma lukunsa ovat esikoiset, mahtaako niiden joukossa lymytä uusi Sofi Oksanen? Onneksi HS:n kriitikot kertovat meille esikoiskirjakilpansa selostusten yhteydessä, oliko tänä vuonna poikkeuksellisen hyviä vai poikkeuksellisen huonoja debytantteja, säästyy paljon vaivaa, kun voi omaksua valmiin mielipiteen Antti Majanderin kommentin pohjalta (myönnän kerran sanoneeni kapakkapöydässä, että olipas paskoja esikoisia tänä syksynä mainitsematta lähdettä eli Majanderia).

Samat kuviot siis toistuvat syksystä toiseen, vain kirjat vaihtuvat (joskaan eivät kirjojen tekijät; vaikka aina jostain kaivetaankin joku vanha konkari, joka on tekevinään uutta aluevaltausta tai loikkaavinaan uuteen vaiheeseen pitkällä ja ansiokkaalla urallaan). Yhtenäkään vuonna uutuuskirjoilla ei kuitenkaan ole juuri muuta tekemistä keskenään kuin ilmestymisvuosi. Mutta tästä pienimmästä yhteisestä nimittäjästä saa polttoainetta koko kustannusmaailma ja kulttuurijournalismi.

Useimmille lukijoille (tai ainakin minulle) kirjasyksy on tosiasiassa vain iso läjä nimikkeitä, jotka sattuvat ilmestymään saman parin kuukauden ajanjakson sisällä. Aina sieltä joitakin kiinnostavia löytyy, mutta herttaisen yhdentekevältä tuntuu, minkälaisen joukon tuo kirjaröykkiö "kokonaisuutena" mahdollisesti muodostaa. Suhteellisuudentajuinen ihminen kun tietää, että yksi kirjasyksy on aivan liian lyhyt ja sattumanvarainen periodi minkäänlaisiin johtopäätöksiin siitä, mihin suuntaan kirjallisuutemme valtavirta tai marginaalit ovat menossa tai millä tavalla ajan trendit näkyvät romaaneissa, novelleissa, esseissä ja runoissa.

P.S.

HS:n mukaan minun tämän syksyn kirjassani "itsemurhaa suunnitteleva mies pui menneisyyttään." Hassu luonnehdinta, mutta kieltämättä lehden omaksuman tyylilajin mukainen. Samapa tuo. HS:n kulttuuritoimituksen ennakkoluonnehdinnat unohtuvat onneksi vielä nopeammin kuin itse kirjat.

Puhtaan kirjoittamisen momentti

2011-08-06T16:40:00.009+02:00

Olen yrittänyt kitkeä itsestäni sellaiset harhaluulot, että olisin jotenkin omaperäinen tai ainutlaatuinen. En minä ole. Emmekä me ole, kukaan meistä.

Emme omista itseämme. Emme ajatuksiamme, tuntemuksiamme, muistojamme, elämänkatsomustamme (mikäli meillä sellainen on). Minuus ja tietoisuus eivät ole sisällämme, ne eivät ole henkilökohtaista omaisuuttamme vaan suhdettamme ulkoiseen maailmaan, todellisuuteen, jonka jaamme miljoonien, miljardien muiden minuuksien ja tietoisuuksien kanssa.

Lipsahtaako tämä nyt veteläksi aaterunoudeksi? Kenties. Joka tapauksessa suunnilleen näin minä ajattelen.

Syy siihen, miksi tällaisia päässäni pyörittelen on siinä, että olen saanut tämän syksyn romaanini lähes valmiiksi ja harjoitan ns. itsereflektiota: miksi päätin kirjoittaa tällaisen kirjan, miksi ylipäänsä haluan kirjoittaa ja julkaista kirjoja, mitä minä tästä kaikesta saan irti?

Tuohon viimeiseen (ja kenties tärkeimpään) kysymykseen löysin sattumalta oman vastaukseni Zadie Smithin esseekokoelman Changing My Mind sivuilta. Smith tiivistää oivallisesti sen, mikä vaihe romaanin kirjoittamisessa on paras ja mikä saa lopulta koko touhun tuntumaan vaivan arvoiselta. (Luulin tätä ensin omaksi ajatuksekseni, mutta onneksi luin Smithiä ja muistin, että mitkään ajatukset eivät ole omiamme):

"The middle of a novel is a state of mind. Strange things happen in it. Time collapses. You sit down to write at 9 a.m, you blink, the evening news is on and four thousand words are written, more words than you wrote in three long months, a year ago. Something has changed. And it's not restricted to house. If you go outside, everything -- I mean, everything -- flows freely into your novel. Someone on the bus says something -- it's straight out of your novel. You open the paper -- every single story in the paper is directly relevant to your novel..."

Näinhän se on. (Romaanin) kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä, jopa mukavalta silloin kun kaikki virtaa pidäkkeettä sisäisen ja ulkoisen maailman välillä, kun teksti on maailmaa ja maailma tekstiä, kun (kirjoittavan minän) tietoisuus on yhteydessä tuhansiin, tuhansiin muihin tietoisuuksiin.

Puuduttavin vaihe taas on se, kun romaani on lähes valmis ja sitä pitää ns. hioa, viimeistellä ja oikolukea. Tämä vaihe on pelkkää mekaanista suorittamista, tyyli- ja kirjoitusvirheiden etsimistä ja korjaamista, yksinäistä näpertelyä. Yhteydet tekstin ja maailman välillä ovat poikki (ne on ollut pakko sulkea, jotta kirja saataisiin painokuntoon), ja romaani tuntuu suljetulta, itseriittoiselta systeemiltä, kasalta liuskoja työpöydällä.

Mutta tässä loppuvaiheen koettelemuksessa lohduttaa se, että ennen pitkää kirja lähtee painoon ja painosta maailmalle, jossa se kohtaa lukijat, nuo toiset minuudet. Siinä vaihessa yhteydet tekstin ja maailman välillä toivottavasti aukeavat taas ja kaikki alkaa virrata...

Kesän hyvät & huonot

2011-07-22T20:02:00.002+02:00

Ei ole järkeä kirjoittaa helteillä pitkästi blogiin. Varsinkin kun romaanin viimeistely on vielä (helteestä huolimatta) hitusen kesken (viikon kuluttua lähetän käsiksen taittoon).

Tyydyn siis rolandbarthesmaisesti listaamaan loppuaan kohti kallistuvan kesän hienot ja vähemmän hienot jutut (ennimmäkseen kirjallisuuteen & kulttuuriin liittyvät).

HIENOT JUTUT
Kylmä Guinness kuumalla kotiterassilla (tai kuumassa puutarhakeinussa), Aronofskyn Black Swan, Joan Didionin esseet, Nervalin Sylvie (pyrin mahduttamaan sen kaikille listoilleni), ei-crocseilta näyttävät Crocsit jalassa tepastelu, Sueden Dog Man Star, Luke Hainesin brittipop-aiheinen muistelmakirja Bad Vibes (rokkikanalja, joka osaa kirjoittaa ei-hävettävää proosaa, todellinen harvinaisuus), halloumi & salaatti, suoraan puskasta syödyt karviaismarjat, tontin nurkalla iltaisin vieraileva siili, Beckettin kolmen romaanin nide (Molloy, Malone Dies, The Unnamable), Rossellinin Rooma avoin kaupunki, The Economistin artikkelit euromaiden velkakriisistä, Colm Tóibínin romaanit (Brooklyn, Blackwater Lightship ja The Master), Cyril Connollyn esseet, terassilla nukkuminen hautovina helleöinä, salmiakkijäätelö, Chymoksen kahvilikööri, Pulpin biisien maratonkuuntelu Spotifyn soittolistalta, Black Box Recorderin uudelleen löytäminen (Luke Hainesin kirjan ansiosta), Copa American ottelut Canal Plussalta (OK, lopputulokset eivät välttämättä miellytä), muutamat jumalallisen oivalluksen hetket romaankikäsiksen parissa, pöytätuulettimen puhallus kasvoilla, uusi tietokone (jolla teksti melkein kirjoittaa itse itsensä).

VÄHEMMÄN HIENOT
Kasvismakkaroiden puute lähikaupoissa, Fizz-omenasiideri (en tykkää vaikka muistelin tykkääväni), Brasilian ja Argentiinan heikko menestys Copa Americassa, suomalaisten keihäänheittäjien surkea tuloskunto (OK, pieni harmin aihe, mutta harmin aihe kumminkin), ruohonleikkuukoneen sytytystulpan pidikkeen halkeaminen, David O. Russellin Taistelija, "Ei pidä mennä katsomaan" -säännössäni lipsumiset (eli liiallinen nettikeskusteluille altistuminen), kunnon ukonilmojen puuttuminen, muutamat kotimaiset romaanit, jotka aloitin mutta jätin tylsistyneenä kesken (jääköt nimet mainitsematta; eivätkä edes kaikki nykyromaaneja), kyvyttömyyteni nauttia aidosti viskistä, yleisen moukkamaisuuden voittokulku kotimaisessa politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Pieni muutos

2011-07-15T13:11:00.005+02:00

Poistin tuosta oikeasta reunasta yhden sivupalkin eli sen jossa oli linkkilista muihin blogeihin.

En enää jaksanut muokata ja päivittää sitä, joten on vaivattomampaa luopua siitä tykkänään. Ne muutamat minulle oikeasti tärkeät blogit olen tallentanut oman selaimeni suosikkilistaan.

Pyrin muutenkin vähentämään altistumistani nettikeskustelulle.

Olen nimittäin huomannut henkisen hyvinvointini ja yleisen elämänuskoni vahvistuneen tuntuvasti sen jälkeen kun lakkasin seuraamasta niin sanotun suuren yleisön keskustelufoorumeita. Edelleenkin toki ahdistun, kun näen Helsingin Sanomien nettiuutisen lopussa ilmoituksen "259 kommenttia", mutta ahdistus ei ole mitään verrattuna siihen, että lukisin nuo "259 kommenttia" tai edes osan niistä.

Fiksut blogit ja blogikeskustelut ovat tietysti ihan toinen juttu kuin kaiken kansan keskustelufoorumit. Vaan enpä mahda mitään sille, että myös netissä käytävä kirjallisuuskeskustelu tuntuu enimmältään hukkaan heitetyltä. Olen välillä osallistunut tällaisiin keskusteluketjuihin ja vielä useammin seurannut niitä sivusta vain vaivoin kommentointihaluni hilliten. Sangen usein on jäänyt päällimmäiseksi ikävä, tympääntynyt tai likainen fiilis.

Nettikeskustelun luonteeseen ilmeisesti kuuluu kaivaa toisten puheenvuoroista heikkoja kohtia ja iskeä niihin, ja tämä pätee yhtä hyvin Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen kuin kirjallisuusblogien keskusteluihin. (Olen myös itse tehnyt tätä silloin, kun olen lähtenyt keskusteluihin mukaan.) Harvoin nettikeskusteluissa tulee mitään merkityksellistä sanotuksi, olipa keskustelemassa kuinka tasokas porukka hyvänsä. Useimmiten kyse on vain siitä, että jokainen käy vuorollaan esittämässä omat repliikkinsä ja siinä sivussa tölväisee vastustajikseen kokemia parhaansa mukaan.

Parhaiten nettikeskustelut taitavat soveltua ihmisille, jotka ovat luonteeltaan ja mielenlaadultaan joko inttäjiä, räksyttäjiä tai jonkin asian tai ajatussuunnan itse itsensä nimittämiä pääideologeja. En mielestäni kuulu mihinkään näistä kolmesta ryhmästä.

Jotkut vertaavat nettikeskusteluja baarihölinään, ja se onkin osuva vertaus. Baarihölinät kuitenkin haihtuvat saman tien jälkiä jättämättä, kun taas kaikki nettiin kirjoitettu tallentuu kollektiiviseen sähköiseen muistiin ja on kaivettavissa ylös koska tahansa.

Yritän siis pitäytyä vanhanaikaisissa painotuotteissa sekä sellaisessa nettiaineistossa, jossa toimii tavalla tai toisella editoriaalinen kontrolli, sivistyksen elinehto. Baarihölinöitä aion jatkaa entiseen malliin, saatanpa jopa innostua nostamaan äänenvoimakkuutta.

Ei huono mutta...

2011-07-07T23:21:00.008+02:00

Huomaan tulevani vuosi vuodelta säyseämmäksi ja sovinnollisemmaksi. En jaksa rähistä huonoista tai keskinkertaisista kirjoista entiseen malliin (valtaisa enemmistö julkaistavista kirjoista on huonoja tai keskinkertaisia eikä mikään määrä rähinöintiä asetelmaa muuksi muuta). Paras nauttia niistä harvoista hyvistä kirjoista, jotka kohdalle osuvat.

Jokainen hyvä kirja on poikkeustapaus. Oikeastaan suoranainen ihme. On suuri etuoikeus saada silloin tällöin nauttia sellaisista.

Toki on olemassa myös kirjoja, joita ei voi moittia huonoiksi, mutta jotka eivät laadukkuudestaan huolimatta tunnu hyviltä. Anne Swärdin romaani Viimeiseen hengenvetoon on minulle tällainen. Se on herkkävaistoisen, lahjakkaan prosaistin kirjoittama teos, suuresti ylistetty Ruotsissa ja ilmeisesti muuallakin.

Mutta minä en ole oikea lukija siitä nauttimaan. Kansiliepeessä Swärdin proosaa kiitellään "aistillisesta kielestä ja tiiviistä tunnelmakuvista." Jokseenkin tuollaisilla epiteeteillä minäkin hänen tekstiään kuvailisin, tai jos haluaisin olla ilkeä voisin puhua taidekouluproosasta. Swärdiä lukiessa tulin välillä miettineeksi, että onkohan tässä kyse nokkelasta jekusta, kirjoittaako kirjailija salakavalaa parodiaa siitä tyylilajista, jota on vilpittömästi edustavinaan. Mutta ei. Ei Swärd parodioi. Hän uskoo oikeasti "aistilliseen kieleen ja tiivisiin tunnelmakuviin." Eikä siinä mitään. Voihan niihin uskoa. Mutta tekstin pitäisi kyllä tuntua ja näyttää joltain ihan muulta kuin taidekouluproosan esimerkkilauseilta.

Voihan tietysti olla niinkin, että minä olen menettänyt lukijana viattomuuteni enkä kykene aistimaan Swärdin kielen vitaalisuutta, voimaa, koskettavuutta (sikäli kuin hänen kielessään näitä ominaisuuksia on; mielestäni ei liiemmälti ole.) Oli miten oli, en juuri koskaan jaksa innostua niin sanotusta lyyrisestä proosasta. Karmeimmat lukukokemukseni asettuvat "lyyrisen proosan" kategoriaan. Olen sitä mieltä, että kaikki mikä siittää on kovaa, ainakin proosasta puhuttaessa (no juu, liioittelen nyt tahallisen ironisesti).

Toinen seikka, joka minua Swärdin kirjassa tökkii on maailmankuvallinen juttu. Jules Renard sanoi kauan, kauan sitten olevansa kyllästynyt aikalaiskirjallisuuteen. "En enää jaksa lukea tarinoita aisankannattajista", Renard täsmensi. Rouva Bovary oli noina aikoina vakiinnuttanut jo maineensa. Renardia mukaillen voisin sanoa, etten jaksa enää lukea tarinoita seksuaalisen vallankumouksen jälkeisistä itsensätoteuttajista.

Viimeiseen hengenvetoon -romaanin päähenkilö, nuori nainen nimeltä Lo, makaa kaikkien muiden miesten kanssa paitsi sen yhden, jota (kaiketi) rakastaa. Totuuden nimissä on sanottava, ettei Swärdin romaani ole mikään elostelun ja estottomuuden ylistyslaulu vaan tutkii seksin ja rakkauden välistä rajankäyntiä paikoin ansiokkaastikin, mutta kun tämä teema yhdistetään aistilliseen (tai "aistilliseen") kieleen ja ajoittain pateettisiksi nyrjähtäviin elokuvaviittauksiin (arvaatte kyllä mistä elokuvasta on kyse), tuloksena on sellainen hetteikkö, jossa rämpiminen ei jaksa ainakaan minua kauheasti innostaa.

Mutta näistä vastaluseistani huolimatta en kuitenkaan voi enkä halua moittia Swärdin romaania huonoksi. Olen kyllä pitänyt monesta huonosta kirjasta enemmän kuin siitä, mutta se on toinen juttu.

Lähiaikoina aion keskittyä sellaiseen kirjallisuuteen, jonka tiedän jo edeltä käsin hyväksi, harvinaiseksi, ihmeelliseksi. Lukupinoni päällimmäisinä ovat Samuel Beckettin kolmen romaanin (Molloy, Malone Dies ja The Unnamable) kokoelma sekä Flannery O'Connorin koottujen teosten nide. Niiden jälkeen voisin sitten lukea taas jotain huonompaa ja keskinkertaisempaa säilyttääkseni suhteellisuudentajuni.

Cooliuden synti ja kuinka se vältetään

2011-06-29T10:52:00.009+02:00

Omien kirjallisten töiden sävyttämän kevään aikana olen lukenut monia kirjoja sieltä täältä, mutta harvoja kannesta kanteen.

Eräs läpiluettu on David Foster Wallacen postuumina julkaistu The Pale King. Sen yhteydessä tosin taitaa olla kyseenalaista puhua läpilukemisesta, koska eihän sitä ole oikeastaan edes läpikirjoitettu, ei ainakaan sen kirjallisen tietoisuuden toimesta, jonka tunnen David Foster Wallacena.

Parnasson (3/2011) kolumnissani luonnehdin The Pale Kingiä "ehdotukseksi postuumiksi romaaniksi", koska kustannustoimittaja Michael Pietsch kasasi sen kirjailijan jäämistöstä löytyneistä teksteistä. Eräässä haastattelussa Pietsch arveli, että DFW olisi elävien kirjoissa pysytellessään tehnyt The Pale Kingiin tuntuvia revisioita, kirjoittanut useat jaksot kokonaan uusiksi. Emme saa koskaan tietää, millainen romaani siitä olisi lopulta tullut. Mutta hyvä, että se on olemassa edes tällaisena postuumisti julkaistuna kompromissina.

Yksi kiintoisa tapa lukea The Pale Kingiä onkin yrittää kuvitella, minkälainen se olisi voinut olla oikeana romaanina. Tällainen lähestymistapa pistää kirjallisen mielikuvituksen välillä vinhasti laukkaamaan, mutta välillä myös kovalle koetukselle. Liki 550-sivuiseen romaaniraakileeseen mahtuu nimittäin suuret määrät tekstiä, joka tuntuu poikkeuksellisen nerokkaan tajunnan tuottamalta, mutta josta puuttuu kirjallinen hohdokkuus, lennokkuus, briljanssi.

Nerokas tajunta, superaivot. DFW:n tapauksessa ei ole liioiteltua puhua sellaisista; välillä jopa tuntuu, että hän oli liian älykäs romaanikirjailijaksi. Pushkin kuulemma sanoi joskus, että runoilijan pitäisi olla hiukan tyhmänpuoleinen. Liiallinen älykkyys tuskin sopii prosaistillekaan, ainakaan jos haluaa olla tehokas ja tuottelias. Jos The Pale King lasketaan mukaan (mitä ei ehkä pitäisi tehdä), DFW ehti tehdä vuodesta 1987 vuoteen 2008 kestäneellä urallaan vain kolme romaania (niiden lisäksi toki myös novelleja, lyhytproosaa, esseitä). Tavallinen tusina-aivoinen tusinakirjailija olisi naputellut siinä ajassa romaaneja lähemmäs parikymmentä.

DFW:n esikuviin kuulunut Thomas Pynchon on kirjalliselta mielikuvitukseltaan vähintään yhtä omaperäinen ja omalaatuinen, mutta älyllistä painoarvoa Pynchonilla on vähemmän. Siksikö Pynchonin proosa on usein herkempää, virittyneempää? Siksikö Pynchon on taitavampi rakentamaan romaaneja, sommittelemaan kompositioita, punomaan monipolvisia juonikuvioita? Mahdollisesti.

Puhdasverisen modernistin tunnistaa (tai tunnisti joskus) siitä, että hän tietää (tai tiesi), millä tavalla ei enää voi kirjoittaa. DFW:ssä tämä piirre näkyy selvästi.

Mahtoiko DFW kirjoittaa yhtäkään proosakatkelmaa olematta kaiken aikaa tietoinen omasta tekstistään, toisin sanoen siitä, minkälaiset konventiot vaikuttavat hänen tapaansa kirjoittaa ja millä tavalla hän voisi näitä konventioita koetella, horjuttaa, uudistaa?

The Pale Kingin luettuani päällimmäinen kysymys mielessäni oli, kuinka DFW onnistuu olemaan kirjailijana niin koskettava ja sydämeenkäypä vaikka hänen tajuntansa nerokkuus välillä pelottaa tai jopa vieraannuttaa. Monestihan ylivirittynyt kirjallinen itsetietoisuus johtaa abstraktiin, steriiliin, ylinokkelaan proosaan. Sellainen proosa ei kommunikoi lukijan kanssa vaan lannistaa lukijan. Valitettavan suuri osa niin sanotusta kokeellisesta kirjallisuudesta lankeaa tähän kategoriaan (DFW nimitti tällaista proosaa "kato, ilman käsiä!" -kirjallisuudeksi).

Kun itse luen ylinokkelaa proosaa (tai runoutta), minussa herää samanlainen vastenmielisyys kuin katsellessani parrasvaloissa viihtyviä julkkisälykköjä (esimerkiksi filosofeja tai kulttuurintutkijoita), jotka kehystävät kaiken sanomansa kepeällä itseironialla, koska pelkäävät, että muuten heitä ei pidetä hyvinä ja viileinä tyyppeinä. Kiitän aina luojaani, että nuo ihmiset eivät kirjoita proosaa tai runoutta.

Miksi DFW:tä lukiessa mielessäni ei häivähdä ironiseksi hipsteriksi tekeytyvän julkkisälykön hahmo? Siksi että DFW oli kaksinkertaisesti itsetietoinen. Hän oli tietoinen paitsi kirjallisten konventioiden rajoituksista myös niistä sudenkuopista, joita tulee vastaan silloin, kun tekee nämä rajoitteet näkyviksi ja kirjoittaa itseään ulos niistä.

Vaikka DFW osasi olla myös uuvuttava, häntä lukiessa ei tule koskaan tunnetta, että tässä nyt kirjailija poseeraa itsetietoisen ironisesti ollakseen mahdollisimman cool. Superaivojen vastapainoksi DFW:llä oli lämmin sydän ja kaunis sielu, niinpä hän halusi luoda aidon yhteyden lukijoihinsa, eikä vain tehdä heihin vaikutusta.

Cooliuden synti on kirjallinen kuolemansynti. Sitä pitää kaikin keinoin kaihtaa.

Romaanihenkilö tutuksi

2011-06-02T09:49:00.002+02:00

Koska olen siviiliammatiltani toimittaja, päätin kirjoittaa henkilöjutun ensi syksynä julkaistavan Lohtu-romaanini toisesta päähenkilöstä, elokuvaohjaaja Johan Rautiosta. Tässä juttu luettavaksemme, pahoittelen sen pituutta.

Pyhä viha

”Minulla ei ole menneisyyttä, vain tulevaisuus”, Johan Rautio huokaisee.

Hän nojautuu tuolillaan taaksepäin ja pälyilee ympärilleen. Ikään kuin varmistaakseen, että kahvilan kätköistä ei ilmesty kiusallista todistajaa vastaamaan kysymyksiin hänen puolestaan.

Haastattelupaikkana on Wayne’s Coffee Helsingissä Kampin keskuksessa. Kello on kymmenen aamupäivällä, kahvilassa vain muutama asiakas. Heidän katseistaan näkee, että he tunnistavat kuuluisan elokuvaohjaajan.

Rautio haluaisi ruumiinkielestä päätellen kätkeytyä hupparinsa hupun suojiin.

Hupparin rintamuksessa lukee ”La littérature c’est de la merde”, kirjallisuus on paskaa. Eriskummallinen statement kirjallisen ihmisen maineessa olevalta elokuvaohjaajalta.

”Ei tämä ole mikään statement. Sain hupparin lahjaksi kaveriltani, en ole valinnut tekstiä itse”, Rautio sanoo.

Paljon tämän kummempia vastauksia häneltä ei irtoa mistään asiasta. Varsinaiseksi tuppisuuksi Rautio heittäytyy, kun puhe kääntyy hänen elämänvaiheisiinsa tai dokumenttielokuva Likaisen totuuden viime vuonna nostattamaan kohuun.

”Emmekö voisi puhua Berliini-projektista? Tarvitsen rahaa. On kammottavaa olla kerjuulla, mutta valitettavasti tämä leffa nielee rahaa, paljon rahaa.”

Berliini-projekti tarkoittaa Raution tekeillä olevaa elokuvaa, jolta puuttuu vielä nimi. Kyllä, me puhumme siitäkin. Mutta ensin puhumme kaikesta muusta.

Kaikki tuntevat Johan Raution. Tai pikemminkin: kaikki tuntevat hänen maineensa. Tuskin ketään toista suomalaista kulttuurintekijää on viime vuosina ylistetty ja parjattu yhtä paljon kuin Rautiota.

Viisi vuotta sitten häntä juhlittiin sankarina hänen voitettuaan ensimmäisenä suomalaisohjaajana Cannesin Kultaisen palmun elokuvallaan Mies ja hänen varjonsa.

Nykyisin hän on pikemminkin konna kuin sankari. Ranskalainen Libération otti hänet mukaan listatessaan eurooppalaisen kulttuurielämän taantumuksellisia. Muita suomalaisia ei sillä listalla näkynyt. Eikä ihme. Kukaan toinen suomalainen ei ole saanut aikaiseksi samanlaista yleiseurooppalaista kulttuuriskandaalia kuin Rautio Likaisella totuudellaan.

”Onko minulla maine? Kenties on, mutta en vaivaa sillä päätäni”, Rautio sanoo.

Hän vilkaisee ympärilleen. Kahvilassa on yhä hiljaista ja rauhallista. Vihollisia ei näy. Mutta se ei tarkoita, että heitä ei olisi olemassa.

Ainoa asia, jonka Rautio suostuu Likaisen totuuden julkisuusmyräkästä sanomaan, on että sen ansiosta hän oppi tuntemaan vihollisensa.

”Olen ruvennut googlaamaan nimeäni. Se on tietysti noloa, mutta puolustelen käytöstäni sillä, että minun on pysyttävä selvillä siitä, mitä viholliseni minusta puhuvat.”

Mitä he sitten puhuvat? Raution mukaan levittävät ”ääliömäisiä” valheita hänen motiiveistaan. Sen tarkemmin hän ei kuitenkaan halua täsmentää, koska inhoaa julkisia tilityksiä.

”Saisinko hakea toisen kupillisen kahvia?” Rautio kysyy vaihtaakseen puheenaihetta.

Tiskin takana nuori naispuolinen myyjä hymyilee hänelle aurinkoisesti. Myyjän ilmeestä voi päätellä, että Rautio vastaa hymyyn, mutta pöytään palatessa hänen kasvoillaan ei näy hymyn häivääkään.

Millainen mies, millainen ihminen on Johan Rautio? Siitä me, hänen elokuviensa katsojat, tiedämme tuskin mitään. Paljon enempää eivät tiedä myöskään he, jotka ovat Raution kanssa työskennelleet.

Elokuvapiireissä kulkevan sutkautuksen mukaan Johan Rautio tulee aamulla töihin ja lähtee illalla kotiin. Työskennellessään hän jakelee neuvoja, ohjeita, määräyksiä, mutta toisin kuin monet kollegansa ei räiskähtele, kiukuttele eikä saa raivokohtauksia.

Mies ja hänen varjonsa -elokuvan tähti Lotta Larsson on sanonut, että Rautiossa on epäinhimillistä uutteruutta. Hän toimii kuin kone: ei väsy, ei tuskastu, ei vaivu epätoivoon.

Tanskalaista ohjaajaa Lars von Trieriä väitetään erakoituneeksi, mutta von Trieristä sentään tiedetään yhtä ja toista, kuten esimerkiksi se, että hänellä on hirmuinen määrä erilaisia fobioita. Raution inhimillisestä hauraudesta tiedämme tuskin mitään. Hän kätkee itsensä silloinkin kun puhuu avomielisesti. Etenkin silloin.

”Tapasin von Trierin kerran pariisilaisen hotellin miestenhuoneessa. Hän tuijotti minua uhkaavasti ja käski minua pitämään varani. Olen aina ihaillut hänen elokuviaan”, Rautio sanoo.

Entä mitä Rautio vastasi suurelle tanskalaiselle? Ei mitään, koska ei ehtinyt. Uhkauksensa lausuttuaan von Trier käänsi selkänsä ja poistui. Mitä Rautio olisi halunnut vastata? Sitä hän ei jaksa pohtia, koska pitää kysymystä teoreettisena.

Kun pyydän tietoisen provosoivasti Rautiota paljastamaan itsestään jotain henkilökohtaista, hänen silmissään välähtää suuttumus, mutta kiukunpurkausta ei tule. Rautio siemaisee kahvia, painaa päänsä alas ja pysyy tovin hiljaa.

”Mitä tarkoittaa paljastaa itsestään jotain henkilökohtaista? Haluatko esimerkiksi tietää, harrastanko itsetyydytystä. Noin 98 prosenttia miehistä puljaa oman munansa kanssa, siitä on olemassa oikein tilastoja. On siis hyvin todennäköistä, että minäkin teen niin. Ja sama pätee sinuun. Mutta ei mennä yksityiskohtiin. Yksityiskohdat ovat likaisia, alhaisia.”

Likaisuus, alhaisuus. Siinäpä sanoja, jotka sopivat Johan Raution suuhun.

Hänen elokuvansa tulvivat milloin riipaisevaa, milloin rujoa kauneutta, mutta kauneus on aina kuvissa, ei ikinä sanoissa.

Elokuvien henkilöt eivät käytä sellaisia sanoja kuin usko, toivo ja rakkaus, vaikka ikävöivätkin niitä. Se kyllä mainitaan ääneen, että maailmassa on paljon likaisuutta ja alhaisuutta.

”En löydä itseäni elokuvieni hahmoista. Enkä totta puhuen ole edes yrittänyt etsiä”, Rautio kuittaa epäilyt töidensä omaelämäkerrallisuudesta.

Sanotaan, että Rautiolla on synkkä näkemys ihmisluonnosta. Sen hän sanoo itsekin, mutta täsmentää hetken kuluttua, että hänen näkemyksensä on pikemminkin realistinen kuin synkkä.

Puolitoista tuntia kestävän haastattelun aikana Rautio innostuu vain kerran vuolaaseen tilitykseen. Se tapahtuu, kun pyydän häntä kuvailemaan ihmiskäsitystään.

”Minun pitäisi lähteä parin viikon kuluttua Yhdysvaltoihin. Se tuntuu vaikealta, koska en tule toimeen amerikkalaisten kanssa. He eivät usko perisyntiin. Olisi suunnaton onnettomuus, jos koko ihmiskunta menettäisi synnintuntonsa, kuten amerikkalaiset ovat menettäneet. Kaikilla muilla olennoilla paitsi ihmisellä on paikkansa luonnonjärjestyksessä, yksin ihminen on jäänyt harhailijaksi eikä löydä tarkoitusta omalle historialleen, omalle olemassaololleen. Sodat, taiteet, kaupankäynti, urheilu. Kaikki nämä ovat ilmausta ihmisen viihtymättömyydestä ja tyytymättömyydestä, hänen surkeudestaan. Sinä päivänä, kun ihmiset eivät enää tunne katumusta ja häpeää, heissä ei ole jäljellä mitään kunnollista”, Rautio sanoo.

Puheryöppynsä jälkeen hän näyttää kalpealta, hauraalta, väsyneeltä. Tuliko hän paljastaneeksi sisintään liikaa? Ja mitä hän oikeastaan paljasti?

Senkö, että elokuviensa henkilöiden tavoin hän ikävöi uskoa, toivoa ja rakkautta?

Ainakin hän ikävöi vanhaa maailmaa. Monet kerrat Rautio on tehnyt selväksi viihtyvänsä huonosti nykyajassa. Häntä on helppo syyttää kulttuuripessimismistä ja vanhojen aikojen haikailuista, ja monet syyttävätkin.

”Niin. Onhan se tavatonta, että joku ei repeä riemusta tässä edistyksen ja elintason joulumaassa”, Rautio tuhahtaa.

Minkälainen elämä on elettävä tullakseen Johan Raution kaltaiseksi ihmiseksi ja elokuvaohjaajaksi?

Rautiolta itseltään on sitä turha udella. Hänestä irtoaa vain huokaus, että hänellä ei ole menneisyyttä, vain tulevaisuus.

”Kukaan ei tivaisi minulta, minkälainen lapsuus tai nuoruus minulla oli, jos en olisi sattumalta ohjannut paria elokuvaa. Nyt minusta kirjoitetaan juttuja, joissa kerrotaan sadoille tuhansille ihmisille, millainen olen. Niin kuin olisin jotain ja olisin olematta jotain muuta. Minä en omista itseäni. Sitä on vaikea hyväksyä.”

Rautio varttui Kokkolassa yksinhuoltajaäidin kasvattamana vailla sisaruksia. Perheen isä kuoli liikenneonnettomuudessa Johanin ollessa parin vuoden ikäinen.

Äiti kuului hurmokselliseen herätysliikkeeseen eikä katsonut hyvällä poikansa murrosiässä herännyttä kiinnostusta elokuviin, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Äidin ja pojan välit katkesivat lähes kokonaan, kun poika lähti opiskelemaan filosofiaa Helsingin yliopistoon.

Kuutisen vuotta sitten Marketta Rautio kuoli syöpäsairauden murtamana, eikä Johan saapunut äitinsä hautajaisiin. Hän viimeisteli Miestä ja hänen varjoaan Lontoossa eikä pukahtanut avustajilleen halaistua sanaa äitinsä poismenosta.

Suriko hän? Jos suri, niin hiljaa yksinäisyydessään.

Kouluaikaiset tuttavat Kokkolan vuosilta muistavat Raution estyneenä ja eristyneenä taiteilijasieluna.

Lukiovuosinaan hän pukeutui kaapumaiseen mustaan takkiin ja nojaili välitunneilla yksinään seinään T.S. Eliotia lukien.
”Johan ei ollut kuten muut, hänestä aisti ylenkatsetta. En taida pahasti liioitella jos sanon, että hän oli laajalti inhottu. Kukaan tuskin osasi kuvitella hänen olevan jonain päivänä kuuluisa elokuvaohjaaja, häntä pidettiin pelkkänä mahtailijana”, Raution lukioaikainen luokkatoveri, Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Veli-Pekka Pajulaakso muistelee.

Pajulaakso arvelee Kokkolan olleen Raution kaltaiselle nuorelle miehelle ahdistava ympäristö: matalakattoinen pikkukaupunki, jota halkoo mitätön puronliru. Taiteilijasielun veri veti etelään.

Vanhoilla kotikulmillaan Kokkolassa Rautio ei ole käynyt kahteenkymmeneen vuoteen. Ei vaikka häntä on maaniteltu osallistumaan sikäläisiin kulttuuritapahtumiin.

”Miksi minä sinne menisin? Ei siellä ole minulle ketään”, Rautio ihmettelee.

Kysymys siitä, onko hän kääntänyt selkänsä synnyinkaupungilleen kostoksi nuoruusvuosiensa ahdistuksesta, saa hänet mietteliääksi. Hän sanoo, että ei ole ainakaan tietoisesti tuntenut tarvetta kostaa.

”Vaikka sinänsä ajatus kostosta… Sehän on hyvin inhimillinen.”

Miksi Rautio päätyi lukion jälkeen Helsingin yliopistoon filosofian opiskelijaksi? Osittain siksi, että hän ei päässyt Teatterikorkeakouluun dramaturgian linjalle.

Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professori Kristian Laurikainen aloitti opinnot filosofian laitoksella samana vuonna kuin Rautio. Hän muistaa hontelon tummatukkaisen kokkolalaispojan, jonka olemus henki yksinäisyyttä ja uhmaa.

”Istuimme monet illat kantakaupungin olutluolissa. Johanilla oli kyky mykistää ihmiset nousuhumalaisella esitelmöinnillään. Hänellä oli tasan kolme aihetta: Bresson, Schopenhauer ja Joy Division. Vaikka hän toisti samoja asioita, joka kerta tuntui kuin hänellä olisi ollut pakahduttavan tärkeää, ainutkertaista sanottavaa. Puoli tuntia paasattuaan hän väsähti ja menetti kiinnostuksensa ihmisten kanssa seurusteluun. Ilta päättyi siihen, että Johan kiersi pöydän, joi kaikkien lasit tyhjiksi ja häipyi omille teilleen. Se ei ollut tahdikasta käytöstä, mutta se annettiin anteeksi, koska se ikään kuin kuului hänen kuvioonsa”, Laurikainen muistelee.

Vanhat opiskelutoverit pitävät edelleen yhteyttä toisiinsa. Genevessä asuva Rautio vierailee joka kesä Laurikaisten suvun huvilalla Turun saaristossa.

”Ennen kävimme kapakoissa, mutta nykyisin vaihdamme kuulumisia lähinnä sähköpostin välityksellä. Johan tykkää ilmaista itseään kirjallisesti. Hänen meilinsä venyvät joskus kymmenien liuskojen pituisiksi. Näennäisen vähäpätöiset asiat, kuten kämmenpohjien hikoilun aiheuttamat sosiaalisesti kiusalliset tilanteet, kirvoittavat hänestä polveilevia miniesseitä”, Laurikainen kertoo.

Jumalaan Johan Rautio ei myönnä uskovansa, vaikka uskookin perisyntiin. Mutta mikä hänen maailmassaan on perisynnin vastapaino?

Ei ainakaan armo. Rautio ei puhu armosta sen enempää kuin uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

Pyhyydestä hän kuitenkin puhuu, välillä suorastaan intohimoisesti. Hänen silmissään välähtää jotain tutkimatonta, kun pyydän häntä selittämään, mitä pyhyys hänelle merkitsee.

”Se on jotain muuta kuin toivoa ja odotusta. Ihmiset ovat nykyisin sairaita toivosta, he odottavat koko ajan jotain: unelmatyötä, ihannepuolisoa, lottovoittoa, laihtumista. Moderni elämä on pelkkää hypostaasiksi muuttunutta odotusta. Enkä minä ole poikkeus, minäkin kihisen jatkuvaa kärsimättömyyttä. Esimerkiksi nyt kun tarvitsen rahaa Berliini-projektiin. Tällainen orientaatio on tuhoisa, se hävittää yhteyden pyhyyteen”, Rautio sanoo.

Pyhyys on siis haluista, tarpeista ja vaatimuksista vapaa olemisen tila. Missä tai miten sellaisen voi saavuttaa? Rautio virnistää puolella suulla ja levittää neuvottomana kätensä.

”Turha minulta kysyä. En olisi tässä, jos tietäisin…”

Nuoruudenystävät menisivät vaikka valalle siitä, että Rautiolla oli yhteys pyhyyteen, kun hän istui parikymppisenä elokuvateatteri Orionissa katsellen eurooppalaisten mestareiden töitä.

Kansanedustaja ja kulttuurivaikuttaja Martin Huhmar muistelee Orionin aulaa, johon kerääntyi vakavia ja hiukan koppavia nuoria ihmisiä, filmihulluja. Siellä oli myös Johan Rautio, muita vakavampana ja koppavampana, epäilemättä myös filmihullumpana.

”Aluksi seurasin häntä etäältä. Mietin, että mikähän tyyppi tuo on, mitä hän täältä etsii. Sitten aloin kuulla juttuja hänen elokuvatietämyksestään. Eräänä iltana menin näytöksen jälkeen hänen luokseen, kerroin olevani töissä Ilta-Sanomissa ja kysyin haluaisiko hän kokeilla filmikritiikkien kirjoittamista. Hän tuijotti minua alta kulmien ja puisti päätään. Parin kuukauden kuluttua hän tuli vetäisemään minua hihasta. ’Onko tarjous vielä voimassa?’ Olihan se. Siitä alkoi yhteistyömme”, Huhmar kertoo.

Aikalaisten mukaan Rautiolla oli kyky uppoutua täydellisesti katsomiskokemukseensa. Jotkut hänen lähellään istuneet väittivät aistineensa hänen ympärillään voimakentän.

Elokuvakriitikko Armi Untolan mukaan moiset puheet ovat huulenheittoa, mutta eivät tyystin tuulesta temmattuja.

”Kyllä minäkin havaitsin, että Johanilla oli aivan poikkeuksellinen kyky nauttia elokuvasta joka solullaan silloin kun innostui näkemästään. Tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi sulanut pois, lehahtanut toisiin sfääreihin. Elokuvateatterin ulkopuolella hän oli kireä ja estynyt. Orion taisi olla hänen pyhäkkönsä, ainakin se oli paikka, jossa hän saattoi hengittää vapaasti”, Untola sanoo.

Muistot kaukaiselta yhdeksänkymmentäluvulta eivät saa Rautiota nostalgiseksi. Hän myöntää viettäneensä runsaasti aikaa Orionissa, mutta lisää samaan hengenvetoon, että on istunut vuosien saatossa monissa muissakin elokuvateattereissa.

Entä pyhyys? Saavuttiko hän yhteyden pyhyyteen Orionin salissa ihailemiensa ohjaajien töiden äärellä?

”Mahdollisesti. Mutta ei sellaisesta voi puhua, minulta puuttuu sellainen sanasto, jolla voisin selittää näitä asioita tätä juttua lukeville ihmisille. Mitä ihmiset nykyään katsovat ja mitä he näkemästään tajuavat? Jos televisiossa lähetettäisiin lauantai-iltana Béla Tarrin leffa, kotikatsomoissa vaihdettaisiin kanavaa vihaisten karjahdusten säestämänä. Ihmiset haluavat katsoa tosi-tv:tä, jossa yksi syö hämähäkkiä ja toinen kirkuu vieressä. Turha minun on puhua pyhyyden kokemuksesta tällaisessa maailmassa”, Rautio sanoo.

Mutta vaikka hän on vuosikaudet julistanut elokuvan tekevän kuolemaa rahan, vallan ja pornon hallitsemassa maailmassa, omassa elämässään hän on toiminut aina elokuvan ehdoilla. Muuttoa Suomesta Rautio luonnehtii välttämättömäksi, koska ei olisi voinut täällä tehdä mieleisiään leffoja.

Raution kollega Otto Kaskipuro ei täysin jaa tätä käsitystä. Ennen Sveitsiin muuttoaan Rautio toimi apulaisohjaajana Kaskipuron minimalistisessa rakkauselokuvassa Varjoisa kuja ja teki taidoillaan suuren vaikutuksen.

”Mitä pitemmälle kuvaukset etenivät, sitä enemmän tukeuduin Johaniin. Hänellä oli uskomaton kuvallinen mielikuvitus. Pienillä hienovaraisilla asetelmien muutoksilla hän onnistui loihtimaan kohtauksiin aivan uudenlaista syvyyttä. Jankutin kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että tuosta jätkästä tulee iso nimi. Sitten Johan vain katosi”, Kaskipuro sanoo.

Ensimmäisen elokuvansa, Olavi Paavolaisesta kertovan Suuren ajan, Rautio teki suomalaisella rahalla suomalaiselle yleisölle.

Esikoistyö herätti paheksuntaa rujolla Paavolais-kuvauksellaan, mutta ei kerännyt kiitosta tai kunniaa.

Kristian Laurikainen muistelee, kuinka istuskeli pari päivää ensi-illan jälkeen Raution kanssa pikkutunneilla kotonaan Punavuoressa. Kaverukset naukkailivat viskiä ja juttelivat niitä näitä, välttäen Suuren ajan huonoista kritiikeistä puhumista.

”Äkkiä Johan meni kalpeaksi, aivan kuin olisi nähnyt aaveen. Kyselin, mikä hätänä, oletko sairas. Hän vastasi, että Suomi on hänelle myrkkyä. ’Haluan menettää isänmaani, haluan menettää isänmaani", Johan hoki. Se kuulosti pateettiselta enkä ottanut hänen sanojaan vakavasti. Mutta nythän tiedämme, että hän oli aika lailla tosissaan”, Laurikainen sanoo.

Rautio ei ole suostunut täsmentämään, minkä takia on ottanut tavakseen kutsua Suomea entiseksi kotimaakseen.
”Suomi on minulle kuin lyijytakki. Minä jättäisin suomalaiset rauhaan, mutta suomalaiset eivät jätä minua”, Rautio murahtaa.

Ketkä suomalaiset häntä sitten ahdistelevat? Toimittajat ainakin. Eikä ihme, sillä Rautiosta riittää kirjoitettavaa, olipa aiheena taiteellinen menestys tai julkiset kohut, kuten Pro Finlandia -mitalin palautus, salattu ja eroon päättynyt avioliitto Debbie Bloomin kanssa tai Likaisen totuuden aiheuttamat syytökset äärioikeiston liehittelystä.

”Johan on kohdellut suomalaista mediaa kypsymättömästi. Hän lakkasi puhumasta Helsingin Sanomille, mutta jakeli sarkastisia onelinereitaan iltapäivälehdille. Jos Suomi on hänelle niin yhdentekevä, miksi hän alentuu tekemään tällaista jäynää”, Veli-Pekka Pajulaakso kummastelee.

Pajulaakson sanoissa on perää. Kukapa ei muistaisi esimerkiksi terveisiä, jotka Rautio lähetti Ilta-Sanomien kiertohaastattelussa kevään uusille ylioppilaille: ”Unohtakaa kauniit haaveenne, kaikki menee kuitenkin päin helvettiä.”

”Enhän minä tuollaista enää harrasta. Tämäkin haastattelu julkaistaan vakavahenkisellä foorumilla. Tosin suostuin tähän vain siksi, että saisin puhua Berliini-projektista”, Rautio sanoo kuulostamatta tippaakaan ivalliselta.

Tehdään siis, kuten Rautio haluaa. Puhutaan vihdoinkin Berliini-projektista.

Elokuva kertoo viisikymppisestä amerikkalaismiehestä, joka saapuu iltamyöhällä nykyajan Berliiniin ja herää seuraavana aamuna 1960-luvun Itä-Berliinissä, muurin väärällä puolella.

Luvassa on siis reaalifantasiaa elokuvan muodossa? Kyllä ja ei. Raution mukaan tarina on riipaisevan realistinen, ja sen ytimessä luuraa elämän suurin kysymys. Se kysymys ei ole ”Miksi elämme?” vaan ”Kenen vuoksi elämme?”

”Ei minulla ole muuta syytä tehdä sitä leffaa kuin vuodattaa sieluni valkokankaalle.”

Raution sanomana se ei kuulosta pateettiselta, vaan pikemminkin surulliselta. Ikään kuin kyseessä olisi asia, jota hän ei haluaisi tehdä mutta ei voi olla tekemättäkään.

”Yritän tehdä tämän leffan aivan toisella tavalla kuin aikaisemmat. Olen ollut elokuvaohjaajana tähän saakka pyöveli, nyt haluaisin olla uhri. Se vaatii uudenlaisia voimavaroja. En ole varma, onko minulla niitä”, Rautio sanoo.

Hän nousee pöydästä hakeakseen kolmannen kupillisen kahvia. Tuntuu kuin hänen sanansa jäisivät kaikumaan hänen jälkeensä. Noissa sanoissa kenties piilee syvä totuus Johan Rautiosta. Mutta minkälainen totuus, kuka osaisi sen tulkita?

Pöytään palatessaan Rautio ei halua enää puhua uhreista tai pyöveleistä, vaan rahasta. Berliini-projektista on tulossa hänen kallein elokuvansa.
”Olen tiennyt, että rahan saaminen on vaikeaa, mutta en olisi uskonut, että se voi olla näin vaikeaa. Elokuvateollisuus on nykyisin prostituutiota, eikä siinä pärjää, ellei ole sielultaan huora”, Rautio sanoo.

Asioista perillä olevat lähteet kertovat, että Berliini-projektin rahoitusta ei millään tavoin edistä Likaisen totuuden nostattama kohu. Filmialan sijoittajapiirit ovat aina pitäneet Rautiota hankalana tyyppinä, mutta nyt ne pitävät häntä myös poliittisesti epäilyttävänä.
Olisiko asiaa auttanut, jos ohjaaja itse olisi sanoutunut painokkaasti irti Likaisen totuuden ”tähden” oikeistopopulisti Benjamin Brousseaun ajatuksista? Sitä Rautio ei halua arvailla. Hän toistaa saman, minkä on toistanut lukemattomia kertoja aikaisemmin: tekijän ei pidä selitellä töitään.

Joten hyväksykäämme se, ei selityksiä. Mutta voimme sentään kysyä, mitä Rautio tuumii Euroopan tilasta. Onko Eurooppa menossa päin helvettiä sillä tavalla kuin Brousseau väittää?

”Ei ole kyse vain Euroopasta, ei ole ollut enää pitkään aikaan. Minä ajattelen koko läntistä sivilisaatiota, enkä voi olla tuntematta surua. Näen katoavan maailman. Mutta samalla on sanottava, että sivilisaatioiden illankoitossa on omanlaistaan kiehtovuutta. Miltä mahtoi tuntua viimeisestä antiikin kreikkalaisesta tai roomalaisesta? Tätä minä nykyään ajattelen. Paitsi silloin kun en ole surullinen, en ajattele mitään”, Rautio sanoo.

Hän on juonut kahvinsa loppuun, neljättä kupillista hän ei halua närästyksen pelossa. Olisiko tämä haastattelu nyt tässä? Ei aivan. Rautio haluaa puhua vielä "yhdestä tärkeästä jutusta". Vanhan 35-millisen filmin puolustamisesta on tullut hänelle sydämen asia, koska hänen mielestään elokuvaohjaajien on tehtävä elokuvia eikä digitaalisia tiedostoja.

”Vihaan digitaalista tekniikkaa. Vihaan, vihaan, vihaan ja vihaan niin syvästi ja leppymättömästi kuin ihminen ikinä voi mitään vihata”, Rautio sanoo ja luo katseensa alas.

Se taitaa olla pyhää vihaa.

Maailman vaarattomin toimi

2011-05-28T09:09:00.003+02:00

Voisi sanoa, että blogikirjoittamisen tehtävänä on suojella meitä silloin, kun kohtalo epähuomiossa antaa meidän liikkua ahdistuksen paremmalla puolella, ja jättää meidät heti kun meidän on pakko sukeltaa sinne sisään. Ja kuinka voisikaan olla toisin, kun huomaa, kuinka pieni osa ihmiskunnan kärsimyksistä on tullut osaksi blogitekstejä. Blogin pitäminen ei ole hedelmällistä; se on vain kunniallista. On aina vaaratonta olla blogisti: harjoittaa päämäärätöntä tointa, joka täyttää (vähemmän) runsailla ajatuksilla neutraalit, toimettomat hetket. Maailmasta ei väitellä; sitä ilmaistaan. Eivätkä blogit sitä ilmaise. Blogistit ovat tuhon vihollisia, he ovat järjen tavoin harkitsevia ja yhtä varovaisia kuin se.

(E.M. Cioranin päälle kirjoitettua, teoksesta E.M. Cioran: Hajoamisen käsikirja. Suomentanut Simo Määttä)

Pyörteistä lohtua

2011-05-18T18:24:00.015+02:00

"Vanhempia ei ylipäätään ole olemassa, on vain rikollisia, jotka ovat uusien ihmisten siittäjiä ja joiden eväät näiden heidän siittämiensä ihmisten kanssa toimimisessa ovat vain järjettömyys ja typeryys, ja hallitukset tukevat heitä tässä rikoksessa, koska hallitukset eivät ole kiinnostuneita valistamaan ja kohottamaan ihmisiä ajan vaatimuksia vastaavalle tasolle, sillä se olisi hallitusten tarkoitusperien vastaista, ja siksi miljoonat ja miljardit heikkomieliset tehtailevat aina vain lisää, luultavasti vielä vuosikymmenien, mahdollisesti vuosisatojen ajan, miljoonia ja miljardeja uusia heikkomielisiä." (Thomas Bernhard: Syy. Suomentanut Olli Sarrivaara. Lurra Editions 2011.)

On kulttuuriteko julkaista Thomas Bernhardia (1931-1989) suomeksi. Suuret kiitokset siis Lurra Editionsille, jonka ansiosta saamme nyt luettavaksemme tämän pyörteisen proosan mestarin viisiosaisen omaelämäkerrallisen teossarjan avausosan.

Harmi, että minulla ei ole aikaa ja mahdollisuutta kirjoittaa tästä kirjasta niin paneutuvasti ja perusteellisesti kuin se ansaitsisi. Ennen kesäkuun loppua en ehdi paljon aikaa blogiteksteille uhrata. Tähdellisemmät työt vievät kaiken tarmoni.

Erään asian haluan kuitenkin tässä mainita. Nimittäin sen, että Bernhard on minulle pikemminkin lohdun kuin lohduttomuuden kirjailija, vaikka tuosta yllä siteeratusta katkelmasta hätäisempi lukija voisi muuta päätellä. Miksi sanon näin? Siksi että Berhardin proosasta huokuu enemmän herkkyyttä kuin vihaa ja hänen pitkät pyörteilevät virkkeensä sisältävät sovittavaa, tyynnyttävää voimaa.

Ja toki Berhardin teosten maailmakuvakin tuntuu lohdulliselta. Hän on romantikko olematta idealisti. Sellaiset kirjailijat yleensä vetoavat minuun.

Kustannuspoliittinen välipäivitys

2011-05-01T09:10:00.013+02:00

Näinä aikoina en ehdi juhlia pääsiäistä enkä vappua saati päivittää blogia. On puristettava kirja valmiiksi ensi syksyksi. Jotta tämä blogi ei täydelliseen hiljaisuuteen vajoaisi, kirjoitan tähän nyt tällaisen välihuomion, joka tuskin sisältää mitään uutta tai mullistavaa.

Perjantaina palatessani Ylä-Savosta kotiin Vantaalle sain kuulla, että teenkin ensi syksyn kirjaani Bonnierin suvulle, josta siis tulee kustantajani WSOY:n uusi omistaja. Tuskin olin ehtinyt uutista sulatella, kun Helsingin Sanomista soitettiin ja pyydettiin kommentoimaan. Sanoin sitten sen, mikä on yhtä paljon toiveeni kuin odotukseni: "Tämä voi olla uuden alku WSOY:lle."

Viikonlopun aikana olen jutellut tästä omistajanvaihdoksesta joidenkin kirjailijoiden kanssa. Henki tuntuu olevan se, että hyvä kun WSOY saa omistajan, jolla on kirjankustantamisessa sekä perinteitä että tahtoa. Bonnierin edustajien kommentit kirjallisuudesta ja kirjailijoista olivat kuin eri planeetalta verrattuna Sanoma-pomo Jacques Eijkensin surullisen kuuluisaan Hesarin haastatteluun, jossa hän ei vahingossakaan viitannut sellaisiin asioihin kuin kulttuuriperintö tai kulttuurinen pääoma.

Sanoma on pörssiyhtiö ja toimii niin kuin pörssiyhtiöt toimivat. Antti Herlinin tultua Sanoman suuromistajaksi ja taustavaikuttajaksi Sanoma on ryhtynyt uudistamaan fokustaan ja karsimaan rönsyjään. Tätä taustaa vasten oli selvää, että WSOY menee myyntiin. Ei Sanomalla ole ollut halua eikä aikomusta satsata kaunokirjallisuuden tekemiseen; se ei yksinkertaisesti kuulu yhtiön ydinbisneksiin. Vastaavasti Bonnierin aktiivisuudesta Suomen kustannusmaailmassa on näkynyt merkkejä jo pitemmän aikaa. Siinä mielessä Bonnierin tulo WSOY:n omistajaksi ei ole yllätys, kulisseissa ehdittiin jo huhutakin tällaisesta (toki monia muitakin spekulaatioita on viimeksi kuluneen vuoden aikana liikkunut).

Bonnier ei ole pörssiyhtiö, mikä ei tietystikään tarkoita sitä, etteikö sekin toimisi kaupallisen yrityksen tavoin. Kyllä Bonnierinkin pyrkimyksenä on kasvattaa omistajiensa eli Bonnierin suvun varallisuutta, mutta tämä tapahtuu erilaisista lähtökohdista kuin pörssiyhtiössä, jonka markkina-arvo on päivittäin sijoittajien puntaroitavana.

Asetelman voisi tiivistää näin: Sanomalla on rahaa, mutta Bonnierilla on aikaa ja rahaa. Kirjankustantamisessa aika on ehdottoman tärkeä juttu, koska työn tulokset kypsyvät paljon hitaammin kuin markkinalähtöisemmässä liiketoiminnassa. Senpä vuoksi pörssiyhtiö on harvoin sovelias kaunokirjallisuuden kustantajaksi.

P.S.

Vastaisuudessa "kriittinen" kulttuuriväki joutuu luopumaan yhdestä rakkaasta standardiargumentistaan. Eli enää ei ole mahdollista esittää "purevia" huomioita siitä, että Helsingin Sanomat ja WSOY kuuluvat samaan konserniin.

Vaalipäivänä

2011-04-17T17:08:00.014+02:00

Jokin aika sitten kerroin, että en tiedä äänestänkö eduskuntavaaleissa vai en.

Lopulta päätin kuin päätinkin tätä demokraattista kansalaisoikeuttani käyttää, ja myönnän avoimesti, että ääneni oli protestiääni. Ei kuitenkaan perussuomalaisten puolesta vaan heitä vastaan.

Tarkoitukseni oli alun perin kirjoittaa tähän pitkä ja polveileva pohdinta siitä, miksi tunsin polttavaa tarvetta protestiäänestämiseen. Hakattuani tekstiä viiden tuhannen merkin verran kuitenkin väsähdin ja jätin sikseen.

Tiivistäen voin sanoa sen, että perussuomalaisten vaaliohjelman kulttuuripoliittiset kannanotot olivat minulle vahva protestoinnin motivaattori, vaikka pidänkin kyseenalaisina kulttuuriväen suu vaahdossa esittämiä natsivertauksia. Natseillehan rappiotaide oli ilmausta juutalaisesta sielusta ja rappiotaiteen vastustamisella oli siten selvät rotuopilliset perusteet. Mitään tällaista en pysty perussuomalaisten kannanotoissa näkemään, en edes pahalla tahdolla. Vesa-Matti Saarakkalan ja kumppaneiden "postmodernin tekotaiteen" paheksunta kielii lähinnä ennakkoluuloisuudesta, matalamielisyydestä ja timantinkovasta typeryydestä.

Loppujen lopuksi "postmoderni tekotaide" taitaa olla vain yksi monista nimilapuista, joita persut käyttävät vastustaakseen vihaamiaan eliittejä.

Ajatellessani persujen eliittikapinaa mielessäni välähtää Vladimir Nabokovin romaani Bend Sinister, jossa eletään "keskivertoihmisten puolueen" hallitsemassa filistereiden yhteiskunnassa. En haluaisi elää sellaisessa, enkä tosin usko että koskaan joudunkaan. Mutta aina on tärkeää vastustaa vallanhimoisia filistereitä.

Toisaalta perussuomalaisten nousussa on hyvätkin puolensa. Ideat ja arvot ovat palanneet politiikan asialistalle. En muista milloin eduskuntavaaleissa olisi ollut näin paljon sähköä.

Paha kyllä liikkeellä ovat sellaiset muutosvoimat, joita en voi kannattaa. Tunnen kyllä kulttuuri-ihmisiä, jotka äänestävät persuja kostaakseen vanhoille puolueille ja ummehtuneelle poliittiselle järjestelmälle. Minusta he muistuttavat umpimielisimpiä vasemmistoänkyröitä, joille riittää Venezuelan ja Kuuban tukemisen perusteeksi se, että Chavez ja Castro ovat Yhdysvaltain vihollisia. Ei se, että persut ovat mätää systeemiä vastaan tee heistä yhtään siedettävämpiä.

Härskiä ennakkomainontaa

2011-04-10T18:35:00.010+02:00

Adlibriksestä näköjään löytyy jo tällaisen romaanin ennakkotiedot. Kuten myös vastikään ilmestyneestä WSOY:n ensi syksyn katalookista.

Laitanpa mainostekstin piruuttani näkyville tännekin. Kansikuvaa en laita, koska sellaista ei vielä ole.

Lohtu

(Sidottu)

Tommi Melender

Elis Mäki on tehnyt suuren päätöksen. Ellei hän 365 päivän aikana keksi pätevää syytä jatkaa elämäänsä, hän erkanee tästä maailmasta omatoimisesti.

Koetusvuotensa aikana Elis asettuu kasvotusten paitsi oman menneisyytensä myös raadollisen lähiötodellisuuden kanssa.

Eliksen tarinan rinnalla kulkee hänen lapsuudenystävänsä, läpimurron kynnyksellä kuolleen elokuvaohjaaja Johan Raution tarina. Romaanin maailmaan kuuluvat myös Guy de Maupassantin Bel-Amin pohjalta tehty elokuvakäsikirjoitus, nettikameran edessä klassikkoja lukeva nuori nainen, diktaattoreista patsaspuistoa rakentava suomalainen eksentrikko ja Pariisin esikaupungeissa sanomaansa paasaava ranskalainen oikeistopoliitikko.

Lopulta ei ole varmaa, mistä Eliksen tarina alkaa ja mihin se loppuu, tai onko Elis edes tarinansa päähenkilö. Siitä huolimatta Elis löytää tasapainon, sopusoinnun - ja lohdun.

Lohtu on romaani, joka sisällyttää itseensä vaihtoehtoisten romaanien mahdollisuuden.

Kirjailija: Tommi Melender
Kustantaja: WSOY

Sidosasu: Sidottu
Kieli: suomi
Julkaistu: 201109
ISBN10: 951038366X
ISBN13: 9789510383667

Vielä pitäisi rutistaa kevään aikana Lohtu sellaiseen kuntoon, ettei sitä tarvitse kauheasti hävetä sitten kun se syyskuussa julkaistaan. Eiköhän tämäkin tekemällä valmistu, kuten kirjat yleensäkin.

Muistan kuinka olin viime vuonna tähän aikaan epätoivoinen ja eksyksissä esseekokoelmani kanssa. Jotenkin minä sen lopulta valmiiksi sain, vaikka täpärälle menikin.

Autenttisuus, olemassaolo

2011-04-09T16:55:00.003+02:00

Eräs kohtaus...

"I'd always been inauthentic. Even before the accident, if I'd been walking down the street just like De Niro, smoking a cigarette like him, and even if it had lit first try, I'd still be thinking: Here I am, walking down the street, smoking a cigarette, like someone in a film. See? Second-hand. The people in the films aren't like that. They're just doing their thing, real, not thinking anything."

Tom McCarthy: Remainder

...ja sen kehys:

"Meille epäautenttisuus on itsen ydin, se mitä on olla ihminen. Tämä tarkoittaa sitä, että itsellä ei ole ydintä, vaan se on kokemusta jakautumisesta ja hajoamisesta. Sinällään kaikki sellaiset autenttisuuden kultit -- olivatpa ne perinteisesti uskonnollisia, poliittisia, new age -tyyppisiä tai uusbuddhistisia liikkeitä --, jotka yrittävät elvyttää jonkin autenttisuuden käsitteen, tulee hylätä."

Kansainvälinen nekronauttiseura: Epäautenttisuuden julistus (Tom McCarthy ja Simon Critchley). Suomennos Matti Kangaskoski. Nuori Voima 1/2011.

Ironiasta, puolesta ja vastaan

2011-04-02T08:54:00.023+02:00

En ole puolesta enkä vastaan. Tai pikemminkin olen sekä puolesta että vastaan. Näin joutuisin vastamaan, jos minulta kysyttäisiin, miten suhtaudun ironiaan.

Aika moni pitää ironiaa ikävänä juttuna. Heidän mielestään se on valheellista väistelyä, haluttomuutta paljastaa sisintään ja ottaa emotionaalista riskiä. Antti Nylén luonnehti Vihan ja katkeruuden esseissä ironiaa pahimmaksi kulkutaudiksi sitten mustan surman. "Vain harvoilla siihen on vastustuskykyä", hän kirjoitti.

Ehkä näinkin. Ironia voi olla kalvavaa, ontoksi tekevää.

Muistan, kuinka nuorempana katselin kavereideni kanssa huonoja tv-ohjelmia häijyn hupailun merkeissä. Ironinen aukikoodaus vaikkapa Lenita Airiston ja Jörn Donnerin talk show -keskustelusta oli loputon camp-hauskuuden lähde. Mutta kaiken tämän hilpeyden keskellä tunsin aina jonkinlaisen tyhjän huminan sisälläni. Entäpä jos en lopulta pysty suhtautumaan mihinkään ilman ironista virnettä. Entäpä jos kaikki asiat, jopa tämän maailman tärkeimmät asiat, hukkuvat paskaisen ivanaurun alle. "Anarkistisissa" amerikkalaisissa piirrossarjoissahan näin käy. Kaikki pyhä, ylväs ja säätyperäinen häpäistään ja alennetaan, koko länsimainen sivilisaatio poksautetaan rikki kuin purkkapallo. Katsojat viihtyvät, kauppa käy.

Eikö ironia pitäisi julistaa vahingolliseksi ja kieltää sivistysarvojen ja yleisen säädyllisyyden nimissä?

Ei pitäisi. On muunkinlaista ironiaa kuin tätä nykymaailmassa vallalla olevaa täysin nihilististä (ja siten täysin konsumeristista). Thomas Mannin romaaneja lukeneet tietävät, että niissä ironia mahdollistaa syvälle luotaavan yhteiskunta-, kulttuuri- ja aatehistoriallisen kritiikin. Milan Kunderan esseisiin tutustuneet taas ymmärtävät, kuinka korvaamaton henkireikä ironia voi olla sortovallan ikeessä eläville. Entäpä me läntisten hyvinvointiyhteiskuntien asukit, tarvitsemmeko me ironiaa? Toki tarvitsemme. Kansalaisen perustaitoihin kuuluu (tai pitäisi kuulua) kyky lukea ja tulkita poliitikkojen ja muiden vallanpitäjien viestejä muussakin kuin sanojen ilmimerkityksessä: on tunnistettava kaksoispuhe, havaittava ristiriitaisuudet.

Ironinen lukutaito on demokratian ja kansanvallan edellytys aivan kuten ironinen kirjoitustaito on maailmankirjallisuuden edellytys.

Eniten ironiaa koskevaa ajattelun aihetta minulle on antanut David Foster Wallace. Hänen eetoksensa lähti siitä, että kirjailijan (ja epäilemättä kansalaisenkin) on pystyttävä yhdistämään kyynisyys ja naiivius, toisin sanoen hänen on osattava epäillä ja kyseenalaistaa, mutta myös uskallettava seistä kirkkain silmin niiden asioiden takana, joihin uskoo. Vain kyynisyyden ja naiiviuden yhdistelmä voi vapauttaa loputtoman ironisuuden kahleista.

Kaunokirjallisessa mielessä Wallacen eetos oli kritiikkiä John Barthia ja muita ensimmäisen polven postmoderneja amerikkalaiskirjailijoita kohtaan. Barthia on luonnehdittu kirjailijaksi, joka imitoi kirjailijaa ja hänen teoksiaan romaaneiksi, jotka imitoivat romaaneja. Metafiktiivisyys näyttäytyi Barthille keinona tuoda uutta happea kirjallisuuteen, esseissään hän puhui kirjallisuuden uuvahtaneisuudesta, ja tämän uuvahtaneisuuden oli hänen mielestään aiheuttanut modernismin konventioiden tyhjiin ammentaminen -- kaikki modernistiset ilmaisukeinot oli yksinkertaisesti käytetty loppuun. Tekstien rakennetun, keinotekoisen luonteen esille nostaminen ja esillä pitäminen näyttäytyi Barthille piristysruiskeena uuvahtaneisuuteen.

Wallace piti Barthia esikuvanaan, mutta näki myös ne sudenkuopat, jotka sisältyivät barthilaiseen ironisuuteen ja itsetietoisuuteen (ynnä derridalaiseen käsitykseen tekstistä itseensäsulkeutuvana loputtomana merkitysleikkinä). Barth onnistui kyllä tuulettamaan yksioikoisia ja naiiveja käsityksiä romaanikerronnasta, mutta hänellä ei ollut tarjota tilalle mitään vapauttavaa ja vilpitöntä, ainoastaan loputonta itsereflektiota. Toisin sanoen Barthilla piisasi kyllä kyynisyyttä mutta häneltä puuttui naiiviutta. Wallace sanoikin, että kylmänkolkko postmoderni ironisuus alkaa ennen pitkää kuulostaa omaan selliinsä rakastuneen vangin hoilotukselta.

Suorimman hyökkäyksensä esikuvaansa vastaan Wallace teki novellissaan "Westward The Course Of Empire Takes Its Way", jossa esiintyy Barthia muistuttava kirjailijahahmo. Tässä novellissa Wallace myös kehystää postmodernin käänteen laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Ironisuus ja itsetietoisuus eivät nimittäin jääneet pelkiksi kaunokirjallisiksi ilmiöksi, vaan samat välineet, joilla Barth kirjoitti romaaneja imitoivat romaaninsa yleistyivät myös populaarikulttuurissa ja mainonnassa. Näin syntyi erityinen pop-ironisuuden genre, eikä siinä liikkuakseen tarvitse tietää mitään Barthista, riittää kun katselee televisiota. Nokkelimmat mainokset ovat alkaneet kommentoida itseään, nauraa itse itselleen. Se synnyttää vaikutelman coolista asenteesta, joka on kovinta emotionaalista valuuttaa meidän päivinämme. Wallace onnistuu törmäyttämään novellissaan nerokkaasti kirjallisuuden maailman ja mainonnan maailman, ja samalla hän näyttää, kuinka tehokkaasti markkinatalous alistaa vastakulttuurisen energian konsumerismin palvelukseen.

Wallacen novellin lopetus on paljonpuhuva, jopa liikuttava ja ehkä hieman kömpelökin. Siinä ollaan samaan aikaan metafiktiivisen kehikon sisällä että ulkopuolella (tai ainakin kurkotetaan sen ulkopuolelle, lukijaa kohti). "Absolutely no salesmen will call", Wallace vakuuttaa lukijalleen ja päättää tekstinsä sanoihin "You are loved." Naiivia, erittäin naiivia. Mutta se on tietysti tarkoituskin.

Metafiktion, itsereflektiivisen tekstin pitäisi aina lopuksi palauttaa lukija oikeaan maailmaan (en kirjoita tätä lainausmerkkeihin) ja antaa lukijalle jotain sellaista mikä tekee oikeassa maailmassa elämisen siedettävämmäksi. Ellei teksti edes yritä tehdä näin, se on moraaliton, halveksittava teksti.

P.S.

David Foster Wallacen keskeneräiseksi jäänyt kolmas romaani The Pale King on vihdoin julkaistu postuumina. New Yorkin Timesin arvostelu tämän linkin takana.

P.S. 2

Väljästi aihepiiriin liittyvä lainaus Roger Scrutonin kirjasta A Political Philosophy:

"Literary 'theory' is a joke-free-zone, and never more humourless than when pretending, as Jacques Derrida sometimes pretended, that it is all a joke. For laughter, like irony, is a kind of acceptance. In the normal run of things to laugh is to forgive, since what we see as absurd no longer threatens us. Postmodernist theory, however, is not prepared to forgive its target for anything whatsoever."

Tunteen vallassa

2011-03-23T22:52:00.021+02:00

Eräs tuttuni inhosi vuosikaudet Michael Schumacheria, syytti häntä itserakkaaksi, ylimieliseksi, tunteettomaksi. Sitten Schumacher voitti jonkin kisan ja saavutti jonkin merkittävän rajapyykin (älkää kysykö tarkemmin, en ole ikinä piitannut formuloista) ja pillahti kisan jälkeisessä lehdistötilaisuudessa televisiokameroiden edessä itkuun. Tuttavani käsitys Schumacherista muuttui kerta heitolla. Sen jälkeen hän ei ole lausunut saksalaisesta formulasankarista poikkipuolista sanaa. Niin se käy.

Sentimentalismi hallitsee maailmaa, ja usein sentimentalismi nyrjähtää suoranaiseksi tunteiden pornografiaksi (kukapa ei muistaisi vaikkapa prinsessa Dianan kuoleman synnyttämää järjettömyyksiin paisunutta suruorgiaa). Suurta yleisöä on lähestulkoon mahdotonta taivutella ja ylipuhua punnituilla argumenteilla järkisyihin vedoten. Vaaditaan paatosta ja värinää, mielellään pari kyyneltä silmänurkkaan. Hyvin tunteva ihminen on parempi ja luotettavampi kuin hyvin argumentoiva. Niille, jotka ovat kiinnostuneita lukemaan aiheesta lisää, suosittelen Theodore Dalrymplen kirjaa Spoilt Rotten. The Toxic Cult of Sentimentality. Mutta varoitan: sitä voi olla vaikea saada käsiinsä, esimerkiksi Amazonista se oli myyty loppuun kun hiljattain katsoin. Uusia painoksia odotellessa kärsimättömät voivat lukea vaikka uuden Kerberoksen, jossa on Timo Hännikäisen arvio kyseisestä kirjasta.

Minua rupesi askarruttamaan, vaikuttaako elämänmenoamme hallitseva sentimentaalisuuden kultti kirjallisuuteen. Todennäköisesti vaikuttaa, eihän kirjallisuus ole kulttuurin valtavirroista eristyksissä oleva saareke. Nyyhkyromaaneja on tietysti julkaistu ja luettu aina, mutta olen taipuvainen yhtymään Martin Amisin esittämään arvioon, jonka mukaan nykypäivän kirjallisuuskritiikeissä ja -keskusteluissa romaaneilla on taipumus typistyä pelkiksi henkilögallerioiksi. On täysin luvallista sanoa, että Rouva Bovary on huono kirja, koska Emma Bovaryn persoona ei miellytä. Ihmiset haluavat samastua, myötäelää, nauraa, itkeä, voivotella, taivastella, huokailla ja huohottaa romaania lukiessaan. Tunnetta peliin!

Voisi kuvitella, että sentimentaalisuuden kultti vahvistaa sellaisen karkean, lukijaa manipuloivan fiktion asemaa, joka (David Foster Wallacen sanoin) on kuin "televisiosarjaa kirjan sivuilla". Saatan olla vainoharhainen, mutta mielestäni Jonathan Franzenin (yli)kehutussa Freedomissa heijastuu tämä ajan henki ikävällä tavalla, enkä voinut kirjan saippuaoopperamaista loppujaksoa lukiessani välttyä ajattelemasta, että tässä yritetään lypsämällä lypsää lukijasta vahvaa tunnereaktiota. Freedomiin verrattuna Franzenin edellinen romaani, vuonna 2001 ilmestynyt Muutoksia on ihmiskuvaltaan häijyn sarkastinen, jopa depressiivinen.

"Uskon, että tarvitsemme synkkinä aikoina onnellisia loppuja”, Franzen sanoi eräässä haastattelussa Freedomin ilmestyttyä. Jos vähän venytän noita sanoja, niin niistä on luettavissa ajatus, että kirjailijan ei ole pelkästään kirjoitettava hyvin vaan myös "tunnettava hyvin", voitettava lukijat puolelleen omalla suurisydämisyydellään.

On varmasti paljon sellaisia, jotka pitävät niin Franzenin kirjaa kuin hänen haastattelulausuntojaan vilpittöminä. Minä kuitenkin olen kyyninen surkimus enkä kykene liikuttumaan käskystä. Jos kirjaa lukiessa joskus nyyhkäisen, se tapahtuu täysin vahingossa.

Psykologinen henkilökuvaus toki kuuluu romaanitaiteen traditioon, mutta omasta näkökulmastani (kirjailijana ja lukijana) se on vähiten kiinnostavin ulottuvuus fiktiossa. En ole koskaan ymmärtänyt esimerkiksi sitä, miksi henkilöhahmojen pitäisi kasvaa romaanissa "ehjiksi ja kokonaisiksi" persooniksi. Miksi ne eivät voi yhtä hyvin hajota ja pirstoutua, kutistua alati pienemmiksi? Mielestäni ajatus jostakin mystisestä syvästä minuudesta, jota henkilöhahmot ilmentävät puheillaan ja toiminnallaan on pahasti harhainen. En usko sellaiseen. Mitä ehjimmiksi ja kokonaisimmiksi kirjailija kuvaa henkilöhahmonsa, sitä vieraammilta ne minusta tuntuvat.

No jaa. Ehkä minä vain olen myötäelämiseen ja empatiaan kykenemätön yksilö. Tunteeton paskiainen.

Dandy, kaksi näkökulmaa

2011-03-16T19:32:00.005+02:00

"Dandyn tulee pyrkiä olemaan herpautumatta ylevä; hänen tulee elää ja nukkua peili edessään."

Charles Baudelaire

"Eternal inferiority of the dandy -- this is my regretted conclusion; for, being committed to clothes and externals, he is committed to stupidity and physical ageing; spiritually opaque, he reigns for ten years and decays for forty more, while mind and body rust. The dandy is but the larval form of a bore."

Cyril Connolly

J'aime, je n'aime pas*

2011-03-12T09:04:00.026+02:00

Pidän: kreikkalaisesta salaatista, täytetyistä paprikoista, homejuustoista, yrttisuolasta, salmiakista (Lakrisal-pötköistä), vasta leikatun ruohon tuoksusta (paitsi etten pitäisi siltä tuoksuvasta parfyymistä), orvokeista, kantarelleista, oreganosta, Louis-Ferdinand Célinestä, rommikolasta, häilyvistä poliittisista mielipiteistä, Juliette Binochesta (toisinaan maailman kaunein nainen), kylmästä tummasta oluesta, Jouko Turkan Aiheista, keskimuhkeista tyynyistä, paahtoleivästä, Matti Mäkelän "Tursake"-esseestä, Mahlerista, Julian Copesta, flaneeraamisesta, omenasiideristä, vadelmarahkasta, tuoreista kirsikoista, tummista pikkutakeista, Nervalin Sylviestä, ylellisistä mustekynistä, jälkiruokalistojen silmäilystä, ruskeasta sokerista, juonettomista romaaneista, särökitaroista (joskus), maitokahvista, Edward Hopperista, Coetzeen omaelämäkerrallisten teosten itseinhosta (ja koko Coetzeen tuotannosta), muinoin uudeksi aalloksi nimitetystä musiikista, Camus'sta, Slavoj Žižekistä (etenkin hänen englannin aksentistaan), Neal Stephensonin Cryptonomiconista, Paul Krugmanin kolumneista, Bergmanin Talven valoa -elokuvasta, junamatkustelusta, syksyisistä aamuista Saimaalla mökkikauden päätyttyä, punaviineistä (erittelemättä), heräteostoksista Amazonissa, Bouvard ja Pécuchet'stä, pyöräilystä kesällä Vantaan Ylästön maisemissa, näkymästä iltavalaistulta Tuomaansillalta Turun keskustaan päin, Ei yhdeksän uutisista, Carl Schmittin joistakin teksteistä, meriaamiaisesta ruotsinlaivalla Tukholman saaristossa.

En pidä: Kalervo Kummolasta, hevistä ja hevifaneista, puolukkasurvoksesta, huilumusiikista, Pollockista, R-alkuisista lauseista, tautologioista, Voima-lehdestä, Stingistä, saksan kielestä (kuultuna, kuunneltuna), hotellien aulabaareista, Klaus Häröstä, tiistaiaamuista, oopperatalosta, Hectorista (noin yleisesti ottaen), Vivaldista, puhelimessa puhumisesta, Lumedemokratia-pamfletista (idiotismia), tihrusilmäisestä iskelmämusiikista, flarffista (noin yleisesti ottaen), viskistä (vaikka juonkin sitä), ruotsalaisista yhteiskunnallisista dekkareista, a cappellasta, Tarantinosta (Tarantino on moukka, ei voi mitään), tehoeläintuotannosta, Le Corbusieristä, suomalaisesta musiikkipitoisesta televisioviihteestä, ihmisistä joiden mielestä nykykirjallisuus ei ole tarpeeksi yhteiskunnallista, MTV3:n uutislähetyksistä (siitä kaikesta miellyttävyydestä), Anti-Oidipuksesta, moottoriurheilusta, bisneshenkisestä pukeutumisesta, tummasta suklaasta, kadettikoulusta, spontaanisuudesta, positiivisen ajattelun guruista, täpötäysistä hisseistä ja raitiovaunuista, poliittisista kaakattajista (en täsmennä), SDP:n nykyisestä johdosta, Hartwall Areenasta, Christopher Hitchensistä (ääliö), illastamisesta tuntemattomien ihmisten seurassa.

Pidän, en pidä: Tietenkään tällä listauksella ei ole merkitystä kellekään. Paitsi että julistaessani suosikkejani ja inhokkejani julistan samalla muille: en ole kuten te, pidän asioista, joita te ette voi sietää enkä arvosta asioita, joita te rakastatte palavasti. Kuitenkin meidän on oltava ns. liberaaleja. Tultava toimeen.

(Ainoa syy olla liberaali: ettei minua lopulta tapettaisi mielipiteideni tähden, enkä itse joutuisi tappamaan ketään hänen mielipiteidensä tähden. Bartheskin sanoi: olen liberaali, koska en halua olla tappaja.)

* Barthesin teoksessa Roland Barthes par Roland Barthes olevan fragmentin päälle kirjoitettua.

Kirjallista vinkkausta

2011-03-06T11:11:00.013+02:00

Julma kiire vaivaa minua kaunokirjallisten töideni vuoksi. En siis ole ehtinyt uhrata vaivaa ja viitseliäisyyttä tälle blogille, kuten nokkelimmat ovat varmasti hoksanneet alla olevasta sitaattisilpusta.

Pitkään en kirjoita nytkään, kunhan vinkkaan valtavirrasta poikkeavasta suomiproosasta kiinnostuneille Jaakko Yli-Juonikkaan uutta romaania Uneksija. Oikeastaan pitäisi vinkata myös saman tekijän toissa vuonna ilmestynyttä Valvojaa. Nämä kaksi romaania nimittäin ovat pari: toisessa valvotaan, toisessa uneksitaan. Valvojassa Toimi Sihvo havittelee valvomisen maailmanennätystä, Uneksijassa Eino Teräs kerää kansaa kuuntelemaan unitilassa pitämiään horrospuheita (joista uneksija itse ei herätessään muista mitään). Sisäisen ja ulkoisen, toden ja kuvitelman rajankäynti osoittautuu molemmissa romaaneissa pulmalliseksi.

Yli-Juonikkaan yhteydessä on joskus mainittu Thomas Pynchon, eikä syyttä. Esikuvansa tavoin Yli-Juonikasta kiehtovat oudot tyypit ja historian hämärämpi puoli, ja hänen tekstinsä hohkaa vinoa tummanpuhuvaa huumoria. Myös Pynchonin vakioelementti, väkevä paranoian tuntu, on läsnä Yli-Juonikkaan romaaneissa. Välillä kujeilevassakin sävyssä. Uneksijassa esimerkiksi piipahtaa eriskummallinen itävaltalainen psykoanalyytikko Victor Tausk, joka punoo hypoteesiä vainoharhoja ruokkivasta koneesta ja kiinnostuu tältä pohjalta Kalevalasta:

"En siis sulje pois vaihtoehtoa, että jonkun pahantahtoisen henkilön haltuun joutunut Sampo-kone voisi saada aikaan jotakin tämmöistä. Joka tapauksessa ovat historian aikakirjat säilöneet monia sisällöltään samanlaisia vainohullujen tarinoita vuosituhansien takaa. Siis on näin ollen pakko olettaa, että tarinat synnyttäneen kidutuskoneen täytyisi olla tuhansia vuosia sitten rakennettu."

Uneksija sijoittuu vuoteen 1919, ja sisällissodan jännitteet tuntuvat vahvoina (punavanki, rauhanaatteen esitaistelijana tunnettu Yrjö Kallinen vilahtaa romaanissa ja iskee unenpöpperössä Eino Teräkseltä alahampaat mäsäksi.) Nämä ajalliset kontekstit sekä tekstiä sävyttävä vanha kielenparsi (joka ei sentään ole niin tiheästi patinoitunutta kuin Pynchonilla Mason & Dixon -romaanissa) luovat mielikuvaa historiallisesta romaanista.

Yli-Juonikkaan käsissä "historiallinen romaani" kuitenkin taipuu kovin erinäköiseksi kuin vaikkapa Kjell Westön käsissä. Uneksija ei rakenna laveaa epookkia pikkutarkoin detaljein yleishumaanilla eetoksella kuorrutettuna. Se on ennen muuta kielellinen, sanataiteellinen olio, ja sellaisena se luo aivan omintakeisen maailmansa. Vesakaroset kenties löytävät Uneksijasta häiritseviä anakronismeja, mutta jos sellaisia tekstistä metsästää, on lähtenyt lukemaan romaania vääränlaisin odotuksin.

Uneksija (tai Valvoja) tuskin ilahduttaa kaunokirjallisen näköistaiteen ystäviä, mutta mitäpäs heistä. On muitakin tapoja lukea romaaneja kuin perisuomalainen normi, jossa "sanan ja asian kuuluu olla niin tiiviissä liitossa, ettei tunne lukevansa vaan kokevansa." Yli-Juonikkaan romaanien parissa tunsin koko ajan lukevani, ja se on hyvä merkki.

Sielun veljet, Cormac & Jaakko

2011-03-04T15:26:00.004+02:00

"He bows to the fiddlers and sashays backwards and throws back his head and laughs deep in his throat and he is a great favorite, the judge. He wafts his hat and the lunar dome of his skull passes palely under the lamps and he swings about and takes possession of one of the fiddlers and he pirouettes and makes a pass, two passes, dancing and fiddling at once. His feet are light and nimble. He never sleeps. He says that he will never die. He dances in light and in shadow and he is a great favorite. He never sleeps, the judge. He is dancing, dancing. He says that he will never die."

Cormac McCarthy: Blood Meridian. (Random House 1985)

"Kiljuvien tanssivien porttojen keskellä tanssii mies. Vanha mies. Pyöveli Jussila on maalannut otsaansa punaisen merkin. Hänen kaulassaan on punainen kissanrusetti. Kun hän nostaa kätensä ilmaan, portot tekevät samoin. Pyöveli Jussila tanssii kun muut nukkuvat. Hän ei nuku koskaan eikä hän kuole koskaan."

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija. (Otava 2011)

Apatialla apatiaa vastaan

2011-03-01T13:28:00.003+02:00

"Where new media and the Internet truly excel is in suppressing boredom. Previously, boredom was one of the few truly effective ways to politicize the population denied release valves for channeling their discontent, but this is no longer the case. In a sense, the Internet has made the entertainment experiences of those living under authoritarianism and those living in a democracy much alike. Today's Czechs watch the same Hollywood movies as today's Belarussians -- many probably even download them from the same illegally run servers somewhere in Serbia or Ukraine. The only difference is that the Czechs already had a democratic revolution, the results of which, luckily for them, were made irreversible when the Czech Republic joined the European Union. Meanwhile, the Belarussians were not as lucky; the prospects of their democratic revolution in the age of YouTube look very grim."

Evegeny Morozov: The Net Delusion. How Not to Liberate the World.

(Morozov on taustaltaan valkovenäläinen, mutta vaikuttaa Yhdysvalloissa, Stanfordin yliopistossa)

Hippeys & kulutusyhteiskunta

2011-02-24T16:34:00.006+02:00

"Why did the critique of consumer society lead so quickly to the triumph of consumerism in the 1960s? Because the slogans shouted in those days -- 'We want everything right now!', 'Death to boredom!', 'Live constantly and enjoy without inhibitions!' -- applied less to the domain of love and life than to that of merchandise. People thought they were subverting the established order, but in fact they were, with the best of intentions, favoring the propagation of universal commercialism. It is the domain of hunger and thirst that everything must be immediately available, whereas the heart and desire have their own rhythms, their intermittencies. The intention was to produce freedom, but the result was advertising: what was liberated was less our libido than our appetite for unlimited shopping, our ability to lay our hands on all goods without restriction."

Pascal Bruckner: Perpetual Euforia. On the Duty to Be Happy.

Toiston pysyvyydestä

2011-02-15T22:58:00.002+02:00

"Just as for half a century we have been bombarded by supporters of resistance -- that is, individuals born after 1945 who dream of cleansing themselves of the affront of collaborationism by fighting 'fascism', we see coming back a generation of Third Worldists who are resuming the battles for liberation half a century after the countries of the South won their independence and are feverishly rehearsing their anticolonialist catechism and announcing that they are to liberate '9-3' [Seine-Saint-Denis, 93. kaupunginosa]. They make one think of those Japanese soldiers scattered around the Pacific islands who at the end of the twentieth century still didn't know that the Second World War was over. It is a vocation to be a hero once the fighting is over; it gives you the luster of being a sniper without exposing you to the slightest danger."

Pascal Bruckner: The Tyranny of Guilt. An Essay on Western Masochism.

Rahvas eliitti

2011-02-10T19:46:00.007+02:00

Pitkät ajat olin sitä mieltä, että vain sellaiset kysymykset ovat oikeasti tärkeitä, joita Sartre käsitteli tuotannossaan. Sillä ei ollut suurta väliä, mitä hän mistäkin asiasta sanoi. Kunhan sanoi jotain.

Ehkä tästä syystä minua on aina huvittanut Michel Houellebecqin Alkeishiukkasissa kohta, jossa toinen päähenkilö Bruno kertoo pienimunaisuuskompleksistaan. Vasta aikuisiällä peniksensä vaatimattomaan mittaan havahtunut Bruno tuumii: "Nyt se saattaa tuntua hullulta, mutta 70-luvulla peniksen kokoon ei juurikaan kiinnitetty huomiota; nuorena minulla oli kaikki mahdolliset kompleksit paitsi sitä. En tiedä kuka sen otti ensimmäisenä puheeksi, ehkä homot, ainakin se esiintyy amerikkalaisessa dekkarikirjallisuudessa, mutta Sartre ei sano siitä mitään."

Sartre ei sanonut mitään pienimunaisuudesta eikä monesta muustakaan nykyajan ihmisiä puhuttavasta tai riivaavasta asiasta. Onko siis annettava lopullisesti periksi sille, että asiat, joista Sartre ei kirjoittanut mitään voivat sittenkin olla tärkeitä?

Ehkei sentään. Onhan aina mahdollista kontekstualisoida Sartren tekstejä uudelleen, luoda niille nykyaikaan sopivia sisältöjä, yhteyksiä ja lukutapoja. Parhaimmillaan tällä tavalla avautuu kiintoisia näköaloja. Esimerkiksi perussuomalaisten gallupkannatuksen hurjasta noususta Sartrella on paljonkin sanottavaa, kunhan sen vain osaa kaivaa esiin.

Itse asiassa Sartre kirjoitti perussuomalaisuudesta niinkin varhain kuin 1946. Hänen mukaansa lause "Äänestän perussuomalaisia" ei ole pelkkä laiska heitto, vaan aikakautta määrittävä poliittinen kertosäe, joka liittää lausujansa tiettyyn traditioon ja yhteisöön -- keskinkertaisiin. Yhteiskunnallisessa elämässä keskinkertaisuuden julistaminen ei suinkaan merkitse nöyryyttä ja vaatimattomuutta. Päin vastoin, keskinkertaiset tuntevat palavaa ylpeyttä omasta keskinkertaisuudestaan.

Meuhkatessaan sosiaalipummeja, ulkomaalaisia, suomenruotsalaisia ja vihervasemmistolaisia vastaan keskinkertaiset ilmaisevat kiinnittymistä ikiomaan eliittiinsä, rahvaan eliittiin. Toisin kuin useimmat modernin yhteiskunnan eliitit, tämä eliitti ei pohjaudu menestykseen tai meriitteihin vaan edustaa syntyperästä lähtevää kansanomaistettua aristokratiaa -- aitoja, rehtejä, juuristaan vieraantumaattomia perussuomalaisia.

Päästäkseen rahvaan eliitin jäseneksi täytyy vain ilmoittautua kantasuomalaiseksi ja puhua, elehtiä ja käyttäytyä kuin kantasuomalaiset. Asema rahvaan eliitissä on elinikäinen saavutettu etu. Sitä ei voi menettää muuten kuin hurahtamalla vihervasemmistolaisiin arvoihin tai ryhtymällä juurettomaksi kosmopoliitiksi.

Näin puhui Sartre. Kauan sitten.

Kyberutopismia

2011-02-06T16:30:00.040+02:00

Ostin sähkökirjojen lukulaitteen. Tai siis melkein ostin. Katumus iski heti kun olin saanut sähköpostiin verkkokaupan vahvistuksen tilauksen vastaanottamisesta. Niinpä menin takaisin verkkokaupan sivuille perumaan tilauksen. Olin suunnattoman huojentunut sähköpostikuittauksesta: your order has been cancelled.

Mikä minuun meni, miksi halusin lukulaitetta niin paljon että olin valmis maksamaan siitä pitkälti toista sataa euroa? Varmaan minua houkutti mahdollisuus ostaa Amazonista kirjoja helposti ja vaivattomasti, joutumatta odottamaan postilähetyksen saapumista useita päiviä. Ehkä oli muita syitä. En nimittäin tiedä, mikä minuun menee silloin, kun ostan sellaista, mitä en tarvitse (onneksi sellaista tapahtuu harvoin). Minussa herää henkiin jokin hämärä sivupersoona, itselleni täysin vieras olento. Toisin sanoen joudun mielenhäiriöön.

Uudessa Parnassossa Antti Nylén kirjoittaa, kuinka sähkökirja on saanut ihmiset hourailemaan, että lukemisesta tulee jotenkin helpompaa ja parempaa. Minulla ei ole mitään sähkökirjoja vastaan, en vain tarvitse niitä enkä onneksi myöskään oikeasti halua. Jotkut varmaan haluavat ja vielä useammat luulevat tarvitsevansa. Tehkööt mitä lystäävät, elämme vapaassa maassa ja avoimessa taloudessa.

Jos minua jokin ärsyttää, niin internetin ja digitaalisuuden ympärille noussut kyberutopismi eli kuvitelma siitä että saadessamme paremmat ja edistyksellisemmät laitteet meistä kaikista tulee vapaampia, fiksumpia ja valistuneempia eikä maailmaan jää enää sijaa tyranneille ja diktaattoreille. Viime viikkojen liikehdintä Pohjois-Afrikassa on taas synnyttänyt hurjan vyöryn artikkeleita, kolumneja ja kommentaareja siitä, kuinka sosiaalisen median olemassaolo nostaa takapajuiset muslimivaltiotkin vääjäämättä demokratian tielle.

Tuleepa mieleen, että mitenkähän vallankumoukset saattoivat onnistua entisaikaan, kun ihmisillä ei vielä ollut kunnon vehkeitä. Miten vuosien 1789 ja 1848 tapahtumat olivatkaan mahdollisia ilman Twitteriä ja Facebookia? Miten Berliinin muuri saatiinkaan nurin ilman internetin taustatukea? Mitä olisikaan tapahtunut Suomessa vuonna 1918, jos punaisilla olisi ollut sosiaalinen media käytössään? Entäpä vuoden 1968 opiskelijamellakat, olisivatko ne synnyttäneet vallankumouksen koko läntisessa maailmassa, jos tiedostajat olisivat voineet haastaa verkkoviestinnän keinoin porvarilliset joukkotiedotusvälineet?

Aina kun luen hehkutuksia sosiaalisten medioiden maailmaa parantavasta vaikutuksesta, mieleeni tulee Norman Angell, kyberutopistien henkinen edeltäjä. Ensimmäisen maailmansodan alla Angell julkaisi huimaksi bestselleriksi nousseen pamfletin, jossa hän todisteli, kuinka Euroopan maiden taloudellinen yhteenkietoutuminen ja edistyksellinen tiedonvälitys ovat tehneet sodista turhia ja vieneet iäksi perustan kaikenlaiselta militarismilta. Jos Angell eläisi tänään, hän kirjoittaisi hurmoksellisia päivityksiä sosiaalisen median roolista Egyptin kansannousussa.

Kaikille kyberutopismiin hurahtaneille suositeltava kirja on Evgeny Morozovin The Net Delusion*, joka pakottaa tarkastelemaan armottoman kriittisesti hurmahenkisimpiä väitteitä internetistä emansipaation välineenä. Moniko itse asiassa enää muistaa, että kun Iranissa kansa lähti kaduille muutama vuosi sitten, edistysmieliset kolumnistit ja kommentaattorit hehkuttivat sosiaalisen median murtavan Khomeinin luoman hirmuhallinnon. Toisin kävi. Itse asiassa sosiaalinen media antoi Iranin vallanpitäjille tehokkaat välineet vastarinnan murskaamiseen ja poliittisten aktivistien valvontaan.

Morozovin mielestä Iranin tapahtumien analysointi ja kontekstualisointi meni pieleen, koska läntinen maailma keskittyi puhumaan mieluummin siitä, mitä internet mahdollistaa kuin siitä, mitä Iranissa itse asiassa tapahtuu. Tosiasia nimittäin oli, että Iranista puuttuivat klassiset edellytykset onnistuneelle vallankumoukselle, vanhaa vasemmistofraasia lainatakseni Iran ei ollut "vallankumouksellisessa tilanteessa". Niinpä monet Twitter-kansannousun etujoukkoon kuuluneet ovat nyt kuolleita tai vangittuja.

Morozov arvostelee kyberutopisteja sokeudesta perinteisten poliittisten, sosiaalisten ja kulttuuristen voimien edessä. Maailmaa voi toki yrittää selittää siitä lähtökohdasta, että internet on muuttanut tai muuttamassa kaiken. Lopputuloksena ei kuitenkaan ole uskottava analyysi vaan poliittisesti tarkoituksenmukainen haavekuva. Maailma nimittäin ei ole pelkästään uusi, se on myös vanha ja perinteinen. Mietitään vaikkapa Euroopan suurkaupunkien lähiöissä eläviä siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään. Näiden ihmisten valtaenemmistö on vahvemmin kytköksissä vanhoihin heimoyhteyksiinsä kuin edistyksellisiin kyberutopioihin. Netti ja lautasantennit luovat heille rajattomat yhteydet vanhoihin kotimaihin ja etnis-uskonnollisiin juuriin. Internet ei luo pelkästään yhtä suurta maailmankylää vaan myös lukemattoman määrän pieniä eristäytyneitä ja ympärilleen epäluuloisesti kyräileviä heimokuntia. Sosiaalista mediaa käyttävät niin hyvikset kuin pahikset, niin edistykselliset kuin taantumukselliset, niin sivistyneet kuin sivistymättömät. Teknologia itsessään on neutraalia, se ei emansipoi ketään eikä murskaa yhtään hirmuhallintoa.

Kuten 1800-luvun antimodernit hahmot Flaubert ja Baudelaire tähdensivät, edistys on arvotonta, ellei se tapahdu ihmisissä sisäisesti. Baudelaire kirjoitti: "Usko edistykseen on laiskimusten oppi, belgialaisten oppi. Se tarkoittaa yksilöä joka luottaa siihen että naapuri tekee hänenkin työnsä." Jotain tällaistahan kuvitelma internetin emansipaatiosta lopulta on. Luodaan edistykselliset teknologiset välineet ja kanavat ja asetutaan sitten odottamaan, että ilmaantuu hienoja ihmisiä, jotka alkavat käyttää niitä luovasti, älykkäästi, vallankumouksellisesti. Sillä aikaa tavallinen rahvas hyödyntää nettiä miten parhaiten taitaa, katselee pornoa ja purkaa egomaniaansa keskustelufoorumeilla.

Oli miten oli, Applen, Googlen ja Facebookiin osakkeenomistajat rikastuvat takuuvarmasti.

* En ole vielä The Net Delusionia saanut käsiini, mutta olen lukenut siitä useita artikkeleita ja arvosteluja.

Oikeiston hippi

2011-01-31T20:37:00.021+02:00

En ole varma -- enkä nyt jaksa tarkistaa -- oliko se Ayn Rand, joka ensimmäisenä puhui oikeiston hipeistä. Napakoille termeille käy usein niin, että ne alkavat elää omaa elämäänsä ja saavat alkuperäisestä merkityksestään poikkeavaa sisältöä. Niinpä Rand taitaa itse olla lähellä sellaista hahmoa, jota nykykielenkäytössä tarkoitetaan oikeiston hipeistä puhuttaessa. Hänhän ylisti hurmahenkisesti yksilönvapautta ja kammoksui kaikenlaista kollektivismia, mukaan lukien hyvinvointivaltiota. Slavoj Žižek on luonnehtinut Randia hulluksi venäläiseksi naiseksi: "Ayn Randin mukaan raha on ainoa vaihtoehto. Nykyään monet oikeistolaiset väittävät -- hieman Randia seuraten -- että Obama olisi kommunisti."

Toisin sanoen oikeiston hipit edustavat jonkinlaista markkinafundamentalistista anarko-kapitalismia, jossa kuuluu yksityistää kaikki muu paitsi poliisi ja armeija, moraalikin. Onko meillä Suomessa oikeiston hippejä?

Toki on, mutta he pyörivät paremmiston piireissä keskenään eivätkä tule koskaan televisioon rahvaan pällisteltäviksi. Eräs poikkeus kuitenkin löytyy. Björn Wahlroos uskaltaa näyttää karvansa avoimesti eikä häpeä tippaakaan oikeistohippeyttään*. Viimeksi hän oli otsikoissa Kalevassa vaatiessaan tuloerojen kasvattamista. Aina kun Wahlroos avaa suunsa, sadat tuhannet suomalaiset pahoittavat mielensä, vaikka hänen näkemystensä ei luulisi olevan enää yllätys kellekään. Nehän tunnetaan yhtä hyvin kuin Pentti Linkolan tai Päivi Räsäsen näkemykset, ja siitä huolimatta -- tai ehkä pikemminkin sen takia -- Wahlroos onnistuu aina kohauttamaan.

Toki Wahlroosilla on myös ihailijansa. Eräs naispuolinen kokoomuspoliitikko (joka sittemmin on jättänyt politiikan, ainakin toistaiseksi) kertoi viime vuosikymmenen alkupuolella ostaneensa Sammon osakkeita ihan pelkästään Wahlroosin tähden. Hänelle sijoitus Sampoon oli "eettinen sijoitus" siinä, missä jollekin toiselle vihreään sähköön siirtyminen. Helsingin finanssipiireissä on paljon sellaisia, jotka pitävät Nallea "älyllisesti ylivoimaisena" (olen kuullut hänestä tällaisen luonnehdinnan useita kertoja). Eivätkä Wahlroosin kanssa tekemisissä olleet toimittajatkaan lakkaa ylistämästä hänen valovoimaansa ja esiintymistaitoaan (jotka ovat nykymaailmassa arvokkaampi sosiaalinen pääoma kuin äly ja sivistys).

Hieman, mutta vain hieman, yllätyin lukiessani viime syksynä Helsingin Sanomista Matti Klingen Wahlroosille kirjoittaman fanikirjeen, joka syystä tai toisesta oli taitettu lehteen normaalin artikkelin näköiseksi. "Aina näkyvän tyylikkästi pukeutunut Wahlroos on näyttävimmin sitoutunut identiteettimme eurooppalaisen korkeakulttuurin ja hienostuksen olemukseen", Klinge kirjoitti. Eli hänkään, hänkään ei ole säästynyt Nallen karisman lumolta. Vaikka onko se mikään ihme? Onhan Klingessä muitakin epäilyttäviä piirteitä, esimerkiksi hillitön ranskalaisen kulttuurin ihailu.

Mikä sitten on Wahlroosin salaisuus, miksi hän kuohuttaa mieliä niin puolesta kuin vastaan? Olisiko kyse siitä, että hän on samaan aikaan sekä täysin härski että täysin vilpitön ja lisäksi äärimmäisen vakuuttava. On vaikea kuvitella, että Wahlroos voisi tuntea itsensä heikoksi tai haavoittuvaiseksi, hänen olemuksensa ja puheensa huokuvat niin huimaa itsevarmuutta, että sellainen voi olla vain äärimmäisellä narsistilla, ihmisellä, joka ei hetkeäkään epäile etteikö olisi paras, fiksuin ja valovoimaisin. Tuo itsevarmuus on oikeistohipin itsevarmuutta, tyypin, joka on nähnyt valon, joka on järkkymättömän varma siitä, että markkinafundamentalismi ei ole historiallinen ilmiö vaan universaali totuus, koko maailman ja maailmankaikkeuden järjestys ja mieli.

Oikeistohipin itsevarmuus kumpuaa suoraan hänen erehtymättömyydestään. Hänen maailmassaan ei ole ristiriitoja, paradokseja, umpikujia, hämäriä alueita. Olipa kysymys tulonjaosta, kehitysavusta tai finanssipolitiikasta hän tietää ainoan oikean, ainoan mahdollisen vastauksen. Ja kun tällainen ihminen kertoo vastauksensa Wahlroosin karismalla, se mykistää hetkeksi jokaisen, joka on kokenut, miltä tuntuu painiskella raastavien epäilyjen, raastavan epävarmuuden puristuksessa.

Toisaalta Wahlroos hyötyy siitä, että suomalainen talousjournalismi on kesyä ja hampaatonta, olennaisesti heikompitasoista kuin poliittinen journalismi. Toimittajat eivät pane häntä tiukoille. Mitellessään heidän kanssaan Wahlroos pärjäisi vaikka toinen käsi selän taakse sidottuna. Ja kuitenkaan hänen talous- ja yhteiskuntateoreettinen apparaattinsa ei ole kummoinen. Sehän muodostuu The Road to Serfdomista poimituista iskulauseista ja uusklassisen taloustieteen perusteeseistä. Wahlroos uskoo, että maailma koostuu rationaalisista valitsijoista, jolloin mikä tahansa taloudellinen tai yhteiskunnallinen ongelma on hoidettavissa siten, että kehitetään riittävän tehokkaat insentiivit ohjaamaan yksilöiden käyttäytymistä. Talous- ja yhteiskuntatiede on väärällään tutkimusta ja kirjallisuutta, joka tarjoaisi päteviä vasta-argumentteja.

Vaan kun Wahlroos ei koskaan epäile itseään, eivät toimittajatkaan epäile häntä. Hänellähän on karsimaa, hänellä on purevaa älyä, hänellä on hienostunut tyyli. Ja häneltä saa taatusti iskevän otsikon ja raflaavia kommentteja.

Nämä pohdinnat heräsivät, kun luin Nouriel Roubinin ja Stephen Mihmin finanssikriisiä ruotivan teoksen Crisis Economics. Heidän tärkein viestinsä kuuluu, että talouspolitiikka ei saa nojautua valmiisiin uskomusjärjestelmiin, vaan sen on oltava pragmaattista ja sen on otettava huomioon historialliset tilanteet. Joskus toimivat keynesiläiset keinot, toisinaan monetaristiset, välillä niiden erilaiset yhdistelmät.

Finanssikriisi osoitti, että erehtymättömät ja itsevarmat oikeiston hipit -- joihin myös USA:n keskuspankin ex-pääjohtaja Alan Greenspan kuului -- voivat olla vaarallisia olentoja. Valitettavasti ennen kaikkea muille kuin itselleen.

* Amerikkalaisessa kontekstissa Wahlroos ei olisi tyylipuhdas oikeistohippi, mutta pohjoismaisessa kontekstissa hän on sitä ehdottomasti.

Yhteentörmäys vai rinnakkainelo?

2011-01-29T11:20:00.037+02:00

Luin yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella Foreign Affairs -lehdestä Samuel Huntingtonin esseen sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä. Myöhemmin Huntington laati esseen pohjalta kirjan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (1996), joka nosti hänet maailmanmaineeseen.

Huntingtonin teesillä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä on huono kaiku humanistisissa piireissä, joissa toisinaan liikun (silloin kun ylipäänsä jossain liikun). Vakiintuneessa puheessahan teesi konkretisoituu lännen ja islamin väliseksi vastakkainasetteluksi. Se taas ei ole sopusoinnussa suvaitsevan, arvoliberaalin maailmankuvan kanssa.

Aiemmassa merkinnässä siteeraamassani esseekokoelmassa Maailma järkkyy Amin Maalouf puolustaa uutterasti ajatusta kahteen kulttuuriin pohjautuvasta identiteetistä (sellainenhan hänellä itsellään on libanonilaissyntyisenä eurooppalaisena). Maalouf on kaikin tavoin ihailtava ja sympaattinen hahmo, ja maailmassa olisi paljon parempi elää, jos hänen kaltaisiaan olisi enemmän (Maailma järkkyy tosin ei ole puhtaasti esseistiikkana innostavaa luettavaa, Maaloufin esseitä nimittäin vaivaa vetelänlauhkea pääkirjoitustyyli).

Ansioksi Maaloufille lasken sen, että hänellä ei ole turhia illuusioita maailmanmenosta. Hän kritisoi huntingtonilaista teesiä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä, mutta ei naiivisti, typerästi tai ideologisen paatoksen sävyttämänä. Muistan kuinka itse silloin kauan sitten tuhahtelin Huntingtonille, koska ajattelin, että eiväthän kulttuurit käytä ihmisiä vaan ihmiset kulttuureja, jolloin olisi typerä väittää lännen ja islamin olevan predestinoituja kahakoimaan keskenään. Nykyisin olen sitä mieltä, että kulttuurit muovaavat ihmisiä siinä missä ihmiset kulttuureja (tässä tulee vastaan yhteiskuntatieteen klassinen toimija-rakenne-ongelma, jota ei voi lopullisesti ratkaista kummankaan hyväksi). Putkahdamme maailmaan sellaisten olosuhteiden keskelle, joita emme ole itse valinneet ja nuo olosuhteet väistämättä vaikuttavat meihin, kuten huomautti se parrakas saksanjuutalainen, joka eli 1800-luvulla ja kirjoitti yhtenään pääomasta -- mikäs sen tyypin nimi taas olikaan?

Huntingtonilainen teesi on nähdäkseni osittain oikea ja osittain väärä. Jos sen ymmärtää tarkkana todellisuuden kuvauksena, se menee monessa kohdassa pahasti metsään. Eiväthän länsi ja islam ole jatkuvassa, leppymättömässä nujakassa, saati ikuisesti tuomittuja sellaiseen. Jos taas sen ymmärtää ideaalityyppinä, teoreettisena pelkistyksenä nykyisissä yhteiskunnissa vaikuttavista voimista, se osuu valitettavan monessa kohdassa oikeaan. Jännitteet lännen ja islamin välillä eivät ole luuloteltuja tai tuulesta temmattuja, vaan vaikuttavat niin ylätasolla kansainvälisessä politiikassa kuin alatasolla eurooppalaisten suurkaupunkien arjessa.

Amin Maalouf on riittävän tarkkanäköinen ja rehellinen tunnistaakseen ja tunnustaakseen huntingtonilaisen teesin molemmat ulottuvuudet. Hän myöntää suurten ideologioiden konkurssin johtaneen identiteetteihin perustuvien vakaumusten nousuun, mikä taas synnyttää konflikteja (ennen kaikkea länsimaisten ja islamilaisten välillä). Samalla Maalouf kuitenkin pyrkii hahmottelemaan ulospääsyä yhteentörmäysten noidankehästä. Hänen ehdottamansa ratkaisut ovat abstrakteja, maailmoja syleileviä, mikä on sinänsä ymmärrettävää, koska ongelmakenttä on niin laaja ja vaikeasti hallittava.

"Näiden seikkojen valossa ajattelen ahdistuneena alkuperäistä isänmaatani Libanonia ja mutisen: loppujen lopuksi kommunitarismi oli umpikuja, johon isiemme ei olisi koskaan pitänyt syöksyä! Sitten ajattelen uutta isänmaatani Ranskaa ja koko Eurooppaa, jonka varaan lasken nykyään viimeisen toivoni, ja lisään samaan hengenvetoon: maahanmuuttajien sopeutumista ei edistetä saati tulevia kahnauksia vältetä kommunitarisoimalla vaan siten, että kaikille maahanmuuttajille suodaan yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja kielellinen ihmisarvo ja heitä kannustetaan hyväksymään kaksitahoinen identiteettinsä."

Maalouf osuu ongelmien ytimeen nostaessaan esille kommunitarismin. Ei nimittäin voi antaa hyvää arvosanaa sille, miten Euroopan maat ovat vuosikymmenten saatossa hoitaneet maahanmuuttoon liittyvät kysymykset. Sotien jälkeen muslimivähemmistöt olivat useimmissa Euroopan maissa pieniä, mutta 1950- ja 1960-luvulla alkaneen muuttoaallon seurauksena vanhalla mantereella on nykyisin parikymmentä miljoonaa muslimia. Alun perin he tulivat siirtotyöläisinä paikkaamaan jälleenrakentamisen aikaista työvoimapulaa. "Ne tekevät hommansa ja palaavat takaisin", ajateltiin silloin. Ei puhettakaan kotouttamisesta, integroimisesta, suunnitelmallisesta maahanmuuttopolitiikasta. Asenteet islaminuskoisia vierastyöläisiä kohtaan olivat kuitenkin jos eivät suopeita niin ainakin sovinnollisia, mikä osaltaan johtui kolonialismin perinnön eurooppalaisiin (ja natsismin saksalaisiin) juurruttamasta syyllisyydentunnosta.

Sotien jälkeinen työvoimapula osoittautui ohimeneväksi ilmiöksi, ja talouden rakennemuutokset hävittivät Euroopasta valtaisan määrän teollisuustyöpaikkoja, jotka takavuosikymmeninä toivat elannon vierastyöläisille. "Hommansa tehtyään" vierastyöläiset eivät palanneet takaisin, tai ainakaan suuri osa heistä. He jäivät Eurooppaan pysyvästi ja toivat perheenjäsenensä entisestä kotimaastaan. Nyt he ja heidän jälkeläisensä asuttavat Euroopan suurkaupunkien betonilähiöitä, noita Le Corbusierin houreisten ideoiden pohjalta rakennettuja helvetin esikartanoita. Monissa Euroopan maissa nuo kerrostalokammotukset rakennettiin alun perin valtaväestölle, ja tarkemmin sanottuna sen työväenluokalle. Esimerkiksi Ranskassa valtaväestön edustajat muuttivat vihaamistaan betonilähiöistä pois, jos vain suinkin pystyivät. Niistä, jotka joutuivat jäämään, tuli vaalikarjaa Le Penille ja Front Nationalille. Betonilähiöiden muslimiväestö taas on luonut oman rinnakkaisyhteiskuntansa, joka haluaa pysyä erossa valtakulttuurista, sen laeista ja tavoista, eikä vähiten siksi että pitää hedonistista länsimaista elämänmenoa moraalittomana. Ei siis puhettakaan eloisasta kulttuurien välisestä vuoropuhelusta, vaan pikemminkin itseensä sulkeutuvasta kommunitarismista. Ei ihme, että Maaloufia huolestuttaa.

Olisi typerää kiistää tällaisten syvälle käyvien ongelmien olemassaolo. Etnis-uskonnollisten skismojen esiintuominen on kuitenkin riskialtista. Tämän on saanut kokea esimerkiksi Alain Finkielkraut, viisas, maltillinen ja harkitseva ranskalaisfilosofi, joka vuoden 2005 Pariisin lähiömellakoiden jälkeen kyseenalaisti ns. poliittisesti korrektit selitykset siitä, että levottomuudet johtuvat vain ja ainoastaan sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Israelilaiselle Haaretzille antamassaan haastattelussa Finkielkraut huomautti mellakoijien kuvailleen motiivejaan tyystin toisenlaisella tavalla, sillä he huusivat Ranskan ja ranskalaisuuden vastaisia iskulauseita. Finkielkraut tuumi, että jos saksalainen nuoriso mellakoisi samalla tavalla etnis-uskonnollisten tunnusten alla, seurauksena olisi paniikin ja paheksunnan aalto pelkoineen fasismin uudesta noususta.

Ranskalaislehdistö pillastui Finkielkrautin kommenteista ja haukkui häntä Le Penin kätyriksi. Rasisminvastainen järjestö MRAP jopa puuhasi Finkielkrautin vastaisia oikeustoimia, mutta perääntyi viime hetkellä, koska kanne ei olisi voinut menestyä. Ihmisiä, jotka nimittävät Finkielkrautia äärioikeistolaiseksi moisten kommenttien perusteella, on vaikea luonnehtia miksikään muuksi kuin poliittisiksi kiihkoilijoiksi. Kenen asiaa tällaiset ajatuspoliisit loppujen lopuksi ajavat? En usko heidän edistävän kulttuurien välistä vuoropuhelua tai parantavan niiden vähemmistöjen asemaa, joita väittävät puolustavansa. Heidän toimintansa, heidän doubletalkinsa pikemminkin jyrkentää asenteita valtaväestön hiljaisen (tai nettiaikana ei enää niin hiljaisen) enemmistön keskuudessa.

Mutta minkälainen tulevaisuudennäköala pinnan alla kytevien etnis-uskonnollisten konfliktien leimaamalla Euroopalla on? Ei hohdokas, jos on uskominen Christopher Caldwellin kaltaisia tarkkailijoita. Caldwell esittää kirjassaan Reflections on the Revolution in Europe huomattavasti synkempiä ajatuksia kuin Maalouf. Mielestäni hän kuitenkin yliarvioi islamin kielteisiä vaikutuksia ja aliarvioi eurooppalaisten arvojen elinvoimaa. Oikeassa Caldwell on moittiessaan eurooppalaisia arvoliberaaleja, jotka kulttuurirelativismillaan ovat pettäneet liberalismin alkuperäiset ihanteet yksilönvapaudesta. Caldwellin jyrkkään johtopäätökseen en kuitenkaan voi yhtyä, hän nimittäin pelkää islamin turmelevan Euroopan, jossa olemme kasvaneet ja jonka olemme oppineet tuntemaan:

"When an insecure, malleable, relativistic culture meets a culture that is anchored, confident, and strenghtened by common doctrines, it is generally the former that changes to suit the latter."

Maaloufin näkemys päällekkäisistä kulttuurisista identiteeteistä ja kulttuurien välisestä vuoropuhelusta tarjoaa myönteisen, tavoittelemisen arvoisen poliittisen vision, vaikka perustuukin osittain toiveajattelulle (niinhän poliittiset visiot yleensäkin). Caldwellin lähtökohdat taas voivat hyvinkin johtaa nykyisten vastakkainasettelujen kärjistymiseen ja uusien vastakkainasettelujen luomiseen. Ennustukseni kuitenkin on, että tulevina vuosina Euroopan maat perustavat maahanmuuttopolitiikkansa pikemminkin Caldwellin kuin Maaloufin lähtökohdille, Tanskan malli tiukennetussa muodossa voi hyvinkin olla vallitsevaa todellisuutta.

Tietyssä mielessä käytäntöjen tiukentaminen taitaa olla jopa välttämätöntä. Eurooppalainen hyvinvointivaltio on nimittäin ajautunut historiansa pahimpaan kriisiin, mahdollisesti jopa kuolinkamppailuun, ja samaan aikaan Välimeren eteläpuolella lukemattomat pohjoisamerikkalaiset haaveilevat muutosta vanhalle mantereelle paremman elämän toivossa. Kuten Osmo Soininvaara huomauttaa HS-raadin viime perjantain kysymykseen antamassaan vastauksessa: "Eurooppa ei voi ottaa vastaan kymmeniä miljoonia pohjoisafrikkalaisia." Tämän sanominen ei ole pahantahtoista tai julmaa, vaikka se hyväntahtoisten humanistien sydämeen sattuukin.

Onneksi on sentään toivon kipinöitä. Viime päivien poliittinen liikehdintä Pohjois-Afrikan maissa johtaa parhaassa tapauksessa positiivisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Olisiko vuosi 2011 Pohjois-Afrikalle sama kuin vuosi 1989 oli Itä-Euroopalle? Jos demokratia ja ihmisoikeudet leviävät Välimeren eteläpuolelle, se tarkoittaa, että niille, jotka nyt haaveilevat Eurooppaan muutosta, avautuu tilaisuus ryhtyä rakentamaan parempaa elämää omassa maassaan. Sekulaari islamilainen yhteiskunta? Ei kai sellainen tyystin mahdoton ajatus ole, onnistuihan Atatürk aikoinaan luomaan sellaisen tai ainakin sellaista muistuttavan*. Tästä päästäänkin takaisin merkintäni alussa esittämääni ajatukseen: vaikka kulttuurit muovaavat ihmistä, myös ihmiset muovaavat kulttuureja.

* Caldwell ja hänen hengenheimolaisensa pitävät tällaista ajatusta varmastikin naiivina. Caldwell kirjoittaa: "That the course of Western history will be imitated, or at least submitted to, by everyone is an article of faith for a lot of Western liberals. It can be a pathetic spectacle to watch them waiting around for Islam to 'modernize'."

Poliittisia tunnustuksia

2011-01-22T10:18:00.079+02:00

Olen tässä viime päivinä pohdiskellut, äänestänkö tulevissa eduskuntavaaleissa. Todennäköisesti en.

Michel Houellebecq kertoo Bernard-Henri Lévyn kanssa tekemässään keskustelukirjassa Ennemis publics, ettei ole koskaan todella tuntenut elävänsä demokratiassa eikä missään tapauksessa pidä itseään sitoutuneena intellektuellina (eikä oikeastaan intellektuellina ensinkään). Nuorena Houellebecq suhtautui vaaleihin omien sanojensa mukaan "absurdilla vakavuudella". Hän kulutti tuntikausia puolueiden vaaliohjelmien ja ehdokaslistojen analysointiin, kunnes lopulta tuskastui ja päätti haistattaa pitkät koko äänestämiselle.

"Minusta tuntuu, että elämme pikemminkin jonkinlaisessa teknokratiassa, eikä se mielestäni ole välttämättä huono asia", Houellebecq kirjoittaa. Ilman sen suurempaa sarkasmia hän tuumii, että kenties teknokraatit ovat loppujen lopuksi viisaita ja oikeudenmukaisia, vaikka myöntääkin kokevansa monet byrokraattisen koneiston suoltamat lait ja säädökset, etenkin terveydenhuollon alalla, henkilökohtaisesti raastaviksi.

Olen samoilla linjoilla kuin Houellebecq. En koe eläväni demokratiassa vaan teknokratiassa. Rahoitusmarkkinat antavat suunnan päätöksille, jotka virkamiehet muotoilevat ja ministerit ajavat läpi poliittisessa päätöksentekokoneistossa. Tässä näkemyksessä ei ole mitään omaperäistä, pikemminkin se on äärimmäisen banaali. Olen yrittänyt uutterasti suostutella itseäni uskomaan edustukselliseen demokratiaan, julkiseen keskusteluun ja poliittiseen aktivisimiin, muutoksen mahdollisuuteen, mutta en ole onnistunut. Vaikka kuinka yrittäisin, en pysty olemaan varma siitä, että populistimme tai aktivistimme tekisivät valtaan päästessään vähemmän turmiollisia päätöksiä kuin teknokraatit eli tuo pahamaineinen virkamiesten ja karriääripoliitikkojen klikki. Ennen kaikkea: mieluummin teknokraatit kuin hoi polloi.

Minulla on suunnattomia vaikeuksia suhtautua populisteihin ja aktivisteihin. Edelliset herättävät minussa enimmäkseen inhoa, jälkimmäisten seurassa yleensä kiusaannun. Lévy kirjoittaa Ennemis publics -kirjassa, että ihmiset, jotka tuntevat pakottavaa tarvetta sekaantua toisten asioihin ja muuttaa ihmiskuntaa mieleiseensä suuntaan ovat useimmiten roistoja tai vaarallisia sekopäitä. Tämä ei ole Lévyltä pelkkä laiska heitto, sillä hän on hankkinut runsaasti mainetta ja näkyvyyttä kampanjoimalla mitä erilaisimpien edistyksellisten kysymysten puolesta. Lévy myöntää huomionkipeyden ja turhamaisuuden vaikuttaneen hänen aktivismiinsa vähintään yhtä paljon kuin ylevien humanitääristen tekijöiden. Siinäpä se tuli sanotuksi. On toki olemassa edesmenneen Anna Politkovskajan kaltaisia pyhimysmäisiä olentoja, joiden urheutta ja uhrautuvaisuutta ajatellessani en voi olla tuntematta syvää liikutusta, mutta pidän heitä poikkeustapauksina. Valtavirtapolitiikassa heidän roolinsa on olla etäisyyksistä kuuluva omantunnon ääni. Valtaa he eivät koskaan saa, tai jos saavat, he tekevät lopulta vain vahinkoa itselleen ja muille. En äänestäisi Anna Politkovskajan kaltaisia ihmisiä vaikka voisin. Heidän kuuluu puhua, kirjoittaa, opettaa ja valistaa, toimia edustuksellisen demokratian, tuon viheliäisiä kompromisseja tuottavan koneiston, ulkopuolella.

Nuorempana suhtautumiseni politiikkaan oli sinisilmäisempää, aivan kuten Houellebecqillä. Olin idealisti ja romantikko, kun taas nykyisin olen pelkkä romantikko. Olen muistaakseni joskus tässä blogissa tunnustanut harkinneeni 1990-luvulla liittymistä SDP:hen. Onneksi tajusin, että SDP sellaisena puolueena, jollaiseksi olin sen kuvitellut, oli aikoja sitten kuollut ja kuopattu teknokraattivallan tieltä. Nykyisin SDP symboloi minulle koko perinteisen puoluejärjestelmämme karmeaa rappiotilaa. Puolueen peruskannattajat ovat kiinni menneisyyteen painuvassa teollisessa Suomessa, mutta puoluetta johtavat nuorehkot opportunistit, jotka yrittävät epätoivoisesti toistaa niitä imagotemppuja, jotka ovat tepsineet suuressa maailmassa.

Voiko olla mitään vastenmielisempää kuin puoluesihteeri Mikael Jungner, joka puhuu SDP:stä rakkauden puolueena ja julistaa että kaikki on mahdollista, kunhan vain ryhdymme ajattelemaan positiivisesti ja lakkaamme kuuntelemasta "ankeuttajia" eli ihmisiä, jotka ovat tässä mainos- ja terapiapuheen turmelemassa maailmassa onnistuneet ihmeen kaupalla säilyttämään todellisuudentajunsa. SDP:lle annettu ääni ei ole ääni rakkauden puolueelle sen enempää kuin kokoomukselle annettu ääni ääni "toivolle" tai keskustalle annettu ääni ääni "uskolle". Teknokratialle ne äänet menevät, mikä on loppujen lopuksi vain hyvä asia. Virkamiehet ja virkamiespoliitikot, nuo pragmaattiset tosiasioiden ystävät, ovat miljoona kertaa sympaattisempia hahmoja kuin poliittiset huijarisaarnaajat, joiden vuoksi minun on mahdotonta rakastaa täydestä sydämestä äidinkieltäni. Aina kun kuulen Jungnerin (tai Pekka Himasen) kaltaisten helppoheikkien julistavan ilosanomaansa, tunnen suurta, pakahduttavaa raivoa, koska en voi olla ajattelematta, että nuo tyypit puhuvat samalla kielellä, jolla minä luen ja kirjoitan.

Houellebecq tunnustaa Ennemis publics -kirjassa, ettei pidä itseään kansalaisena ensinkään. Hän ei kykene samastumaan yhteiskuntaan, joka kieltää häntä esimerkiksi tupakoimasta julkisilla paikoilla. Julkiset paikat tuntuvat hänestä vihamielisiltä, ne pursuavat mielettömiä sääntöjä, määräyksiä ja kieltoja. Liikuessaan kaupungilla Houellebecq pyrkii mahdollisimman nopeasti pääsemään pois ihmisten ilmoilta, yksityisiin tiloihin, omaan tai jonkun toisen asuntoon, sellaiseen paikkaan, missä saa olla erossa yhteiskunnasta.

Vaikka Houellebecqin perustelut tuntemuksilleen ovat minusta lapsellisia, pystyn ymmärtämään itse tuntemuksen. Minullakin on vaikeuksia mieltää itseni kansalaiseksi, ainakin aktiivisessa mielessä. Epäilemättä tähän vaikuttaa se, että asiani ovat niin sanotusti hyvin: en kärsi nälästä tai puutteesta enkä tunne itseäni sorretuksi. Jos asiani olisivat huonosti tai merkittävästi nykyistä huonommin, minussa kenties pihisisi idealismia ja jaksaisin paitsi äänestää vaaleissa myös kiivailla kaikenlaisisia epäkohtia vastaan. Ei ole mitenkään yllättävä havainto se, että silloin kun yhteiskunnassa vauraus ja aineellinen hyvinvointi levivävät laajalle, suuri osa kansalaisista passivoituu poliittisesti. He ovat niitä Nietzschen tarkoittamia viimeisiä ihmisiä, joita jaksavat kiinnostaa vain vähäpätöiset omaan arkeen liittyvät kysymykset.

Voisi kuvitella, että siinä vaiheessa kun äänestysprosentit alkavat voimakkaasti nousta, yhteiskunnan perustat järkkyvät pahemman kerran. Keskiluokan poliittinen aktivoituminen ja radikalisoituminen on aina hälyttävä merkki. En miellä itseäni keskiluokkaan, ainakaan henkisesti, mutta olisi typerää väittää, että poliittiseen aktiivisuuteeni eivät vaikuttaisi osittain samat asiat kuin tavalliseen porvariin (puhun nyt porvarista flaubertilaisessa mielessä, kuten aina tätä sanaa käyttäessäni). Jos en jaksa uskoa, että vaaleissa on kyse oman elämäni kannalta tärkeistä asioista tai että teknokraattisen meiningin jatkuminen on vaalituloksella aidosti kyseenalaistettavissa, en välttämättä jaksa äänestää. Niin se käy.

Avoimen yhteiskunnan siunaus on mielestäni siinä, että se mahdollistaa privatisoitumisen. 1970-lukulaisille tiedostajille privatisoituminen oli kirosana, mutta itse koen oman tilan rajaamisen, syrjään asettumisen, ohuen kansalaisuuden voittopuolisesti myönteisinä asioina. Voin valita, elänkö samassa maailmassa Mikael Jungnerin ja Pekka Himasen kanssa vai 1800-luvun maailmassa Gustave Flaubertin ja Charles Baudelairen tekstien kautta. Niin kauan kuin tällaiset valinnat ovat mahdollisia, jaksan pysytellä hengissä yhteiskunnassa, joka ehkä vastaa enemmistön ihanteita mutta ei alkuunkaan minun ihanteitani. Alistun enemmistön "murskaavuudelle", kuten Houellebecq asiantilaa kuvaa, vetäytymällä omaan kolooni, omiin yksityisiin paikkoihini.

Mutta kyllä privatisoitumiseen liittyy myös menetyksen tunne. Kaikesta huolimatta minussa aika ajoin pilkahtaa itsepintainen halu kokea laajempaa sosiaalista yhteenkuuluvuutta, tuntea olevani mukana jossain itseäni suuremmassa. En siis voi sanoa olevani iloinen tai edes tyytyväinen, kun en keksi mielekkäitä syitä käyttää äänioikeuttani. Olisihan se elähdyttävää pudottaa vaalilippu uurnaan aitoa innostusta uhkuen. Eli te muut: äänestäkää ihmeessä. Älkää minusta välittäkö.

World Wide War

2011-01-15T12:19:00.007+02:00

"Yhtä sellaista henkeä kohti, joka sukkuloi kulttuuripiiristä toiseen ja siirtyy kevyesti Al-Jazeeran sivustolta Haaretzin sivuille, Washington Postista Iranin tietotoimiston sivuille, on aina tuhansia, jotka käyvät pelkästään maanmiestensä tai uskonsisartensa sivuilla ja sammuttavat janonsa tutuilla lähteillä etsien tietokoneruudultaan vain tukea varmuuksilleen ja perusteita katkeruudelleen.

Niinpä tämä loistava moderni apuväline, jonka pitäisi edistää kulttuurien välistä vaihtoa ja rauhanomaista sekoittumista, onkin muodostunut globaalien heimojemme kokoontumis- ja agitointipaikaksi. Tämä ei johdu hämärästä vehkeilystä vaan siitä, että internet, joka nopeuttaa ja laajentaa tapahtumien vaikutuksia, on yleistynyt sillä historian hetkellä, jona identiteetit riehuvat, kulttuurit ovat törmäyskurssilla, universalismi murenee, keskustelujen taso heikkenee, väkivalta saa sijaa sanoissa ja teoissa ja yhteiset arvot katoavat."

Amin Maalouf: Maailma järkkyy. Kun kulttuurimme uupuvat. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2011.

Eräs ajankohtaishuomio

2011-01-07T23:54:00.002+02:00

"Mikä ei olisi pappeutta näinä päivinä? Nuoruuskin on pappeutta -- nuorison puheista päätellen.

Ja mikä ei olisi rukousta? -- Paskalla käynti on rukous, näin väittävät demokraatit kun käyvät paskalla."

Charles Baudelaire: Välähdyksiä/Alaston sydämeni. (Suomentanut Eila Kostamo)

Vuonna 2011 luettavia kirjoja

2011-01-06T12:06:00.029+02:00

Pakko myöntää, että tykkään laatia erilaisia listoja. Eli laitetaanpa vuoden 2010 parhaiden kirjojen jatkoksi luettelo 25 kirjasta, jotka aion lukea vuonna 2011. Nämäkin ovat niin sanotusti yhdellä rykäisyllä heitettyjä, ensimmäisenä mieleen tulevia eivätkä missään erityisessä järjestyksessä. Uudelleenluettavia en tällekään listalle laita, joten Flaubertit, Baudelairet, Célinet ja muut perusnimet loistavat poissaolollaan. Olen vain hätäisesti vilkaissut kustantajien julkaisuluetteloita, joten minulla ei ole likimainkaan tarkkaa kuvaa siitä, mitä meillä ja maailmalla tulevan kevään, saati syksyn aikana kirjamarkkinoille pusketaan. Mainiostihan sitä pärjäisi koko vuoden -- ja vaikka koko loppuelämänsä -- jättämällä uutuuskirjat tykkänään väliin. Olenkin joskus leikitellyt ajatuksella, että päättäisin maailmankirjallisuuden tulleen osaltani jo valmiiksi ja keskittyisin lukemaan vain niitä kirjoja ja kirjailijoita, jotka olen hyviksi havainnut.

Mutta jaarittelut sikseen, tällaisen listan sain aikaiseksi:

David Foster Wallace: Pale King. Yksi tärkeimmistä syistä odottaa kevättä. Wallacen keskeneräiseksi jäänyt romaani todellakin julkaistaan postuumisti.

Ian Morris: Why the West Rules - For Now: The Patterns of History, and What they Reveal About the Future. Tätä ovat kehuneet muutkin kuin Jukka Kemppinen.

Curzio Malaparte: Edessä palaa Leningrad. Malaparte on yksi sankareistani, vaikka en ole tainnut hänestä hehkuttaa blogissani. Tämä on vielä lukematta, mutta Iho ja Kaputt kuuluvat viime vuosien huimimpiin lukukokemuksiini.

Robert Coover: The Public Burning. Odottanut luettavien pinossa syksystä saakka. Coover on toisen maailmansodan jälkeisen jenkkikirjallisuuden tärkeitä nimiä.

Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä. En ole varma, menikö nimi oikein. Joka tapauksessa Hännikäisen uusi esseekokoelma ilmestyy helmikuussa.

Tom McCarthy: Tintin and the Secret of Literature. Viime vuoden uusista kirjallisista tuttavuuksistani Tom McCarthy oli kiintoisin. Olen lukenut hänen kolme romaaniaan, seuraavaksi pitää tutustua tähän Tinttiä ja jälkistrukturalismia keskenään sekoittavaan esseekokoelmaan.

Michel Houellebecq: La carte et le territoire. Ei liene kellekään minut tuntevalle yllätys, että olen tästä kiinnostunut. Ostin Houellebecqin uuden, Goncourt-palkinnon voittaneen romaanin joitakin kuukausia sitten ja olen jo lueskellut sitä sieltä täältä.

Peter Carey: Parrot and Olivier in America. Tämä kuuluu viime vuoden tärkeisiin romaaneihin. Fiktion keinoja hyödyntävä matka Alexis de Tocquevillen kaltaisen hahmon elämänvaiheisiin.

Alain de Botton: The Art of Travel. Mielessäni muhii essee matkailusta ja turismista. Sen vuoksi tulin hankkineeksi tämän.

François Dosse: Gilles Deleuze & Felix Guattari. Intersecting Lives. Luen tätä parhaillaan. Mainio teos, jossa paljon hupaisia ja surkuhupaisia detaljeja. Välillä saa hörähdellä kunnolla. En tosin tiedä, hörähtelevätkö jälkistrukturalistisen perinneseuran aktiivit, tuskin ainakaan samoissa kohdissa kuin minä.

Shohei Ooka: Tulia tasangolla. Tätä on niin moni kehunut, ettei auta kuin lukea.

Vesa Haapala: Termini. Olen seurannut Haapalan runoblogia ja tarkoitukseni on ollut jo pitemmän aikaa tutustua hänen painettuun tuotantoonsa.

Czeslaw Milosz: To Begin Where I Am. Miloszin lyriikka on viehättänyt minua aina. Hänen esseistiikkaansa olen tutustunut vasta pintapuolisesti, mutta tämän kokoelman avulla pääsen siihen kunnolla kiinni.

J.G. Ballard: Romaanit. Hankin Amazonista pokkareina ison pinon Ballardin romaaneja. Olen lukenut häneltä aikaisemmin Auringon valtakunnan (jonka luettuaan ei tiedä Ballardista vielä oikeastaan mitään) sekä tietysti The Atrocity Exhibitionin ja Crashin.

Sean Campbell & Colin Coulter (toim.): Why Pamper Life's Complexities? Essays on The Smiths. Ostin tämän ennen joulua ja olen sitä jo lueskellut sieltä täältä. Esseessä nimeltä "Heaven Knows We'll Soon Be Dust: Catholicism and Devotion in The Smiths" viitataan Antti Nylén -nimisen kirjoittajan tekstiin.

Gilbert Sorrentino: Proosateoksia. Olen lukenut Sorrentinolta Aberration of Starlightin. Tekee mieli lukea myös lisää.

Zadie Smith: On Beauty. Tykkäsin kovasti Smithin esseekokoelmasta, jonka laitoin vuoden 2010 parhaiden kirjojen listalle. On Beauty lienee hänen merkittävin romaaninsa, ja juuri sitä en ole vielä lukenut. Aloitin sen kerran, mutta en jostain syystä lukenut loppuun.

Thomas Bernhard: Romaaneja. Teos ja Lurra Editions ovat tehneet tärkeää kulttuurityötä julkaistuaan Bernhardia suomeksi. Olen lukenut hurmiossa hänen suomennetut romaaninsa sekä pari suomentamatonta (englanninkielisinä käännöksinä), mutta onneksi Bernhardin tuotannossa riittää minulle vielä uutta luettavaa.

Amin Maalouf: Maailma järkkyy. Maaloufia olisi pitänyt suomentaa paljon enemmän. Samarkand teki hänet onneksi tunnetuksi täällä Euroopan kirjallisessa periferiassakin.

Michael Hanekea käsittelevät kirjat. Lukuhyllyssäni on kolme Hanekea käsittelevää kirjaa (Michael Haneke, Funny Frames ja Michael Haneke's Cinema), joita en välttämättä lue kannesta kanteen mutta käyn läpi yleiskatsausmaisesti. Haneke on minulle tärkeä elokuvaohjaaja.

Julian Barnes: Pulse. Uusi novellikokoelma. Kingsley Amis kuulemma tiuskaisi joskus, että miksi ihmeessä Barnes jaksaa alati intoilla siitä "helkutin Flaubertista". Onneksi on jaksanut. Barnesin innostus 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen näkyy hänen omassa fiktiotuotannossaan.

Markus Nummi: Karkkipäivä. Olisikohan tämä oikea valinta viime syksynä julkaistuista kotimaisista romaaneista?

Peter Handke: Romaaneja. Olen lukenut Handkelta neljä tai viisi romaania, joten tuotannossa riittää vielä tutustuttavaa.

Michael Scammell: Koestler. The Literary and Political Odyssey of a Twentieth-Century Skeptic. Koestlerin elämä ja teot ovat kiinnostaneet minua aina. Tätä kirjaa on minulle suositeltu.

Stefan Zweig: The World of Yesterday. Zweig on samanlainen pysyvän kiinnostukseni kohde kuin Koestler. Tämä muistelmateos kuulunee lajityypissään viime vuosisadan tärkeimpiin.

Vuoden 2010 parhaat kirjat

2011-01-01T21:09:00.005+02:00

Laitoin tällaisen Facebookiin, mutta laitanpa tännekin niin saan ilman suurempaa vaivannäköä ensimmäisen merkinnän alkaneelle vuodelle.

Eli alla on lista 25 parhaasta vuonna 2010 lukemastani kirjasta. Ulkomuistista nämä vetäisin luottaen siihen että parhaiten mieleen jääneet ovat myös eniten vaikuttaneet. Listalle olen kelpuuttanut vain sellaiset kirjat, jotka luin viime vuonna ensimmäisen kerran. Jos mukana olisivat myös uudelleenluetut, olisi lista tietenkin toisennäköinen. Listatut kirjat eivät ole missään keskinäisessä paremmuusjärjestyksessä, kukin niistä on oma tapauksensa ja vaikuttanut omanlaisellaan tavalla. Faktaa ja fiktiota en ole erotellut toisistaan.

J.M. Coetzee: Summertime

Zadie Smith: Changing My Mind

G.K. Chesterton: Orthodoxy

Harry Salmenniemi: Texas, sakset

Cormac McCarthy: Blood Meridian

Tom McCarthy: C

Tom McCarthy: Remainder

Milan Kundera: Encounter

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet

E.M. Cioran: Hajoamisen käsikirja

Slavoj Žižek: Living in the End Times

Theodore Dalrymple: Our Culture, What's Left of It

Michael Foley: The Age of Absurdity

David Shields: Reality Hunger

Erich Heller: Thomas Mann. The Ironic German

Markku Pääskynen: Enkelten kirja

Lydia Davis: The Collected Stories of Lydia Davis

Francis Steegmuller: Flaubert and Madame Bovary

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus

Saila Susiluoto: Carmen

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö

Guy de Maupassant: Bel-Ami

Roland Barthes: Rakastuneen kielellä

Don DeLillo: Point Omega

Martin Amis: The Pregnant Widow

Suomalaisesta proosasta, osa 2

2010-12-25T10:54:00.037+02:00

Sosiaalinen elämäni ei ole vilkasta, enkä liiku ns. kirjallisissa piireissä kuin satunnaisesti. Onneksi on olemassa Nuori Voima, jonka tuoreessa numerossa on tiivistelmä NVL:n Syyssalongissa käydystä kokeellista proosaa koskevasta keskustelusta. Vaikka tuo tiivistelmä ei sisällä mitään kuolematonta, on sitä hauska lukea jonkinlaisessa "ai että tuollaisia siellä puhuttiin" -hengessä. Melkein tuntuu kuin olisi itse ollut paikalla.

Painavimman puheenvuoron uudessa Nuoressa Voimassa esittää Laura Lindstedt esseessään "Puhtaanpas proosaa!", joka tiivistää oivallisesti sen, millaista proosakeskustelu meillä Suomessa ei ole mutta millaista se voisi olla. Nykyäänhän käytäntönä on se, että prosaistit eivät puhu teoksistaan vaan niiden "aiheista". Jos kirjailija NN julkaisee lapsettomuutta, työttömyyttä tai kansalaissotaa sivuavan romaanin, hänet tempaistaan julkisuuteen puhumaan lapsettomuudesta, työttömyydestä tai kansalaissodasta ikään kuin hän olisi näiden aihepiirien asiantuntija eikä prosaisti, jonka ammattitaito liittyy (tai jonka pitäisi liittyä) romaanin kirjoittamiseen. Esimerkkini on toki kärjistetty, mutta kuvaa perusasetelmaa kumminkin. Meiltä puuttuu sellainen keskustelukulttuuri, joka totuttaisi prosaistit puhumaan teoksistaan teoksina, kaunokirjallisuutena. Proosalla nähdään arvoa vain, jos se auttaa meitä ymmärtämään "oman aikamme polttavia kysymyksiä".

Lindstedt kysyy esseessään, mitä proosapuhekulttuurin syntyminen Suomeen edellyttäisi ja antaa yhden hyvän vastauksen -- prosaistien olisi oltava edes jossain määrin kiinnostuneita toistensa tuotoksista ja ajatuksista eli proosan poetiikasta. Vaikeampi kysymys on sitten se, miten tällainen kiinnostus voisi viritä. Se edellyttäisi ainakin sitä, että prosaistit innostuisivat ylittämään, rikkomaan ja kyseenalaistamaan kertomakirjallisuuden konventioita, vastustamaan niitä totaliteetteja, joita olen tässä blogissa kutsunut Vakiintuneiden lukuodotusten estetiikaksi. On selvää, ettei tällaisesta Lindstedtin tarkoittamasta proosapuheesta koskaan valtavirtaa tule, mutta parhaimmillaan se voisi synnyttää elinvoimaisen alakulttuurin.

Niin kauan kuin tällaista alakulttuuria ei ole eikä kuulu kotimainen proosa pysyy runopiirien ivan, pilkan ja ylenkatseen kohteena. Kuten Lindstedt kirjoittaa: "Osin tämän [proosapuheen puuttumisen] takia koko genre on helppo mollata maanrakoon: vasta-argumentteja ei odoteta, sillä eihän kukaan hullu lähde yksin huutelemaan takaisin laureille, leeveille ja harryille. Sehän olisi... no, hullua."

Laurit, leevit ja harryt tarkoittavat tuossa sitaatissa Lauri Otonkoskea*, Leevi Lehtoa ja Harry Salmenniemeä, joiden (kotimaista) proosaa vähätteleviä lausuntoja Lindstedt esseessään lainaa. Nuo lainaukset kuvastavat sitä, millaista "suomalainen proosakeskustelu" on silloin, kun se ei ole keskustelua proosan aiheista, kirjailijan toimeentulohuolista tai "miten kirjani ovat syntyneet" -jutuista.

Esseensä alaviitteessä Lindstedt sivuaa lokakuista merkintääni. Hänen mielestään merkintäni kuvastaa sitä, kuinka sitkeästi proosakeskustelussa elää "paljon puhetta, vähän villoja" -argumentaatio. Lähtökohtanihan oli sama kuin Lindstedtin esseessä eli peräänkuulutin Suomeen vivahteikkaampaa proosaakeskustelua laurien, leevien ja harryjen "kotimainen proosa on paskaa" -suunsoiton sijaan tai rinnalle. Prosaistien pitäisi luoda tällaiselle vähän villoja sisältävälle suunsoitolle vastavoimaa nostamalla esiin oman poetiikkansa kysymyksenasetteluja, joiden ei -- kuten Lindstedtkin mainitsee -- tarvitse olla nykyrunouden tai pikemminkin nykyrunouksien kysymyksenasettelujen jälkilämmittelyä.

Tuo lokakuinen merkintäni poiki todellisen kommenttivyöryn, joka ohjautui ihan muihin juttuihin eli Jälkisanat/Sianhoito-oppaan ja kahdeksankymmentäluvun tapahtumien muisteloon. Itse saan tietysti kantaa tästä ainakin osavastuun, koska tulin merkinnässäni sanoneeksi yhtä sun toista noista jutuista. Varsinainen tarkoitukseni oli esittää toive, että tuleva proosakeskustelu, jos sellaista on syntyäkseen, kulkisi eri polkuja kuin kahdeksankymmentäluvun keskustelu. Suomalaisessa asenneilmastossa kun häpeämätön provokaatio tuntuu väistämättä törmäävän torjunnan kiviseinään. Ja jälkeenpäin pönäkät kirjallisuutemme portinvartijat voivat muistella: "No juu, onhan meillä näitä kaikenmaailman uudistajia ollut, mutta eiväthän ne ole onnistuneet mitään pysyvää jälkeensä jättämään..."

Minun olisi varmaan pitänyt muotoilla teesini huolellisemmin silloin lokakuussa eikä esittää asiaani kevyen läpänheiton lomassa. Ongelmani on se, että en ikinä muista että tällä blogilla on myös lukijoita, jopa sellaisia, jotka saattavat viitata tekstiini Nuoren Voiman kaltaisilla arvostetuilla foorumeilla. En ole oppinut suhtautumaan blogikirjoitteluun erityisellä vakavuudella, enkä ole jaksanut kirjoitella näitä juttuja samanlaisella tarkkuudella kuin vaikkapa esseitä. Ehkä minun pitäisi muuttaa asennettani ja ruveta suhtautumaan näihin rykäisyihin yhtä tuimasti kuin rahanalaisiin töihin. Tai sitten ei. Rahanalaiset työt nyt sattuvat olemaan minulle tärkeämpiä, koska tarvitsen trotyyliä oopperan räjäyttämiseen :)

* Otonkoskelta otettu lainaus tosin kuvastaa pikemminkin Otonkosken epäilevää tai epäröivää suhdetta proosaan yleisesti kuin suomalaiseen proosaan erityisesti.

Kritiikin kritiikkiä

2010-12-18T12:23:00.018+02:00

"En keksi mitä käyttöä sanomalehdellä on runokritiikissä". Sitaatti on peräisin runoilija Kristian Blombergilta täältä.

Kyseessä lienee tahallinen kärjistys. Oikeasti Blomberg kai tarkoittaa, että sanomalehdet eivät hänen mielestään julkaise kelvollista runokritiikkiä. Jos julkaisisivat, Blomberg olisi varmasti sitä mieltä, että sanomalehdet tekevät arvokasta kulttuurityötä kirjoittaessaan lyriikasta. Elämä on Blombergin mielestä toisaalla: pienjulkaisuissa ja runousblogeissa eli siellä missä toimintaa ohjaa journalismin liiketoimintalakien sijasta rakkaus taiteeseen.

Ymmärrän, tai ainakin kuvittelen ymmärtäväni, Blombergia. Sitä kuitenkin ihmettelen, että hän puhuu pelkästään runokritiikistä. Eikö hän löydä proosakritiikistä samalla tavalla arvostelun aihetta? Vai lukeutuuko hän niihin nykyrunoilijoihin, jotka eivät piittaa suomalaisesta proosasta sen vertaa että alentuisivat edes puhumaan siitä?

Kun Kritiikkiportti aloitti toimintansa, olin innoissani: yhdellä klikkauksella pääsisin lukemaan tärkeimpien päivälehtien kirjallisuusarviot enkä olisi pelkästään Helsingin Sanomien printtilehden varassa. Nyt kun olen parin vuoden ajan seurannut Kritiikkiporttia, en enää ole niin innoissani. Sanomalehtikriitikoiden taso ei todellakaan päätä huimaa. Toki heidän joukkoonsa mahtuu hyviäkin, mutta yleisilme on valju. En ole varma, menettäisikö suomalainen kirjallisuus paljoakaan, jos kaksi kolmasosaa nykyisistä sanomalehtikritiikeistä jätettäisiin julkaisematta. Minä en ainakaan jäisi niitä kaipaamaan. (Toki suuri osa arvioista on muiden kuin varsinaisten kriitikoiden kirjoittamia, mikä tietysti vaikuttaa kehnoon yleisarvosanaan.)

Joskus tuntuu, että useimmat kriitikot antavat itselleen anteeksi jo ennen kuin ovat ehtineet kirjoittaa ensimmäistäkään virkettä. ”Tästähän maksetaankin niin surkeasti...” Päivästä toiseen tulee vastaan selostuksenomaisia rutiinihuitaisuja, joiden arvottava osuus muodostuu puhkikuluneista kritiikin kliseistä tyyliin "juonenkuljetus takeltelee", "henkilöhahmot jäävät ohuiksi" tai "teos olisi kaivannut tiivistämistä". Usein kriitikon väsymys tai laiskuus näkyy myös "mä olisin kyllä halunut lukea ihan toisenlaisen kirjan" -tyyppisinä lässytyksinä, joissa keskitytään moittimaan kirjaa sen perusteella, mitä se ei ole eikä edes yritä olla.

Entäpä kriitikoiden kirjallisuuskäsitykset? Suurella osalla heistä kirjallista mielikuvitusta hallitsee ajatus psykologiseen henkilökuvaukseen perustuvasta romaanista, jossa on eheä kaari, hiottu muoto ja rikkumaton sisäinen harmonia. Mitä vähemmän romaani muistuttaa elämyksellistä lukuromaania, sitä oudommaksi kriitikot sen kokevat, sitä enemmän he tuntuvat harovan tyhjää teoksesta kirjoittaessaan. Poikkeavuudet toki hyväksyttään, jos ne ovat "johdonmukaisia" eli jos teos ei ryhdy huolettomasti sekoittamaan kerrontatekniikkoja tai genrerajoja. Perinteistä romaaniestetiikkaa koettelevat kirjat tyydytään ylimalkaisesti kuittaamaan ”poikkeaviksi”, ”yllättäviksi” tai jopa ”kiinnostaviksi”, mutta harvalla riittää enää halua tai kykyä tarkemmin pohtia, mikä kirjassa on ”poikkeavaa”, ”yllättävää” tai jopa ”kiinnostavaa”.

Kriitikoiden on ruvettava skarppaamaan tai tulevaisuudessa yhä useammat kirjallisuusihmiset ajattelevat Kristian Blombergin tavoin ja ohittavat lehtikritiikit tykkänään. Ulkomaisten laatulehtien nettisivuja lukiessani olen huomannut niiden edelleen julkaisevan näkemyksellisiä arvioita ainakin proosasta, runoudesta toki harvemmin. Tasokas taidekritiikki on osa länsimaisen journalismin traditiota, ja valveutuneimmat julkaisut näyttäisivät pitävän siitä kiinni ainakin sivistysmaissa, jopa Financial Times ja The Economist antavat palstatilaa taidejutuille. Ellei meillä Suomessa riitä hyviä kriitikoita joka lehteen, arvosteluja voi kyllä ketjuttaa. Mieluummin yksi ammattitaitoinen kritiikki viidessä eri lehdessä kuin viisi tyhjänpäiväistä viidessä eri lehdessä.

Jos sanomalehtikritiikki tekee itsensä tarpeettomaksi omalla tyhjänpäiväisyydellään, seurauksena on laatukirjallisuuden lopullinen gettoutuminen. Tavallinen lehdenlukija ei silloin enää vahingossakaan saa luettavaksen muuta kuin henkilöjuttuja, joissa bestselleristit kertovat kuulumisistaan ja kehuvat uutta kirjaansa.

P.S.

Aiheesta lisää täällä.

Kehys, sisältä ja ulkoa

2010-12-13T19:46:00.019+02:00

On väärin väittää, että suomalaista proosaa hallitsee yksinomaan jonkinlainen eeppinen realismi. Meillä ilmestyy joka vuosi romaaneja, joita ei mitenkään voi sulloa eeppisen realismin määritteen alle. Jukka Laajarinteen Kehys on eräs tällaisista romaaneista. Tarkoitukseni oli lukea se vasta joululomalla, mutta kun luppoaikaa ilmaantui, luin sen jo viime viikonvaihteessa. Pidin kovasti.

Kehys ei noudata perinteisiä romaanikaavoja eikä marssita lukijan halattavaksi ja likistettäväksi romaanihahmoja, joiden elämänvaiheista tehdään juurta jaksain selkoa. Kehyksen alaotsikoksi sopisi sama kuin Georges Perecin Elämä käyttöohjeessa -- "Romaaneja", etenkin kun Laajarinteen kirjalliset esikuvat tuntuvat olevan Perecin ja hänen hengenheimolaistensa suunnalla. Mittakaavaltaan Kehys tosin on vaatimattomampi kuin Perecin suurteos, vajaat 180 sivua. Siinä mielessä Laajarinteen teoksen alaotsikko voisi pikemminkin olla "Mahdollisia romaaneja". Kehys kuljettaa lukijaa läpi vaihtuvien kertomusten labyrintin ja jokainen kertomus avaa näkyville maailman, jonka voi kuvitella välähdykseksi itsenäisestä romaanista. Yksi hauska tapa lukea Kehystä onkin kehitellä mielessään eteenpäin Laajarinteen hahmotelmia. Niissä on sen verran väljyyttä ja viitteellisyyttä, että ne jättävät tilaa mielikuvitukselle. Ylipäätään Kehyksen riemastuttavimpia piirteitä on sen virtaavuus ja sulkeutumattomuus. Se ei ole muotoonsa pakotettu ja harmoniaansa tuomittu.

Nimensä mukaisesti Kehyksen kertomuksissa toistuvat erilaiset kehykset, olivat ne sitten mentaalisia, kulttuurisia, historiallisia tai konkreettisia. Minulle Laajarinteen teos on yhdellä tasolla tutkielmaa siitä, miten romaani tai ylipäätään kaunokirjallinen teos ottaa kantaa ympäröivään maailmaan. Romaani kohdistaa aina katseensa johonkin, rajaa, sulkee pois ja samalla korostaa, näyttää ja laittaa esille. Kun asetelma tai kertomus vaihtuu toiseksi, huomaamme tietävämme vähemmän kuin ehdimme hetki sitten kuvitella. Romaanin täyteys tai itseriittoisuus voi olla vain täyteyden tai itseriittoisuuden harhakuvaa.

Laajarinteen teos toi mieleeni Tom McCarthyn Remainderin, vaikka nopeasti ajateltuna niissä ei kovin paljon yhteistä olekaan. Mielleyhtymäni johtuu siitä, että myös Remainderia luin tutkiskeluna romaanin ja maailman välisestä suhteesta. McCarthyn teoksessa seikkailee mies, jonka päähän on pudonnut taivaalta jotain tarkemmin määrittelemätöntä -- metalliromua, teknologiaa -- minkä johdosta hallitus maksaa hänelle yli kahdeksan miljoonan punnan vahingonkorvaukset. Onnettomuudesta toivuttuaan miestä vaivaa epäautenttisuuden tunne, kunnes hän yhtäkkiä saa voimakkaan muisitikuvan kerrostaloasunnosta, jossa on halkeama betoniseinässä ja jonka naapurusto koostuu tietyntyyppisistä ihmisistä, äänistä ja tuoksuista. Miljoonillaan mies ostaa kokonaisen kerrostalon ynnä sen naapuritalon ja palkkaa sekalaista väkeä esittämään muistikuvassaan esiintyneitä ihmisiä voidakseen tuntea kaiken täsmälleen niin kuin on muistavinaan. Hän haluaa kokea jotain autenttista, todellista, väärentämätöntä, eli tarkemmin sanottuna sulauttaa ulkoisen maailman sisäiseen kokemukseensa. Hankalaksi, ja peräti mahdottomaksihan se osoittautuu, vieläpä melkoisen traagisin seurauksin. McCarthyn tärkeimpiä pointteja on, että todenkaltaisuus syntyy vain lavastamalla -- tai kehystämällä. Mitä suurempi ja ehdottomampi todellisuusnälkä romaanissa vallitsee, sitä kauemmas se itse asiassa elämästä vieraantuu, sitä korkeampien muurien taakse se joutuu linnoittautumaan.

Kevythulluus

2010-12-10T19:45:00.004+02:00

"Jokainen rakastunut on hullu, näin uskotaan. Mutta onko mahdollista kuvitella hullu joka on rakastunut? Ei alkuunkaan. Minulla on oikeus vain laihaan, puutteelliseen, metaforiseen hulluuteen: rakkaus tekee minusta kuin hullun, mutta en ole yhteydessä yliluonnolliseen, minussa ei ole mitään pyhää; hulluuteni, joka on silkkaa järkevyyden puutetta, on latteaa, vieläpä näkymätöntä; sitä paitsi se on täysin kulttuurin haltuun ottamaa: se ei herätä pelkoa."

Roland Barthes: Rakastuneen kielellä. Suomentanut Tarja Roinila. Nemo 2010.

Tämä Barthesin teos tuntuu juuri sellaiselta romaanilta, jollaisia haluan tällä hetkellä lukea. Paitsi että se ei tietenkään ole romaani. Siinä on kyllä kaikki muut romaanin ainekset paitsi juoni ja henkilöt. Tai kuten Barthes itse asian muotoilee: ei transsendenssia, ei pelastusta, ei romaania (mutta paljon sellaista mikä kelpaisi romaaniin).

Setä lukee Kanavaa

2010-12-03T22:13:00.017+02:00

Enpä olisi uskonut olevani jonain päivänä Kanavan tilaaja. Vaan nytpä olen; lehti tupsahti tänään ensimmäistä kertaa postilaatikkooni. Onko pelini nyt menetetty? Onko minusta tulossa setämäinen paskanjauhaja?

Ja mitä sitten vaikka olisikin? Jonkun haukkuminen "setämäiseksi" on merkki typeryydestä, laiskuudesta tai vähintäänkin huonosta mausta. "Setämäinen" on nimittäin tiedostavan lukeneiston versio nettikeskustelupalstojen mölyapinoiden "kukkahattutädistä". Suoraan selkäytimestä ne molemmat tulevat. Kun älykkö sanoo "setämäinen" tai kansalaiskeskustelija "kukkahattutäti", heidän ei tarvitse sanoa enää muuta. Vastustaja on määritelty ja tehty naurettavaksi. Tuollaisten ajattelun korvikkeina toimivien pilkkasanojen käyttö herättää minussa syvempää myötähäpeää kuin oluen nimittäminen bisseksi.

No, Kanavastahan minun piti puhua, tästä pönäkköjen porvarien sivistysjulkaisusta. Aloitin sen lukemisen lopusta eli sivulta 72. Sieltä löytyy Timo Vihavaisen kolumni otsikolla "Kerjääminen sallittu". Kuten otsikosta voi päätellä, kolumni käsittelee katukuvaamme ilmestyneitä romanikerjäläisiä. Vihavainen on sitä mieltä, että kerjäläisten myötä katusoiton laatu ehkä paranee, mutta laulujen lunnaista tulee kalliit: "Ellei itsensä elättämistä kerjäämällä kielletä, on varmaa, että sosiaalitoimen huoleksi tulee yhä kasvava joukko uutta 'passiiviväestöä', jonka ongelmia koetetaan poistaa valtion rahalla."

Minun on vaikea suhtautua Vihavaiseen. Jossain haastattelussa hän mainitsi, että on eläkeiässä ja voi nyt puhua mitä huvittaa. Sellainen vaikutelma monista hänen kirjoituksistaan tuleekin. Vihavainen tuo mieleen tyypin, joka on keksinyt itselleen kivan harrastuksen -- epäsovinnaisten mielipidekirjoitusten kirjoittamisen -- eikä pysty millään pidättelemään intoaan. Mutta kuten harrastelijoille usein käy, liiallinen innokkuus kostautuu. Useimmat Vihavaisen "epäsovinnaisista" ajatuksista ovat peräisin suoraan epäsovinnaisten ajatusten katalookista. Niitä kuulee kaupungilla liikkuessa ihan tarpeeksi, ei niitä viitsisi enää Kanavasta lukea.

Toisaalta Vihavainen onnistuu usein sanomaan jotain painaavaakin. Kerjäläiskolumnissaankin hän pohdiskelee sivujuonteenomaisesti alaluokkaisuuden ihannointia, joka rehottaa länsimaissa, eritoten Englannissa. Alaluokkaisuuden ihannointi on johtanut eräänlaiseen antikulttuuriin eli nautintokeskeiseen elämäntyyliin, jossa sivistysarvoja vuoroin pilkataan, vuoroin moititaan elitistisiksi. Liberaali älymystö on edistänyt tätä kehitystä parhaansa mukaan, koska sen mielestä vain suvaitsemattomat tiukkapipot kehtaavat väittää, että ooppera ja maailmankirjallisuus ovat arvokkaampia kuin rapmusiikki ja videopelit.

Olen sivistysarvojen katoamisen huolestuttavuudesta pitkälti samaa mieltä Vihavaisen ja hänen siteeraamansa Theodore Dalrymplen kanssa. Palkkatyössäni toimittajana olen vuosien varrella joutunut todistamaan perinteisten journalististen arvojen väistymistä räikeän kaupallisuuden ja rahvaanomaisen sensaatiohenkisyyden tieltä. Silloin, kun aloitin toimittajana, vanhemmat kollegat tekivät selvän eron laatujournalismin ja iltapäivälehtijournalismin välillä. Nykyään toimittajaporukoissa on luvallista puhua iltapäivälehtijournalismista vain arvostavassa hengessä -- ellei halua leimautua suvaitsemattomaksi tiukkapipoksi. Seuratessani uraansa aloittelevia toimittajia huomaan monien heistä elävän aivan toisenlaisessa maailmassa kuin itse elin toimittajaksi ryhtyessäni. He seuraavat herkeämättä juttujensa klikkausmääriä netin kävijälaskureista. Jos juttua ei klikata, se on tylsä eli huono. Entä minkälaisia juttuja klikataan paljon? Tietenkin sellaisia, joissa on myyvä otsikko. Toimittajat ovat entistä enemmän otsikoiden laatijoita ja entistä vähemmän juttujen kirjoittajia. Se lienee luonnollista, jos lukijatkaan eivät jaksa lukea paljon otsikkoa pitemmälle.

Mutta vaikka Vihavainen ja Dalrymple saavat minut välillä nyökyttelemään hyväksyvästi, he onnistuvat usein jo seuraavassa hetkessä synnyttämään minussa vastarintaa. Heillä on tapana paheksua nykykulttuuria lähes kautta linjan, esimerkiksi rockmusiikkia tai avantgardistista kirjallisuutta. Ihailuaan ja hyväksyntäänsä he osoittavat klassisen musiikin mestareille ja maailmankirjallisuuden suurille nimille. Onko tällainen ahdaskatseisuus sivistysarvojen puolustamista? Mielestäni ei. Jos länsimaiden vitsaus on alaluokkaisuutta ihannoivan antikulttuurin rehottaminen, ei ratkaisu voi olla Euroopan museoiminen vanhan ajan sivistysporvarin arvomaailman mukaiseksi. Eivät Vihavainen ja Dalrymple toki tällaista suoraan ehdotakaan, mutta jonkinlaisena haavekuvana se heidän kirjoituksistaan kajastaa. Itse näen kirjallisuuden tradition elävänä ja kehittyvänä, en paikalleen jähmetettynä ja pronssiin valettuna. Jos päättäisimme arvostaa vain klassikkoja, meidän ei kannattaisi enää itse lainkaan kirjoittaa, maalata tai säveltää. Vihavaisen ja Dalrymplen kaltaiset hahmot eivät tunnu tätä ymmärtävän. Kenties siksi, etteivät ole kulttuurintekijöitä.

Moderni kapinoiva ihminen

2010-11-28T12:52:00.005+02:00

"Liberalism has been degraded into liberality. Men have tried to turn 'revolutionise' from a transitive to intransitive verb. The Jacobin could tell you not only the system he would rebel against, but (what was more important) the system he would not rebel against, the system he would trust. But the new rebel is a sceptic, and will not entirely trust anything. He has no loyalty; therefore he can never be really a revolutionist. And the fact that he doubts everything really gets in his way when he wants to denounce anything. For all denunciation implies a moral doctrine of some kind; and the revolutionist doubts not only the institution he denounces, but the doctrine by which he denounces it. [...] A man denounces marriage as a lie, and then denounces aristocratic profligates for treating it as a lie. He calls a flag a bauble, and then blames the oppressors of Poland and Ireland because they take away that bauble. The man of this school goes first to a political meeting, where he complains that savages are treated as if they were beasts; then he takes his hat and umbrella and goes on to a scientific meeting, where he proves that they practically are beasts. In short, the modern revolutionist, being an infinite scepetic, is always engaged in undermining his own mines. In his book on politics he attacks men for trampling on morality; in his book on ethics he attacks morality for trampling men. Therefore the modern man in revolt has become practically useless for all purposes of revolt. By rebelling against everything he has lost his right to rebel against anything."

G.K. Chesterton: Orthodoxy.

Lukijakirjailija

2010-11-23T18:31:00.004+02:00

Edelliseen merkintään läheisesti liittyvä lainaus:

"Every writer is firstly a reader and to be a writer is also a different way of continuing to read. I discovered the intimate relationship between reading and writing in those years [puhuu varhaisista vuosistaan] because -- and I'm also sure of this -- the first things that I wrote, or better, I scribbled, were changes to, or extensions of, the adventures I was reading [...] Everything I have invented as a writer has its roots in lived experience. It was something that I saw, heard, but also read, that my memory retained with a singular and mysterious stubborness, that formed certain images which, sooner or later, and for reasons that I also find very difficult to fathom, became a stimulus for fantasy, a starting point for a complete imaginary construction [...] Influence is a dangerous word, and, when applied to the writing of literature, it is also a contradictory term. There are influences that stifle orginality and others that allow writers to discover their own voices. In any event, it is very likely that the most fertile literary influences are those that are not very evident to us, that we are not very conscious of."

Mario Vargas Llosa: Touchstones. Essays on Literature, Art and Politics. Kääntänyt englanniksi John King. (Faber & Faber 2007).

1500 = 1

2010-11-20T11:54:00.015+02:00

On luettava tuhatviisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden. Noin sanoi Gustave Flaubert, joka tiesi kirjallisuudesta kaiken.

Eräässä kirjeessään Flaubert valittaa: "Olen sairas pelosta, täynnä kaikenlaisia kauhuja: olen ryhtymässä kirjoittamaan." Tekeillä oli Salambo, muinaiseen Karthagoon sijoittuva romaani.

Flaubertin ajatukset ovat minulle ajankohtaisia, sillä olen itsekin -- pitkän suunnitteluvaiheen jälkeen -- ryhtynyt kirjoittamaan. Ja tunnen välillä olevani sairas pelosta, täynnä kaikenlaisia kauhuja.

Mutta en minä näitä pelkojani ja kauhujani aio ruveta täällä blogissani sen kummemmin vatvomaan, älkää pelätkö. Sen verran voin niistä kuitenkin kertoa, että olen huomannut pääseväni vaikeiden hetkien yli sukeltamalla toisten kirjoittamiin teksteihin. Kun oikein pahasti tökkii, otan hyllystä Michel Houellebecqin, Thomas Pynchonin, David Foster Wallacen, tai milloin kenenkin, teoksen ja lueskelen sitä sieltä täältä. Yleensä löydän jotain sellaista, mikä laukaisee minussa eteenpäin auttavan idean tai impulssin. Ei välttämättä siinä silmänräpäyksessä, mutta kenties jo seuraavana päivänä.

Tiedän kirjailijoita, jotka eivät kirjoitustyönsä aikana lue lainkaan kaunokirjallisuutta. He pelkäävät ajatustensa tai ideoidensa häiriintyvän tai oman äänensä sekoittuvan toisten kirjailijoiden ääniin. Minulla ei tällaisia ongelmia ole, vaan voidakseni kirjoittaa oman teokseni minä tarvitsen tuekseni ne "tuhatviisisataa kirjaa", joista Flaubert puhui. Suurin syy tähän on se, että en usko mihinkään "omaan ääneen", tai ainakaan en tavoittele sellaista. Kaikki tekstit kirjoitetaan toisten tekstien päälle, kaikki kirjailijat kytkeytyvät tavalla tai toisella kirjallisuuden traditioihin ja jatkumoihin. Osaltaan pelottomuuteeni ottaa ulkopuolisia vaikutteita vaikuttaa varmasti myös se, että en tee juonivetoisia romaaneja. Juoni, tai omassa tapauksessani pikemminkin "juoni", on vain tekosyy kirjoittaa ne lauseet, jotka haluan kirjoittaa. En siis pelkää löytäväni tekeillä olevan kirjani juonikuviota jostain aiemmin julkaistusta.

Zadie Smith pohtii esseekokoelmassan Changing My Mind näitä samoja kysymyksiä. Hänkin tunnustaa lukevansa ahkerasti toisten kirjailijoiden teoksia oman kirjoitustyönsä aikana, ja kokee saavansa niistä arvokasta tukea, oppia ja opastusta:

"My writing desk is covered in open novels. I read lines to swim in certain sensibility, to strike a particular note, to encourage rigour when I'm too sentimental, to bring verbal ease when I'm syntactically uptight. I think of reading like a balanced diet; if your sentences are too baggy, too baroque, cut back on fatty Foster Wallace, say, and pick up Kafka, as roughage. If your aesthetic has become so refined it is stopping you from placing a single black mark on white paper, stop worrying so much about what Nabokov would say; pick up Dostoyevsky, patron saint of substance over style."

Jokainen kirjailija kai tavoittelee flow'ta, sellaista hurmostilaa, jossa teksti alkaa kirjoittaa itse itseään ja aktiivinen tietoisuus väistyy pelkäksi mekaaniseksi ylöskirjaajaksi. Silloin ei välttämättä ehdi toisten kirjoittamia kirjoja vilkuilla, mutta jos sattuu ehtimään, silmiin osuu yleensä vain sellaisia lauseita, jotka syöttävät omaan tekstiin uusia ideoita, auttavat sitä vyörymään eteenpäin. Kaikki minkä aistit ja tietoisuus ottavat vastaan tuntuu liittyvän tekeillä olevaan työhön. Zadie Smith antaa tälle hurmostilalle nimityksen "Middle-of-the-Novel Magical Thinking":

"Incredibly knotty problems of structure now resolve themselves with inspired ease. See that one paragraph? It only needs to be moved, and the whole chapter falls into place! Why didn't you see that before?"

Tuota selvänäköisyyden tilaa odotellessani turvaudun "tuhanteenviiteensataan kirjaani". Ilman niitä en pääsisi ensimmäistä liuskaa pitemmälle.

P.S.

Olikohan Bret Easton Ellis kirjoittamishurmoksessa silloin kun kertoi New York Timesin toimittajalle lukeneensa Raamattua mutta ei osannut sanoa oliko lukenut Uutta vai Vanhaa testamenttia? "Kerrotiinko siinä Mooseksesta vai Jeesuksesta?" toimittaja kysyi. "Jeesuksesta, kai", kirjailija vastasi. Oli miten oli, tuo anekdootti kertoo Bret Easton Ellisistä kirjailijana kaiken olennaisen.

Älymystö & islam

2010-11-18T14:51:00.005+02:00

"Having in her youth been tempted by Islamist fundamentalism, under the influence of an inspiring schoolteacher, Ayaan Hirsi Ali is now a brave, outspoken, slightly simplistic Enlightenment fundamentalist. In a pattern familiar to historians of political intellectuals, she has gone from one extreme to the other, with an emotional energy perfectly summed up by Shakespeare:

"...as the heresies that men do leave

Are hated most of those they did deceive."

This is precisely why she is a heroine to many secular European intellectuals, who are themselves Enlightenment fundamentalists. They believe that not just Islam but all religion is insulting to the intelligence and crippling to the human spirit. Most of them believe that a Europe based entirely on secular humanism would be a better Europe. Maybe they are right. (Some of my best friends are Enlightenment fundamentalists.) Maybe they are wrong. But let's not pretend this is anything other than a frontal challenge to Islam."

Timothy Garton Ash: Facts Are Subversive. Political Writing from a Decade Without a Name. (Atlantic Books 2009)

Kirjallisuus & filosofia

2010-11-17T23:36:00.002+02:00

"To say that philosophy and literature have, or ought to have, nothing to do with each other suggests, firstly, that we know precisely what, in every single instance, they both are, and, secondly, that we have a clear notion of what is implied by 'having nothing to do with each other'. To put it positively: there are beyond any doubt some works of literature that have a great deal to do with some philosophies. We need only remind ourselves of Lucretius and Epicurus, Dante and St. Thomas Aquinas. But, of course, 'a great deal' need not be what our literary understanding of such work gains by understanding of its philosophical connections. Again, it would be easier to arrive at a decision about this, if we were, in fact, surer of the precise difference, in every respect, between literary and philosophical comprehension. It is very likely that there is such a difference, but whatever it is, I have no doubt that it is more relevant to the comprehension of poetry than to the appreciation of a work in prose."

Erich Heller: Thomas Mann. The Ironic German (Cambridge University Press 2010, ensimmäinen painos 1958)

Historiaa ja epähistoriaa

2010-11-12T19:15:00.011+02:00

"Saint Thomas Aquinas was an anti-Semite... George Bernard Shaw was an anti-Semite... William Butler Yeats was an anti-Semite... Kant was an anti-Semite... Frédéric Chopin was an anti-Semite... Alexander Pushkin was an anti-Semite... Ernest Hemingway was an anti-Semite... Martin Luther was an anti-Semite... Voltaire was an anti-Semite... G.K. Chesterton was an anti-Semite... Martin Heidegger was an anti-Semite... Theodore Dreiser was an anti-Semite... E.E. Cummings was an anti-Semite... Robert Lowell was an anti-Semite... Carl Orff was an anti-Semite... Eliot was an anti-Semite... Henry James was an anti-Semite... Thomas Wolfe was an anti-Semite... F. Scott Fitzgerald was an anti-Semite... D.H. Lawrence was an anti-Semite... Paul de Man was an anti-Semite... Schopenhauer was an anti-Semite... Rudolf Nureyev was an anti-Semite... H.G. Wells was an anti-Semite... Pío Baroja was an anti-Semite... Saint Augustine was an anti-Semite... Hilaire Belloc was an anti-Semite... Igor Stravinsky was an anti-Semite... Louis-Ferdinand Céline was an anti-Semite... Richard Strauss was an anti-Semite... Erasmus was an anti-Semite... Henry Adams was an anti-Semite... James Baldwin was an anti-Semite... André Gide was an anti-Semite... Jonathan Edwards was an anti-Semite... George Santayana was an anti-Semite... Seneca was an anti-Semite... James Russell Lowell was an anti-Semite... Wagner was an anti-Semite... Roald Dahl was an anti-Semite... Graham Greene was an anti-Semite... Saint John Chrysostom was an anti-Semite... Wyndham Lewis was an anti-Semite... Roy Campbell was an anti-Semite... Alma Mahler was an anti-Semite... Herder was an anti-Semite... Chekhov was an anti-Semite... Quintilian was an anti-Semite... Degas was an anti-Semite... Fichte was an anti-Semite... Rousseau was an anti-Semite... H.L. Mencken was an anti-Semite... Denis Diderot was an anti-Semite... Treitschke was an anti-Semite... Saint Jerome was an anti-Semite... Tacitus was an anti-Semite... Mohammed was an anti-Semite... Jung was an anti-Semite... Karl Barth was an anti-Semite... Karl Marx was an anti-Semite... Kipling was an anti-Semite... Saint John of Capistrano was an anti-Semite... Tchaikovsky was an anti-Semite... Whistler was an anti-Semite... Justinian was an anti-Semite... Sergei Esenin was an anti-Semite... Jean Genet was an anti-Semite... Mussorgsky was an anti-Semite... Philip Larkin was an anti-Semite... Chaucher was an anti-Semite... Edith Wharton was an anti-Semite... Ezra Pound was an anti-Semite... Cicero was an anti-Semite... Bernard Berenson was an anti-Semite... Arnold Toynbee was an anti-Semite... Henry Miller was an anti-Semite... Jean Giraudoux was an anti-Semite... Juvenal was an anti-Semite... Truman Capote was an anti-Semite... Renoir was an anti-Semite... Dostoievsky was an anti-Semite... "

Yllä olevat lauseet ovat peräisin David Marksonin romaanista -- tai pikemminkin "romaanista" -- Reader's Block. Se palasi mieleeni lukiessani hiljattain jutun Kierkegaardia käsittelevästä uutuuskirjasta, jonka paljastuksiin -- tai pikemminkin "paljastuksiin" -- kuuluu se, että tällä tanskalaisfilosofilla oli antisemitistisiä taipumuksia. Kierkegaard mainitaan myös Reader's Blockissa, mutta ei antisemitismin vuoksi. Marksonin huomio kuuluu: "Kierkegaard was probably impotent."

Olisiko tuo Kierkegaardia käsittelevä uutuusteos herättänyt enemmän huomiota, jos se olisi ratsastanut antisemitsimin sijasta impotenssilla? Mahdollisesti. Milan Kundera kertoo esseekokoelmassaan Encounter 800-sivuisesta Bertolt Brechtiä käsittelevästä teoksesta, joka päätyy Brechtin lukuisat kieroutuneet piirteet lävitse käytyään paljastamaan, että teatterihistorian suuruus myös haisi pahalta. Tämä hätkähdyttävä tieto perustuu erään Berliner Ensemblen työntekijän todistukseen, jonka hän antoi vuonna 1985 -- siis kolmisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun Brechtin löyhkäävä ruumis oli laskettu hautaan.

"Mitä sinusta jää jäljelle, Bertolt?" kuuluu Kunderan esseen otsikko. Mitä kirjailijoista ylimalkaan jää jäljelle populaariin mielikuvitukseen? Ei ehkä muuta kuin huhu siitä että he haisivat pahalta. Tai olivat antisemitistejä.

En mitenkään puolustele juutalaisiin -- tai mihinkään muuhunkaan ihmisryhmään -- kohdistuvaa vihamielisyyttä. Esseekirjassani kerron, kuinka syvät jäljet minuun on jäänyt holokaustia käsittelevistä elokuvista ja kirjoista. En kuitenkaan voi olla ihmettelemättä sitä, kuinka kyvyttömiä monet älykkäät ja koulutetut nykyihmiset ovat tarkastelemaan historian merkkihenkilöiden antisemitsimiä aikalaiskontekstia vasten. Meidän, jotka tiedämme, mitä toisessa maailmansodassa tapahtui, on helppo moraalista paheksuntaa tiukkuen heristää sormea milloin Kierkegaardille, milloin jollekin muulle antisemitismistä ilmiannetulle. Tämä nykyisyyden tyrannia mennyttä maailmaa kohtaan johtaa siihen, että antisemitismissä ei kyetä näkemään minkäänlaisia sävyeroja.

Ei ole temppu eikä mikään löytää vaikkapa 1800-luvun kirjallisten herrasmiesten joukosta juutalaisvastaisia hahmoja -- tai vaikkapa misogyynejä. Missään tapauksessa tuolta aikakaudelta ei löydä hahmoja, jotka jakaisivat nykypäivän urbaanin, liberaalin ja avarakatseisen ihmisen arvomaailman kokonaisuudessaan. Käsitehistoriallisen tajun puute johtaa alati uusiin paljastusteoksiin milloin Kierkegaardin, milloin jonkun muun moraalisesta alamittaisuudesta. Varmasti nuo muinaiset ihmiset myös haisivat pahalta, jopa pahemmalta kuin Bertolt Brecht. Eihän 1800-luvun hygienia ollut missään nimessä nykypäivän tasolla. Hajujäljet historia kuitenkin armollisesti hävittää, mutta ei aikalaiskontekstissa ylös kirjattuja ja myöhemmin ajan saatossa epäilyttäviksi muuttuvia ajatuksia.

Jatkoin historiallisen antisemitismin pohdiskelua katsottuani toiseen kertaan Michael Haneken Valkoisen nauhan, joka on elokuvana paitsi loistava myös psykologisessa syväporauksessaan epähanekemainen. Elokuvan tapahtumathan sijoittuvat saksalaiseen maalaiskylään ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Kertojaääni -- joka kuuluu maalaiskylässä toimivalle opettajalle -- lupaa elokuvan tapahtumien valottavan sitä, mitä Saksassa on myöhempinä vuosina tapahtunut. Arvatenkin hän viittaa kolmannen valtakunnan nousuun ja tuhoon, koska elokuvan tapahtumissa opettaja on nuori mies, mutta kertojaääni kuuluu iäkkäälle ihmiselle.

Huomionarvoista on, että Valkoisesta nauhasta lähestulkoon puuttuvat ne asiat, jotka automaattisesti liitetään natsismin nousuun eli antisemitismi, nationalismi ja militarismi. Kyläyhteisöä määrittää patriarkaalis-uskonnollinen järjestys, aivan kuten määritti tuon aikaisia kyläyhteisöjä Ranskassa, Englannissa tai Pohjoismaissa. Se että Haneke ei nosta antisemitismiä näkyvälle sijalle antaa, paradoksaalista kyllä, elokuvalle yllättävää selitysvoimaa. Se pakottaa katsomaan Saksan 1900-luvun historiaa totutusta poikkeavasta näkökulmasta -- mitenkään holokaustin kauheuksia vähättelemättä. Haneken historiataju on aivan toista luokkaa kuin niillä, jotka elämöivät milloin kenenkin menneisyyden hahmon antisemitismillä.

Romaanin syntymä

2010-11-04T17:52:00.003+02:00

"It is no coincidence that so many eighteenth- and early nineteenth-century novels are precisely about young men refusing to do what their fathers wish, refusing to take on the roles that their fathers have mapped out for them. Yet usually the hero ends up inheriting after all, though on his own terms. And this alerts us to a paradox faced by the novel. For if it throws off all external authority, where does it get its own authority from? The answer has to be: from the inspiration or experience of the novelist himself. But who confers this authority upon him. No-one but himself. From the beginning, then, the novel was caught in the same double-bind as Don Quioxte in giving himself a name and an ephitet, asserting its truth and the value of what it was doing (which genre-derived works had never needed to do since it was the tradition that provided them with these things), yet knowing at heart that these were assertions and nothing more."

Gabriel Josipovici: What Ever Happened To Modernism? (Yale University Press 2010)

Oivaltavaa luentaa

2010-11-01T11:39:00.020+02:00

Zadie Smith on kirjoittanut pari hyvää romaania, mutta on myös mainio esseisti. Vakuutuin ja vaikutuin hänen asiaprosaistin kyvyistään lukiessani kokoelman Changing My Mind. Occasional Essays.

Antoisimpana pidän kokoelman viimeistä tekstiä "Brief Interviews with Hideous Men: The Difficult Gifts of David Foster Wallace", jossa Smith arvioi DFW:tä kirjailijana Brief Interviews with Hideous Men -novellikokoelman lähiluvun lomassa. Vaikka Smith oli DFW:n ystävä, ei hänen esseensä ole mikään yksipuolinen ylistys- tai ylösnostamiskirjoitus vaan näkemyksellinen tutkimusmatka DFW:n proosan maailmaan.

Niiden, jotka eivät vielä ole DFW:hen tutustuneet kannattaa ehdottomasti lukea mieluummin Smithin essee kuin vaikkapa DFW:ltä postuumina julkaistu This Is Water, jota on markkinoitu jonkinlaisena pikajohdatuksena edesmenneen kirjailijan ajatteluun. This Is Water haiskahtaa kustantajan rahastusyritykseltä: se on kansien väliin laitettu luentoteksti, jota DFW tuskin koskaan olisi itse kirjan muodossa julkaissut. Teksti on pätkitty kirjan sivuille pieniksi palasiksi, ikään kuin aforistisiksi tiivistymiksi. Kuten Smith huomauttaa, tällainen lapidaarinen tyyli on mahdollisimman kaukana DFW:n proosasta, jota luonnehtii pikemminkin runsaus ja rönsyilevyys kuin niukkuus ja pelkistäminen.

Lienee mahdotonta kirjoittaa kirjailijasta sijoittamatta häntä tiettyihin kirjallisuuden traditioihin ja jatkumoihin. Smith mainitsee DFW:n kohdalla ilmeisimmät nimet (DeLillo, Pynchon), mutta myös vähemmän ilmeisiä. Hän näkee DFW:n tuotannossa merkkejä "katolisesta mausta" sekä jälkiä Sartresta ja etenkin Philip Larkinista, jonka DFW nosti ainoana runoilijana mielikirjailijoidensa joukkoon Smithille kirjoittamassaan kirjeessä. Nimiä voisi toki heitellä lisääkin, ja selvää on että vaikka suuri osa DFW:n vaikutteista paikantuu amerikkalaiseen postmodernismiin ja mannermaiseen filosofiaan, hänen proosassaan erottuu muunkinlaisia kaikuja.

Brief Interviews -novellikokoelmasta Smith esittää tiivistyksen, joka mielestäni luonnehtii DFW:tä kirjailijana myös laajemmin:

"It was meant for readers of my generation, born under the star of four interlocking revolutions, undreamed of in James's philosophy: the ubiquity of television, the voraciousness of late capitalism, the triumph of therapeutic discourse, and philosophy's demotion into a branch of linguistics. How to be finely aware when you are trained in passivity? How to detect real value when everything has its price? How to be responsible when you are, by definition, always the child-victim? How to be in the world when the world has collapsed into language?"

Tuosta viimeisestä kohdasta, elämästä ja ajattelusta lingvistisen käänteen jälkeisessä todellisuudessa, Smith kehittelee DFW:n ajatusten pohjalta mielenkiintoisen tarkastelun tai yhteenvedon. Lähtökohtana on se, että DFW:n mielestä monet postmodernit prosaistit menivät liian innokkaasti derridalaisen "tekstin ulkopuolella ei ole mitään" -idean taakse viitsimättä pohtia tämän idean synkkiä seurauksia. DFW etsi ulospääsyä kielen solipsismista Wittgensteinin avulla ja helli ajatusta kielestä ihmisten välisten yhteyksien ja suhteiden tai vähintäänkin kohtalotoveruuden kokemuksen luojana. Monet Brief Interviews -novellikokoelman tekstit luovat eteemme jonkinlaista varoittavaa kauhukuvaa omaan kielelliseen tyhjiöönsä humahtaneista persoonista, "vastenmielisistä uroksista".

En ala tässä selostaa sen tarkemmin Smithin luentaa DFW:n novelleista, kiinnostuneet voivat perehtyä siihen lukemalla hänen esseensä. Toivottavasti he kokevat samanlaisia innostuksen hetkiä kuin itse koin. Smith on mielestäni tarkka ja oivaltava lukija, mikä ei tietenkään tarkoita, että olisin kaikissa asioissa hänen linjoillaan. En esimerkiksi ymmärrä, miksi hän moittii Brief Interviews -kokoleman novellin "Adult World" loppua, jossa lineaarinen tarinankerronta hajoaa luonnosmaisiksi huomioiksi, hajamietteiksi ja tekstipätkiksi. Mielestäni "Adult Worldin" on hyvä loppua juuri noin, onhan se nimenomaan tarina hysteeriseksi paisuvasta itsereflektiosta -- siinä nuori vaimo pelkää neuroottisesti aiheuttavansa rakastellessaan tuskaa miehensä "pippelille" (miten sanan "thingie" suomentaisi?) -- joten on luontevaa, että myös itse teksti suistuu itsereflektiivisyyteen ja alkaa hajottaa itse itseään.

Kun tiedetään, että DFW ei ollut kauhean innostunut metafiktiivisistä tempuista, "Adult Worldin" loppu oli häneltä varmaan tarkasti harkittu. Smith lainaa esseessään haastattelua, jossa DFW kertoo arvostavansa Nabokovin ja Cooverin kaltaisia metafiktion edelläkävijöitä, mutta ei niinkään heidän lukuisia seuraajiaan: "By the mid-seventies, I think, everything useful about the mode had been exhausted... By the eighties it'd become a god-awful trap", DFW sanoo.

Liekö oireellista, että suomalaisessa proosassa metafiktio on eräs tämän syksyn jutuista, kuten Lasse Koskela on hiljattain huomauttanut.

Ihmiset & heidän oikeutensa

2010-10-31T19:48:00.002+02:00

"Koska keskitysleirit eivät kuitenkaan uhkaa Lännen ihmisiä jotka voivat sanoa ja kirjoittaa mitä haluavat, ihmisoikeuksien puolesta käytävä taistelu on suosiota saavuttaessaan samalla menettänyt konkreettista sisältöään, kääntynyt eräänlaiseksi kaikkien kannanotoksi kaikkeen, toiveen kuin toiveen oikeudeksi muuttavaksi energiaksi. Maailmasta on tullut ihmisen oikeus, kaikki asiat ovat muuttuneet oikeuksiksi: rakkauden kaipuusta on tullut oikeus rakkauteen, levon tarpeesta oikeus lepoon, ystävyyden puutteesta oikeus ystävyyteen, halusta ajaa kielletyllä nopeudella oikeus ajaa kielletyllä nopeudella, onnen kaipuusta oikeus onneen, kirjan julkaisemisen piintymästä oikeus julkaista kirja, halusta huutaa öisellä torilla oikeus huutaa öisellä torilla."

Milan Kundera: Kuolemattomuus. Suomentanut Kirsti Siraste (WSOY 1992)

Taide & elitismi

2010-10-28T15:36:00.003+02:00

"Difficult as it may sometimes be for the broad public 'to get into' Schoenberg or Webern, there is nothing 'elitist' about great art -- great art is by definition universal and emancipatory, potentially addressing us all. When, in the 'elite' places like the old Met in New York, the upper classes gathered for an opera performance, their social posturing was in blatant contradiction with the works performed on stage -- to see Mozart and the rich crowd as belonging to the same space is obscenity. There is a well-known story from the early years of the Met when a high-society lady, one of the opera's great patrons, arrived late, half an hour into the first act; she demanded that the performance be interrupted for a couple of minutes and the lights be turned on so that she could inspect the dresses of other ladies with her opera glasses (and, of course, her demand was granted). If anything Mozart belonged to the poor in the upper stalls who spend their last hard-earned dollars to see the opera."

Slavoj Žižek: Living in the End Times (Verso 2010)

Eräs eurooppalainen esseisti

2010-10-26T11:51:00.012+02:00

Ole aina esseisti, romaanikirjailijanakin. Siinäpä ohjenuora tai iskulause, jonka olen puolivakavissani kehittänyt.

Albert Camus kuuluu niihin, jotka ovat tuotannossaan onnistuneet tuota ylevää päämäärää toteuttamaan. Camus'han ei pitänyt romaanejaan varsinaisesti romaaneina vaan nimitti niitä allegorioiksi, myyteiksi tai tarinoiksi. Hän tunnusti myös pitävänsä romaanejaan valheellisina niiden piirteiden vuoksi, joiden takia ihmiset -- tavalliset romaanien lukijat -- arvostivat niitä.

Kirjallisuuskäsityksensä ytimen Camus määritteli jo uransa varhaisessa vaiheessa. Arvostellessaan Sartren Inhon hän kirjoitti, että filosofian pitää sisältyä romaaniainekseen eikä päinvastoin. Inhossahan asetelma on toisin päin, mitä Camus luonnollisesti piti puutteena. Epäsuorasti tuossa Camus'n muotoilussa näkyy se, että hänelle ajatukset olivat romaanin tärkeimpiä ainesosia, tärkeämpiä kuin esimerkiksi juonenkuljetus tai henkilöiden ja miljöön kuvaus. Tyypillinen esseistin näkemys.

Koska Camus ei olisi koskaan voinut julkaista romaaneja vain julkaisemisen ilosta, hänestä ei -- onneksi -- tullut romaaneja suoltavaa konetta, kuten keskivertokirjailijoista, jotka puskevat uuden kirjan markkinoille joka syksy tai vähintään joka toinen syksy. Camus'n muistiinpanot kertovat, kuinka hän kärsi romaaniensa takia, kuinka vaikeaa niiden kirjoittaminen hänelle oli. Tätä piirrettä olen aina hänessä arvostanut, koska mielestäni kirjailijan pitää kärsiä ennen kuin julkaisee. Itse joudun kyllä häpeäkseni tunnustamaan, että olen julkaissut sellaisiakin kirjoja, joiden takia en ole kovin paljon kärsinyt (laittaisinko tähän nyt hymiön perään, ettei joku lue liian vakavasti & kirjaimellisesti, enpä laita...)

Camus kehittelee Sisyfoksen myytissä ajatusta, että Sisyfos on kivensä kanssa onnellinen. Se oli Camus'n hellimä suhtautumistapa elämän absurdiuteen, eli olotilaan, jossa meiltä on riistetty muistot menneestä kodista ja evätty toivo luvatusta maasta. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi Camus halusi nähdä Sisyfoksen onnellisena. Itse pidän Sisyfosta pikemminkin urheana, ja se riittää minulle. Sitä paitsi olihan Camus itsekin romaaniensa -- henkilökohtaisten Sisyfoksen kiviensä -- parissa ahertaessaan pikemminkin urhea kuin onnellinen. Eikö hän halunnut hyväksyä sitä, että elämässä ei ole onnellisuutta vaan pelkästään onnellisuuden hetkiä, jotka tulevat ja menevät?

Kapinoivassa ihmisessä Camus käsitteli muiden inhimillisten pyrintöjen lisäksi myös romaanitaidetta kapinan, tuon urhean Sisyfoksen työn, näkökulmasta. Esimerkikseen hän nosti Marcel Proustin, mikä oli loistavalla tavalla epäajanmukainen veto 1950-luvun poliittisten taistojen keskellä. Massiivisella romaanisarjallaan Kadonnutta aikaa etsimässä Proust valloitti muistot ja menneisyyden itselleen takaisin unohdukselta, kuolemalta ja ajan kulumiselta. Tällaista on syvimmillään romaanin kapina, ja tällaiseen kapinaan sisältyy aina myös lohdutuksen tunne, kirjallisuuden peruskokemus.

Mikä Camus'n romaaneista oli hänen proustilainen projektinsa, henkilökohtaisen metafyysisen kapinan ilmaus? Luulenpa, että keskenjäänyt, postuumina julkaistu Ensimmäinen ihminen. Siinä Camus yritti valloittaa takaisin Välimeren tuolle puolen (konkreettisesti ja metaforisesti) jääneet muistonsa ja menneisyytensä. Algerian meri, taivas ja aurinko ovat toistuvia elementtejä kaikissa Camus'n teksteissä, mutta tuskin missään niin pakahduttavina kuin Ensimmäisessä ihmisessä.

Paradoksaalisesti Ensimmäinen ihminen olisi kai ollut myös Camus'n romaaneista romaanimaisin. Hänhän tavoitteli siinä aiempia teoksia selvemmin romaanimaisia efektejä: runsautta ja resonanssia. Tästä kertovat sivujen reunaan tehdyt huomautukset (jotka siis julkaistiin keskeneräisessä postuumissa laitoksessa): "luettele puiden nimet", "kirjassa täytyy olla paljon esineitä"...

P.S.

Yllä olevat jutut ovat hajanaisia ajatuksia esitelmästä, jonka hiljattain pidin Camus'sta hänen kuolemansa 50-vuotisseminaarissa.

Vaatijat & uhriutujat

2010-10-23T11:57:00.010+02:00

Edellisessä merkinnässä siteeraamassani Michael Foleyn kirjassa The Age of Absurdity nousee yhtenä sivujuonteena esiin se, kuinka ihmisten suhde velkaan ja velkaantumiseen on aikojen saatossa muuttunut.

Joskus muinoin velkaantumista pidettiin häpeällisenä ja velasta haluttiin päästä mahdollisimman nopeasti eroon. Sitten velasta tuli välttämätön paha, joka mahdollisti esimerkiksi asunnon oston. Viime vuosikymmeninä ihmiset ovat suurina joukkoina ryhtyneet ottamaan velkaa voidakseen elää leveämmin: "Onnea ja yltäkylläisyyttä -- jos ei muuten niin lainarahalla."

Mihin tämä on johtanut? Tähän mennessä ainakin suurimpaan finanssikriisiin sitten kolmekymmentäluvun. Alkusysäyksen sille antoivat asuntoluotot, joita amerikkalaiset pankit olivat myöntäneet ihmisille, jotka halusivat elää hienommissa ja kalliimmissa taloissa kuin mihin heillä oli oikeasti varaa. Jotta pankkien ei olisi tarvinnut evätä asuntoluottoja maksukyvyttömiltä (koska kaikillahan oli myöhäiskapitalistisen mantran mukaan oikeus tavoitella parempaa elämää velaksi), pankit paketoivat nämä subprime-asuntoluotot finanssituotteiksi ja myivät eteenpäin sijoittajille (luottoluokittajien suosiollisella avustuksella). Syntyi korttitalo, joka kaatui pienimmästä tuulenpuuskasta -- ja oli lopulta romahduttaa koko (jättimäisen velanoton varaan rakentuneen) kansainvälisen rahoitusjärjestelmän.

Foley liittää kirjassaan velkaantumisen kiintoisalla tavalla yleisempään historialliseen kontekstiin eli kuusikymmentäluvun kulttuurimurrosten jälkeiseen yksilöiden ja ryhmien oikeuksia (velvollisuuksien kustannuksella) voimakkaasti painottaneeseen kehitykseen. Foleyn mielestä nykyajan ihmiselle on ominaista uskomus siitä, että hänelle kuuluu kaikki: "This sense of deserving has surely been a factor in the growth of debt. The development of entitlement since the 1970s coincides exactly with a steady rise in personal debt. If you are entitled to a certain lifestyle then borrowing money to fund it is simply claiming what is rightfully yours -- and there is no obligation to pay back."

"Oikeus kaikkeen ilman vastuuta mistään" -elämäntyyli ei kuitenkaan koske vain pinnallisia kerskaihmisiä, jotka haluavat elämäänsä ylellisyyttä ja luksusta. Samanlainen vaatimisen ilmapiiri leimaa Foleyn mielestä myös esimerkiksi kulttuurielämää. Taitelijat ja sellaisiksi haluavat pitävät selvänä, että he ansaitsevat töilleen kaiken mahdollisen huomion, näkyvyyden ja kiitoksen -- kaikki tekstit on julkaistava, kaikki taulut on saatava esille näyttelyyn, kaikkien teatteriesitysten on päästävä näyttämölle.

Entä mitä tapahtuu sitten, kun kirjailijat, taidemaalarit tai teatterintekijät eivät saakaan tarpeeksi huomiota ja arvostusta (tai tekstejään julki, taulujaan näyttelyyn, esityksiään teattereihin)? Herkeävätkö he itsetutkiskeluun, ryhtyvätkö he pohtimaan omia töitään armottoman kriittisesti? Eivät suinkaan. He suuttuvat. Ja suututtuaan tekevät sitä, mitä ihmiset yleensäkin tekevät nykyisessä vaatimisen kulttuurissa -- uhriutuvat, alkavat syyttää muita. Kulttuurintekijät löytävät helposti syntipukkeja: luihuja kustantajia ja tuottajia, ammattitaidottomia kriitikoita ja toimittajia, korruptoituneita apurahojenjakajia, tyhmiä lukijoita ja katsojia.

Foley korostaa, että vaatimisen kulttuurissa ei tunnusteta sellaista asiaa kuin henkilökohtainen epäonnistuminen. Jos toiveet ja odotukset eivät toteudu, syyllinen on aina jokin ulkopuolinen taho, jonkin sortin riistäjä, sortaja tai kusettaja. Tämä kaava pätee ihan samalla tavalla työelämässä ja parisuhteessa kuin taiteessa: "Failure is an obsolete concept. No one is willing to accept that few are worthy of high grades or artistic recognition and that there is no such thing as dream partner. So failure is the new taboo F-word."

Pidän Foleyn esiin nostamia kysymyksiä tärkeinä. Etenkin, kun hän ei rajoitu kulttuurianalyysissään kaikkein ilmeisimpiin esimerkkeihin eli sellaisiin, joista paistaa räikeimmin nautinnonhalu ja kerskakulutus. Samanlaisessa vaatimisen ja uhriutumisen noidankehässä elävät Foleyn mielestä niin kulttuurimme ylemmät kuin alemmat kerrokset. Olemme kaikki yhtä suuria narsisteja, kärtimmepä uutta Louis Vuittonin laukkua tai kehuja ja huomiota tämän syksyn uutuuskirjallemme.

Kukoistuksen käsikirjoitus exposed

2010-10-22T15:38:00.007+02:00

"The current age has been hugely succesful at inspiring fealty -- and a key factor may be its ability to promote the illusion that fulfilment is not only possible but easy, even inevitable. Regular economic crises expose this illusion -- but usually only to some people, for a short period, and in a limited way. There is a questoning of the mechanics of the system but not its underlying assumption that, if there is unlimited personal freedom and infinite choice, then anyone can be anything and have anything. No thought or effort is necessary. Only want and ye shall become and possess -- this is the message propagated covertly by advertising and overtly by the self-help industry. And the age's ideal is the 'bubbly personality', its symbol the smiley face and its mantra 'Have a nice day'. But there is a fundamental axiom: you do not have to pretend to be what you are. So it should come as no surprise that the bubbly, smiley age of nice days is increasingly dosing itself with antidepressants."

Michael Foley: The Age of Absurdity. Why Modern Life Makes It Hard to Be Happy. Simon & Schuster 2010.

(Pekka Himanen nosti Kukoistuksen käsikirjoituksen yhteydessä yhteiskuntamme suurena vitsauksena esiin sen, että ihmiset syövät masennuslääkkeitä. Foley kertoo mainiossa kirjassaan Himaselle -- ja kaikille muillekin -- erään tärkeimmistä syistä siihen, miksi ihmiset niitä syövät. Eivätkä lakkaa syömästä niin kauan kuin yhdestä tuutista tulee pekkahimasta, joka käskee meitä olemaan positiivisia ja kukoistamaan ja toisesta tuutista jormaollilaa, joka käskee meitä kaivamaan itsestämme joka aamu partiolaisen asenteen ja vaatimaan sitä myös lähimmäisiltämme.)

Proosasta, yleisesti

2010-10-17T21:28:00.017+02:00

Suomalaiselle proosakeskustelulle voisi tehdä terää, jos riittävän monet lukisivat David Shieldsin Reality Hungerin. Ei sillä, että minä mitään proosakeskustelua varsinaisesti kaipaisin, tai muutakaan keskustelua. Mutta koska ihmiset kuitenkin puhuvat, ja jopa suomalaisesta proosasta, olisi parempi että he yrittäisivät keskustella sen sijaan että soittavat suutaan. Tai sama se kai minulle on, loppujen lopuksi.

Shieldsin kirjassa on toki paljon sellaista, mikä ärsyttää. Hän on minun makuuni aivan liian innoissaan digitaalisesta vallankumouksesta ja hekumoi sellaisilla ajatuksilla kuin että kaikki maailman kirjat voitaisiin puristaa biteiksi ihmistietouden universaaliin kirjastoon. Hän myös neuvoo kirjailijoita pysyttelemään jatkuvasti ajan hermolla, jotta nämä tajuaisivat kuinka teknisesti sofistikoituneemmat kerronnan muodot marginalisoivat perinteistä kirjallisuutta. Mutta ei Shields onneksi mikään moukka ole: hän myös varoittaa syöksymästä suinpäin digiavaruuden kulttuuriseen tyhjiöön. Kulttuuri ja tiede etenevät, mutta taide kehittyy. Siksi kirjallisella traditiolla on sijansa Shieldsin tekno-optimismissa.

Mikä minua sitten miellyttää Reality Hungerissa? Se on muodoltaan ja tyyliltään mielenkiintoinen teos, alaotsikkonsa perusteella manifesti, mutta myös kaikkea muuta kuin manifesti. Vaikka Shieldsissä on aimo annos avantgardistia, ei hän avantgardistinakaan ole mikään moukka, tai paatunut mainosmies, kuten Andre Breton oli. Hänen tekstinsä ei julista, ei vaadi, ei kiellä, ei kategorisoi (ainakaan kaiken aikaa tai ainoastaan). Pikemminkin Reality Hunger on meditatiivista kirjoitusta, väljästi jäsennelty kasa ideoita, hajamietteitä, päähänpistoja, muistiinpanoja ja katkeilevia miniesseitä. Varsinainen manifestiosuus kattaa kirjasta yhden luvun, mutta toki pursuaa rajojensa yli muihinkin lukuihin eri vahvuisina sivalluksina ja julistuksina. Reality Hunger myös viittaa lakkaamatta muihin teksteihin, eikä sillä tavalla sivein alluusioin ja lainauksin kuin pönäkkä asiaproosa, vaan on ihan tietoisesti kirjoitusta toisten tekstien päälle. Viittauksistaan Shields on laatinut kustantajansa lakiosaston vaatimuksesta luettelon kirjan loppuun, mutta neuvoo esipuheessa lukijaa ottamaan sakset ja leikkaamaan kyseiset sivut pois, leikkaamista helpottava katkoviiva on piirretty valmiiksi.

Vaikka kehunkin Reality Hungerin muotoa ja tyyliä, en kuitenkaan koe tarvetta puhjeta suoranaisiin ylistyksiin. Kun on viettänyt elämästään niinkin suuren osan kuin minä Baudelairen intiimien päiväkirjojen parissa, kynnys innostua kenenkään muun muistiinpanoista on korkealla. "Taide on varkautta", kirjoittaa Shields. "Taide on prostituutiota", kirjoittaa Baudelaire. Ero Reality Hungerin ja Baudelairen intiimien päiväkirjojen purevuudessa ja terävyydessä on valtaisa, Shieldsin tappioksi tietysti. Eikä Baudelairen parissa tarvitse todellakaan lukea mitään paskanjaarituksia ihmistietouden universaalista kirjastosta. Puhumattakaan Oprahista, J.T. Leroysta ja muusta amerikkalaisesta infantilismista.

Vaan palatakseni alkuperäiseen huomiooni proosakeskustelun ruokkimisesta heitän peliin Shieldsiltä kolme sitaattia:

1) "I find it very nearly impossible to read a contemporary novel that presents itself unself-consciously as a novel, since it's not clear to me how such a book could convey what it feels to be alive right now."

2) "The kind of novels I like are ones which bear no trace of being novel."

3) "There's no higher praise in my lexicon than to call something an essay, an essai, an attempt at understanding."

Shields rakastaa kirjoja, jotka tekevät oikeutta muistojen, kokemusten, ajatusten kompleksisuudelle latistamatta niitä lineaariseksi kertomukseksi (kuten perinteinen romaani) tai sulavaksi tapahtumien kertaukseksi (kuten perinteiset muistelmat). Sen takia Shields haluaa fiktion tilalle ei-fiktiota, sen takia hän ylistää kaunokirjallista esseetä ja haukottelee perinteisille romaaneille.

Joku tylsimys voi tietysti huomauttaa, että Shieldsin teeseissä ei ole mitään uutta, vaan samaa on kuultu monesta osoitteesta ennenkin. Mutta ei Shields kuvittelekaan esittävänsä mitään "uutta", ei hän sentään niin moukka ole. Reality Hunger on uteliasta ja valpasta kulttuurisen maaston kartoitusta, joten se on väistämättä täynnä sellaista, mikä on sanottu ja sanotaan monta kertaa.

Minun silmissäni Shields on kiinnostava -- ja tämä on tietysti täysin subjektiivinen huomio -- siksi että hän lukee ja arvostaa monia sellaisia tekstejä, joita minäkin olen sattumoisin lukenut ja arvostanut. Sekä ennen kaikkea siksi, että minäkin rakastan romaaneja, jotka eivät kauheasti yritä olla romaaneja ja jotka on kirjoittanut joku sellainen, joka voisi yhtä hyvin kirjoittaa esseitä, ja yleensä kirjoittaakin. Tai kuten Shields asian muotoilee "novels so meditative they're barely disguised essays".

Entä millaista proosaa Shields lukee ja arvostaa? Tässä eräs listoista (niitä on Reality Hungerissa useampia): "David Marksonin This Is Not a Novel, Reader's Block, Vanishing Point, The Last Novel, Coetzeen Elizabeth Costello, Kunderan Kuolemattomuus. Melkein kaikki Houellebecqilta. Doctorowin Danielin kirja. Benjamin Constantin Adolphe. Kaikki Lydia Davisilta."

P.S.

Minäkin liputan Lydia Davisia. Hankin taannoin hänen kootun lyhytproosansa ja olen häikäistynyt lukemastani.

P.S. 2

Voisin lonkalta heittää Shieldsin listan jatkoksi esimerkiksi näitä: Julian Barnesin Flaubertin papukaija, Jouko Turkan Aiheita, kaikki Thomas Bernhardilta, Imre Kertészin Kaleeripäiväkirja, Albert Camus'n Putoaminen, Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, Gustave Flaubertin Bouvard ja Pécuchet, V.S. Naipaulin Saapumisen arvoitus, Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää, Kuolema luotolla, Donald Barthelmen lyhytproosa, August Strindbergin Palkkapiian poika.

Suomalaisesta proosasta

2010-10-11T18:09:00.027+02:00

Joskus kahdeksankymmentäluvun lopulla katsoin televisio-ohjelmaa, jossa olivat keskustelemassa Markku Eskelinen ja Pirkko Saisio. En muista tarkasti, mistä kaikesta siinä puhuttiin, mutta ainakin kirjallisuudesta.

Eskelinen ilmoitti Saisiolle, että tämä kirjoittaa koneellista nollaproosaa ja uhosi pystyvänsä suoltamaan samanlaista tekstiä koska tahansa. Hän myös hiillosti Saisiota tivaamalla: "Sano mulle, mitä on skitsoanalyysi", "Selitä mulle polysemiaan palautumaton disseminaatio". Kun Saisio puhui jotain kollektiivisesta piilotajunnasta, Eskelinen piikitteli: "Sä olet kyllä jämähtänyt sinne kuusikymmentäluvulle, kaikkihan tietää että kollektiivinen piilotajunta on vain jungilainen vitsi."

Oi niitä aikoja. Se, että muistan Eskelisen spontaanit heitot miltei sanatarkasti, johtuu siitä että olin noihin aikoihin kusipäinen kirjallisuudenopiskelija, joka piti yöpöydällä Raamatun paikalla Eskelisen ja Jyrki Lehtolan pamflettia Jälkisanat: Sianhoito-opas. Ottaa koville tunnustaa tällainen asia julkisesti, mutta tunnustettava se on. Pekka Tarkkaa pidin taantumuksen ruumiillistumana, koska hän oli lyönyt jossain nyrkkiä pöytään ja julistanut, että suomalainen kirjallisuus ei alistu dekonstruktiolle.

Mitä mahdoin ajatella tuolloin suomalaisesta kirjallisuudesta? Mitäpä muutakaan kuin että paskaa se on, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Hans Selo, Mariaana Jäntti, Markku Lahtela). Odotin Eskelisen esikoisromaania kuin kuuta nousevaa, toivoin että se räjäyttäisi koko suomalaisen kirjallisuuden, ei jättäisi kiveä kiven päälle. Eskelisen esikoisromaanin (en olisi ikimaailmassa sanonut sitä teokseksi, koska tiesin ettei tekstiä pidä teurastaa teokseksi) nimi oli Nonstop. Ihan näpsäkkä nimi, mutta alaotsikko vasta komea olikin: Trilogian muiden osien synoptinen marginaali. Haaveilin kirjoittavani joskus romaanin, jossa olisi samantyylinen alaotsikko.

Pidinkö minä Nonstopista? Ymmärsinkö minä sitä? No jaa. En ainakaan rohjennut tunnustaa kellekään, että jäin sitä lukiessa ymmälleni, koska olisin voinut leimautua imbesilliksi. Niinpä otin tavakseni sanoa keskusteluissa toisten kirjallisuudenopiskelijoiden kanssa, että "on siinä ainakin hyviä fragmentteja". Tuollainen lausunto oli toisaalta turvallisen ympäripyöreä, toisaalta antoi vaikutelman kriittisestä mielestä.

Räjäyttikö Nonstop suomalaisen kirjallisuuden? Sitä se ei tehnyt -- useimpien kirjallisella kentällämme asemansa vakiinnuttaneiden suureksi tyydytykseksi. Parnassossa Arto Virtanen kirjoitti siitä arvostelun, joka otsikoitiin koruttomasti: "Teilaus". En muista kyseisestä arvostelusta paljon muuta kuin että siinä käskettiin kuvittelemaan Suur-Markku, jolla on metrin pituinen kyrpä ja joka kyrvällään herättää vain kauhua ja pahaa oloa (tai jotain muuta ikävää, en muista sanatarkasti). Yleiseksi vaikutelmaksi Eskelisestä taisi jäädä, että hän oli nuori ja vihainen ja olisi halunnut olla vielä vaarallinenkin, mutta että hänen kohuttu esikoisromaaninsa ei vakuuttanut ketään.

En pysty kommentoimaan Eskelisen myöhempiä töitä, koska en ole niitä seurannut. Unohdin hänet ja trilogian muiden osien synoptisen marginaalin. Voi olla, että Eskelinen on myöhempinä aikoina julkaissut mestariteoksia, joista minä en tiedä mitään. Nonstopista ei kuitenkaan mestariteokseksi ollut, ei likimainkaan, ja se oli noloa, koska Eskelinen oli ennen esikoisromaaninsa julkaisemista yrittänyt nolata koko suomalaisen kirjallisuuden. Näin tehdessään hän loi odotuksen, että hänellä itsellään on tarjota pirkkosaisioiden koneellisen nollaproosan tilalle jotain huimasti parempaa.

Muistot noista kaukaisista vuosista heräsivät luettuani Anita Konkan pohdintoja suomalaisen proosan tilasta. En nyt tarkoita, että rinnastaisin toisiinsa Anita Konkan ja Markku Eskelisen, en missään nimessä. Mutta nuo Konkan pohdinnat ovat kirjallisuuspiireissä nykyään varsin yleisiä. Olen tavannut monia ihmisiä, jotka ajattelevat että runous on meillä elävää, sykkivää ja uudistusmielistä, mutta proosa pystyyn kuollutta, kaavoihinsa kangistunutta ja taantumuksellista. Moni näistä ihmisistä tosin myöntää, ettei juuri lue suomalaista proosaa. "Ei sitä voi lukea, koska se on niin paskaa". Tietävät sen kai sitten lukemattakin.

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että suomalaisen proosan tilasta alettaisiin keskustella kriittisesti. Ei se minunkaan mielestäni missään paraatikunnossa ole. Harva kotimainen romaani koettelee proosakerronnan konventioita, avartaa kirjallista mielikuvitusta tai iskee palleaan niin että tuntuu. Harmikseni en kuitenkaan kuule vakavahenkistä keskustelua vaan lähes pelkästään "suomalainen proosa on paskaa" -suunsoittoa. Punnitut ja tasokkaat keskustelunavaukset loistavat poissaolollaan. Miksi ihmeessä? Jos kerran Suomessa on suuri joukko valveutuneita ihmisiä, jotka tiedostavat proosamme alennustilan, miksi he eivät ryhdy pohtimaan, mitä asialle voitaisiin tehdä? Missä luuraavat uuden proosan etujoukot, jotka lyövät pöytään omat teesinsä tai laativat omat manifestinsa? Kustantamoja on tästä hiljaiselosta turha syyttää. Olen useammaltakin taholta kuullut, että kustantamoihin ei mitenkään tulvimalla tulvi briljantteja proosakäsikirjoituksia, jotka haastaisivat perinteiset kirjallisuuskäsitykset ja uudistaisivat suomalaista fiktiota. Harvassa ovat sellaiset yritelmät. Eivät kustantamot pahantahtoisuuttaan jätä uusia uria aukovia käskirjoituksia julkaisematta. Voisin kuvitella, että ne pikemminkin toivottaisivat sellaiset tervetulleeksi.

Ei kai tässä auta muu kuin jäädä toiveikkaana odottamaan, että jossain vaiheessa "suomalainen proosa on paskaa" -suunsoitto jalostuu vakavahenkiseksi keskusteluksi ja kiinnostaviksi käsikirjoituksiksi. Kainona toiveena esitän, että proosaamme ei yritettäisi viedä nykyaikaan samanlaisella keskustelutyylillä kuin mitä Markku Eskelinen harrasti parikymmentä vuotta sitten. Niin viihdyttävältä kuin hänen lärväilynsä tuntuikin kusipäisestä kirjallisuudenopiskelijasta.

P.S.

Koska kaikki kuuluu kyseenalaistaa, jossain vaiheessa voitaisiin arvioida kriittisesti uudelleen myös proosan uudistamisen ja kirjallisten kokeilujen käsitteet. Oliko Arto Salminen suomalaisen kirjallisuuden uudistaja? Mielestäni oli, vaikka tuskin moni häntä sellaisena pitää. Ei uudistavan kirjallisuuden tarvitse olla esimerkiksi pelkästään sellaista, jonka jäljet johtavat suoraan mannermaisten yliopistojen filosofian laitoksille. Eikä kokeellisuus itsessään ole laadun tai edes kiinnostavuuden tae. Kuten Infinite Jestin kirjoittaja David Foster Wallace sanoi, enemmistö kokeellisesta proosasta on typerryttävän tylsää roskaa. Sitä paitsi tietyissä piireissä liikuttaessa mikään ei ole sen konformistisempaa kuin kirjoittaa tekstiä, joka sisältää juuri oikeat intertekstuaaliset viittaukset ja on juuri oikealla tavalla kompleksista, monihahmotteista ja pakenevaa.

Sananvapaudesta

2010-10-07T19:20:00.015+02:00

Minulla ja varmaan myös useimmilla muilla kirjoittajilla on sellainen ongelma, että mielessä pyörii kaikenlaisia asioita, joista tekisi mieli kirjata ajatuksia ylös, mutta aika (eli viitseliäisyys) ei kerta kaikkiaan riitä.

Olen joskus ajatellut raapustaa jotain sananvapaudesta, mutta en ole keksinyt mitä. Mielessäni on ollut pelkkiä hajamietteitä enkä minä kuulu niihin, joiden mielestä hajamietteet -- ja eritoten juuri ne -- ovat kiinnostavia.

Uudessa Parnassossa on Janne Saarikiven kolumni, jossa hän esittää teräviä näkemyksiä sananvapaudesta. Hyvä, että esittää, koska ne ovat suunnilleen sellaisia näkemyksiä, jotka minä olisin halunnut esittää, jos vain olisin osannut, ehtinyt tai viitsinyt.

Saarikivi sanoo olevansa ankara sananvapauden vastustaja. Niin olen minäkin, ja täsmälleen samoin perustein kuin hän: "Yksikään sivistynyt yhteiskunta ei mielestäni voi sallia kaikkien sanojen vapautta, kuten se ei voi sallia kaikkien tekojenkaan vapautta." Sananvapaus voi lopultakin kukoistaa vain siellä, missä ihmiset punnitsevat sanansa tarkkaan ja käyttävät niitä harkiten.

Nykypäivän suuri ongelma sananvapauden käytössä avoimissa läntisissä yhteiskunnissa on se, että sitä käyttävät sellaisetkin ihmiset -- ja etenkin juuri sellaiset -- joilta puuttuu makua ja tyylitajua. Arvatenkin myös älyä ja harkintaa.

Saarikivi esittää pilke silmäkulmassa ehdotuksen näiden polttavien sananvapausongelmien ratkaisemiseksi. Oikeusistuimiin sananvapausjuttuja on turha viedä, ne vain turhaan kuormittavat tuomiolaitostamme, järkevämpää olisi perustaa valtakunnallinen Totuuden ja Hyvän Maun Komissio.

"Tähän elimeen tulisi valita tosikkomaisuudestaan tunnettuja happamia ja konservatiivisia henkilöitä, joilla on hyvä maku sanojen suhteen, aluksi esimerkiksi Aki Kaurismäki, Matti Klinge ja Antti Nylén. Vaikka naisia tulee valita tällaiseen neuvostoon vain poikkeustapauksessa, myös Leena Krohn saattaisi tulla kyseeseen."

Sanavapauden väärinkäyttäjiä tämä neuvosto rankaisisi julkisilla nöyryytyksillä -- laatimalla pahantuulisia lausuntoja, jotka ivaisivat väärin sanojia "koko lailla pahasti töytäisten."

Tuohon minulla ei ole lisättävää. Paitsi, että kyseiseen neuvostoon olisi saatava myös Juhani Suomi, jota suuresti arvostan ja joka on ehdottoman tosikkomainen, hapan ja konservatiivinen hahmo.

P.S.

Selvennystä yllä olevaan tekstiin, jossa korostuu satiirisuus vakavan argumentoinnin kustannuksella:

Nähdäkseni sanavapauskeskustelussa meillä Suomessa on tällä hetkellä kaksi keskenään kovin erilaista tasoa:

1) Vakaviin, todellisiin ongelmiin pureutuva taso, jota esimerkiksi PEN edustaa puolustaessaan mielipiteensä takia vainottuja eri puolilla maailmaa

sekä

2) Näennäisongelmien ympärille jumittuva taso, jota erilaiset hörhöilevät klikit meillä Suomessa edustavat esiintyen samalla sananvapauden ritareina.

Se, että sanoin edellä olevani ankara sananvapauden vastustaja, liittyy nimenomaan tähän toisen asteen sananvapauskeskusteluun. Nähdäkseni Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa -- joissa sananvapaus on toteutunut hyvin laajalti -- on tärkeää keskustella myös siitä, mitä sananvapauden vastuullinen käyttö edellyttää, ja tällöin nousevat esiin sellaiset asiat kuin tyylitaju, maku, harkinta. Kaikkiin vapauksiin pitää liittyä myös vastuu, muuten vapaudet menettävät lopulta merkityksensä.

Liian hyvää kritisoitavaksi?

2010-09-28T09:58:00.014+03:00

Onko moraalilain vastaista pitää Leevi Lehdon pyörittämää ntamoa muuna(kin) kuin aivan mahtavana juttuna?

Tällainen kysymys nousi mieleeni luettuani tämän. Jutun kirjoittaja Aleksis Salusjärvi on terävä ja innostava kirjoittaja, luen mielelläni hänen blogiaan. Yleensä hänellä riittää painokasta kriittistä sanottavaa, mutta Leevi Lehdon ja ntamon kohdalla hän ei väläytä kertaakaan kulmahampaitaan. Miksi?

Ehkä Salusjärvi on sitä mieltä, että ntamon toiminta-ajatusten kriittinen tarkastelu on tarpeetonta, koska hyvät asiat painavat niin paljon enemmän kuin huonot asiat. Tai ehkä hän ajattelee, että ntamoa kannattaa arvostella vain suljetussa piirissä, valikoitujen ihmisten läsnäollessa.

Voi tietysti olla niinkin, että Salusjärven blogiinsa rustaaman selostuksen on tarkoitus olla jonkinlainen neutraalisti raportoiva lehtijuttu (vaikka ei sen sävy mielestäni neutraali ole). Käsittääkseni ntamo järjesti eilen maanantaina tiedostustilaisuuden, johon ei saapunut paikalle ainoatakaan lehdistön edustajaa. Salusjärvi nyt sitten paikkaa asiaa.

Minulla ei ole kerrassaan mitään ntamoa vastaan enkä toivo sille mitään pahaa, mutta olen monissa asioissa eri linjoilla Leevi Lehdon kanssa. Viime kädessä eromme tiivistyvät siihen, että Lehto on minun silmissäni idealisti (mutta ei romantikko), kun taas minussa ei ole lainkaan idealismia (mutta olen kyllä parantumaton romantikko).

Lehto haikailee kirjallisuusmaailmaan jonkinlaista suoraa demokratiaa. Kaikki vanhat rakenteet on lyötävä nurin: suuret kivijalkakustantamot, kirjakauppaketjut, apurahajärjestelmät. Taustalla on ajatus -- joka mielestäni edustaa eurooppalaisen aatehistorian kurjimpia perinteitä -- että mikään ei muutu ennen kuin kaikki muuttuu (tai siis muutetaan, väkisin). Etäällä taivaanrannassa siintää utopia, jossa kirjoja julkaisevat Lehdon kaltaiset kaikenlaisista valtajärjestelmistä riippumattomat kustantajat, jotka eivät ole varsinaisesti kustantajia vaan pikemminkin käsitetaiteilijoita. Eikä kirjailijoitakaan oikeastaan enää ole: kuka tahansa voi nimittää itsensä kirjailijaksi, koska hierarkioita ei ole vaan pelkkää vapautta.

Lopputulemana on kaiketi jonkinlainen hyvien ihmisten maailma, jossa ketään ei sorreta. En usko tuollaisiin juttuihin. Pidän niitä vaarallisina. Se, että ei olisi systeemiä (suuria kustantamoita) ja hierarkioita (apurahajärjestelmiä, kritiikki-instituutiota), ei tarkoita etteivätkö ihmiset edelleen käyttäisi valtaa sumeilematta ja säälimättömästi. Itse asiassa vallankäyttö muodostunee sitä brutaalimmaksi, mitä salakavalammin valta kätkeytyy erilaisiin epämuodollisiin klikkeihin ja klustereihin. Kyllähän anarkistisissa kirjallisuuspiireissäkin yhdet ovat pyhempiä ja parempia kuin toiset ja käyttäytyvät asemansa mukaisesti. Nykyisen kustannusmaailman hyviä puolia on se, että valtajärjestelmät näyttäytyvät suhteellisen selväpiirteisinä ja niitä voi avoimesti kritisoida. Tämä sallii myös monimuotoisuuden, jota ntamon kaltaiset pienkustantamot edustavat.

Kommentit, joita Lehto esittää WSOY:stä kielivät varsin alkeellisesta dikotomioihin pohjautuvasta ajattelusta. Siinä hyvä pienkustantaja murjoo pahaa suurkustantamoa, koska pitää itseään moraalisesti korkeampana olentona. Toki Lehdon kommenteissa on annos totuutta, mutta mittasuhteet ovat rankasti vääristyneet. Sama kuin roskalehtien lööppien ja otsikoiden perusteella julistaisi koko Suomen eduskunnan korruption ja mädännäisyyden pesäksi. Itse olen tehnyt WSOY:lle kaksi romaania ja kolme runokokoelmaa (mikä kaiketi tekee minut vallan sylikoiraksi ja systeemin mieheksi), ja omasta näkökulmastani WSOY on (tai on ainakin ollut) aika tavalla toisenlainen kustannustalo kuin mitä Lehdon kommenteista voisi päätellä.

"Perustin ntamon sloganille, että mikään mikä kiinnostaa syntyessään yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa joukkojen tietoisuutta", Lehto sanoo. Juuri tuollainen manifestiajattelu huokuukin ntamon toiminnasta ja Lehdon kommenteista. Manifestien laatijat ovat yleensä olevinaan ehdottoman vapauden ja ehdottoman luovuuden puolella, mutta sorvatessaan teesejään nojaavat jyrkkään välttämättömyysretoriikkaan.

Vastenmielisimpänä pidän Lehdon ajatusta, että kirjallisuuskritiikit voitaisiin hoitaa julkaisuluetteloilla, jossa kirjojen perään lätkäistäisiin tähtiä yhdestä viiteen, kuten elokuva-arvioissa (vaikka elokuva-arvioissa taitaa aina olla myös arvottava tekstiosio mukana). Pidän tuollaista ajatusta silkkana barbarismina. En suostu näkemään siinä mitään hyvää tai edistyksellistä.

Olisikohan tämä nyt tässä?

Ehkä kritiikkini ntamoa kohtaan on turhankin jyrkkää, mutta se johtuu siitä, että en ole nähnyt vielä kenenkään sanovan Lehdon jutuista mitään poikkipuolista. Silloin kun lehdistö ntamosta jotain kirjoittaa, sävy on yleensä myönteinen. Enemmän lehdistö toki vaikenee (mikä ei tietenkään ole hyvä asia). Blogosfäärissä taas riittää runsaasti ntamo-henkisiä kirjoittajia ja heidän innostuksensa hautaa hyvinkin alleen tämän vaatimattoman kritiikkini.

Totuuden nimessä minun täytyy myös myöntää, että olen tuossa edellä rakentanut Lehdosta jonkinlaista olkiukkoa, kärjistänyt samalla tavalla kuin hän kärjistää WSOY:stä puhuessaan. Mielestäni on hyvä jos ntamon ympärille rakentuu jonkinlainen vaihtoehtoinen kirjamarkkina etabloitunutta kustannusmaailmaa täydentämään. Kuten Lehto sanoo: " Visioni on kirjanjakelun kertakaikkinen muuttaminen, että tulee kahdet markkinat."

Ehkä tuollaisen vision toteuttaminen sitten kerta kaikkiaan tarvitsee ympärilleen vallankumousromantiikkaa ja välttämättömyysretoriikkaa. Sellainen vain sulkee pois minun kaltaiseni tyypit, mutta ehkä minun kaltaisiani ei noissa pippaloissa kaivatakaan.

P.S.

Ntamon julkaisemiin kirjoihin en sen kummin puutu. En nimittäin ole lukenut niitä niin paljon, että osaisin sanoa niistä mitään yleispätevää. Edes tähtiä en anna. Muutama oivallinen teos ntamosta toki on minunkin ulottuvilleni tullut.