Lukijoita? Ei kiitos!

Olisi hauska työskennellä sellaisessa lehdessä kuin T.S. Eliotin aikanaan toimittama Criterion. Sunday Timesin kriitikko John Carey kuvaa lehden toimituspolitiikkaa Eliotin vastikään julkaistua kirjekokoelmaa käsittelevässä arviossaan:

"In keeping with his disapproval of democracy he aimed to restrict the Criterion to an elite readership, and to avoid being 'popular' at all costs. In this he was wholly successful: the circulation never rose above 1,000."

Nykyisin kulttuurilehtienkin on oltava "ihmisläheisiä" ja "lukijaystävällisiä" ja ties mitä. Puhumattakaan sanomalehdistä, joissa esimerkiksi kirjallisuuskritiikkiä ajetaan tarmokkaasti alas, koska se ei kiinnosta myyttisiä "tavallisia lukijoita".

Pienin yhteinen nimittäjä tulee kulttuurijournalisminkin lähtökohdaksi, ellei ole tullut jo. Erityisyleisöjen erityistarpeista vähät välitetään, koska enää määrällisillä suureilla (levikillä, kassaviralla ja liikevoitolla) on merkitystä.

Tulevaisuudessa median käyttäjillä on yhä sofistikoituneemmat laitteet yhä banaalimpien sisältöjen vastaanottamiseen. Tietoyhteiskunnan looginen lopputulema onkin tyhmä ihminen viisaassa kodissa.

Mutta onko teknologinen edistys oikeaa edistystä? Mielestäni ei ole, koska sehän tarkoittaa, että ihmiset tietävät jo uutta tietokonetta tai matkapuhelinta ostaessaan, että se on vuoden tai kahden kuluttua aikansa elänyttä roskaa. Eivät teknofriikit ylpeille uusilla laitteilla, he ylpeilevät uutuuden idealla.

Baudelaire muistutti, että aito edistys ei voi koskaan syntyä teknologiasta tai muista aineellisista asioista, sen pitäisi syntyä laadullisista suureista: "Edistystä (oikeata eli moraalista) voi tapahtua vain yksilössä ja yksilön itsensä toimesta." Tällaista edistystä meidän on turha nykymaailmassa toivoa.

P.S.

Minua huvittaa tuossa linkkaamassani Careyn jutussa se, että hän selittää Eliotin taantumuksellisuutta ja demokratianvastaisuutta huonolla avioliitolla eli sillä, että Eliot ei saanut vaimoltaan. Tämäntasoisiin selityksiin luulisi törmäävänsä korkeintaan netin keskustelupalstoilla.

Kirjallisten juorujen lumoavuudesta

Jules Renardin päiväkirjan lukeminen herättää turhamaisia tunteita. Mieleeni on pälkähtänyt jopa sellainen ajatus, että jos kuolisin junaonnettomuudessa, haluaisin että minut löydettäisiin Renardin päiväkirja vierelläni.

"Tyyli on sitä, että löytää aina oikean sanan", kirjoittaa Renard ja lisää, että muulla ei sitten olekaan niin suurta väliä. Tuolla tavalla saattoi ajatella ja kirjoittaa 1800-luvulla syntynyt ihminen. Meidän päivinämmehän tyyli tarkoittaa sitä, että kirjailija neuvokkaasti kätkee kaiken ironisuuden taakse: itsesäälinsä, kyvyttömyytensä, pelkonsa, ahdistuksensa, ujoutensa, vihansa, rakkautensa...

Vaan turha minun on pilata Renardin päiväkirjan tarjoamaa lukunautintoa kiukuttelemalla asioista, jotka ovat riesanani siksi, että satun onnettomuudekseni elämään 2000-luvulla. Luen Renardia välillä syventyneenä, välillä kevytmielisenä, ja varmaan myös hörähtelisin ääneen, jos tapanani olisi tehdä niin kirjoja lukiessani. "Edes taiteen nimissä ei saa pitkästyttää ihmisiä", Renard kirjoittaa. Eikä hän pitkästytä. Etenkään silloin kun kirjaa ylös juoruja ja havaintoja aikalaisistaan, yli sata vuotta sitten eläneistä kirjallisuuseliitin edustajista.

Victor Hugosta Renard kertoo päivällisanekdootin. Hugo istuu vanhana, höperönä ja puolikuurona pöydän päässä päivällisvieraiden hälistessä keskenään. Kun väki alkaa kiitellä ateriasta ja valmistautuu nousemaan pöydästä, Hugo rykäisee: "Mutta minä en ole saanut vielä kakkua."

Eräässä toisessa Renardin kirjaamassa anekdootissa Charles Baudelaire julistaa oluttuvassa: "Täällä haisee tuho!" Baudelairen seuralaiset puistelevat päätään ja sanovat tuntevansa ilmassa vain hapankaalin ja lämpöisen naisen tuoksua. "Minähän sanoin, että täällä haisee tuho!" Baudelaire toistaa uhkaavasti.

Tavattuaan Paul Verlainen ravintolassa Renard luonnehtii runoilijaa puoliksi koiraksi ja puoliksi hyeenaksi. "Olen köyhä tänään, mutta huomenna minulla on rahaa", Verlaine sanoo, kun Renard maksaa hänen absinttinsa. Verlaine lupaa tehdä taas vaihteeksi töitä ja julistaa: "En välitä vaikka eläisin liassa, kunhan naiseni saa syödä hummeria."

Toista runoilijaa Stéphane Mallarméa Renard luonnehtii kiltiksi ja vaatimattomaksi mieheksi, jonka takissa ei ole koskaan tahroja. Keskustellessaan Mallarmén kanssa Renard haluaisi sanoa jotain ystävällistä, mutta ei pysty kohtelemaan runoilijaa muutoin kuin jäätävästi. "Hänen runojaan on mahdoton kääntää, edes ranskaksi", Renard kirjoittaa.

Saatuaan Anatole Francelta kehuja Renard tiedustelee, miksi tämä luonnehtii häntä naturalistiksi. "Tarkoitan naturalistilla sellaista ihmistä, joka pitää luonnosta", France vastaa.

Oscar Wildesta Renard kertoo, että kun Wilde tarjoaa kumppanilleen savukkeen, hän valitsee sen aina itse savukerasiasta. Pöydät Wilde taas mieluummin työntää syrjään tieltään kuin kiertää ne.

Renard myöntää pitävänsä juoruista, mutta kepeillä havainnoilla on myös vakavampi puolensa: "On hämmästyttävää, kuinka paljon paremmilta kirjallisen maailman kuuluisuudet näyttävät karikatyyreinä!"

Eräs päätepysäkki

Mitkään eivät ole ikävämpiä kuin Balzacin novellit, kirjoitti Jules Renard päiväkirjassaan. Aina kun Balzac sai kunnollisen idean, hän kirjoitti täysimittaisen romaanin. Novellimuoto oli hänelle riittämätön.

Nämä Renardin huomiot nousivat mieleeni luettuani Thomas Bernhardin Haaskion, jota uskallan väittää tämän syksyn tärkeimmäksi käännöskirjaksi. Bernhard ei tarvitse balzacilaista mittakaavaa, sillä hän onnistuu ilmaisemaan 150 sivulla lähestulkoon kaiken, mihin moderni romaani pystyy ja mihin se ei pysty. Lukukokemus oli lamaannuttava. Haaskion jälkeen en pystynyt pariin päivään lukemaan saati kirjoittamaan mitään. Tuntui kuin olisin saapunut Bernhardin kyydissä modernin romaanin päätepysäkille. Tai eräälle niistä.

Haaskiossa on kolme hahmoa: minäkertoja, hänen ystävänsä Wertheimer ja Glenn Gould. Kaikki opiskelevat pianonsoittoa Mozarteumissa, ovat todellisia superlahjakkuuksia. Gouldin nerous kuitenkin mykistää minäkertojan ja Wertheimerin. He eivät halua olla toiseksi parhaita, joten jättävät pianonsoiton. Wertheimer riistää lopulta itseltään hengen, minäkertoja yrittää rakentaa maailmaa sanoista. Valmista ei tule. Sanat hämärtävät yhtä paljon kuin paljastavat, jokainen teksti sisältää oman tuhonsa ainekset.

Minäkertojan Glenn Gouldia koskevat kirjoitushankkeet muuttuvat ikuisuusprojektiksi: "Miten hyvä, ettei kaikkia noita epätäydellisiä, keskeneräisiä kirjoituksia ole julkaistu, ajattelin, jos olisin ne julkaissut, mikä olisi onnistunut minulta aivan vaivatta, olisin tänä päivänä onnettomin ihminen jota maa päällään kantaa..."

Bernhardin mestarillisuus piilee siinä, että hän onnistui luomaan romaanimuodon, joka tavoittaa sellaista, mitä sanat eivät suoraan pysty ilmaisemaan. Eli vaikka Haaskio on kirjallisen epäonnistumisen kuvaus, se on teoksena kirjallinen täysosuma. Se, mikä jää uupumaan sanojen ilmaisukyvyssä, avautuu lukutapahtuman kautta, kokemusperäisesti.

Romaanimuodon kehittäjänä Bernhard oli eittämättä 1900-luvun tärkeimpiä eurooppalaisia kirjailijoita. Mutta hän teki uudistustyönsä salaviisaasti sortumatta vaivaannuttavaan "kato äiti, ilman käsiä!" -temppuiluun.

P.S.

Bernhardin aiheuttaman lamaannuksen hoitoon Jules Renardin päiväkirjat ovat omiaan. Ne tuntuvat todella viattomilta Haaskion jälkeen. Niissä puhuu mies, joka uskoo vankkumatta sanallisen ilmaisun voimaan. Mutta Renard tulikin Balzacin viitan alta. Hänen aikanaan modernismi ei ollut vielä ehtinyt suistaa romaanitaidetta elämänpelon ja vieraantumisen tielle.

Ihmiskriittisyyttä

Suomessa on tapana, että aika ajoin joku kotimaisen proosan tilasta huolestunut korottaa äänensä ja kysyy: ”Missä on yhteiskunta, missä ihminen tässä ajassa?” Vallitsevan käsityksen mukaan ”yhteiskuntakriittisyys” on kirjallisuudessa hyvästä ja sen puute pahasta.

Muutama vuosi sitten eräs kirjallisuuskriitikko herkesi vakuuttamaan huolestuneille, että kyllä Suomessa julkaistaan painokasta yhteiskunnallista kirjallisuutta, dekkareita.

Dekkareiden maailma on useimmiten looginen syiden ja seurausten kokonaisuus. Rikokset ankkuroituvat huojentavan yksiselitteisesti sosiaaliseen todellisuuteemme, ulkoistuvat. Ihminen ei ole paha vaan pahuus piilee rakenteissa. Tiedostavan kirjailijan tehtävä on paljastaa väkivaltaa, kurjuutta ja laittomuuksia synnyttävät mekanismit. Poikkeuksetta hän ne paljastaakin. Hän löytää pahan ja osoittaa sitä sormella. Lukijat ja kriitikot kiittävät. Tiedostamme kaikki yhteen ääneen.

Mutta voiko pahan ulkoistaminen johtaa parhaimmillaankaan muuhun kuin puolitotuuksiin? Sellaista olentoa kuin yhteiskunta ei ole olemassa, ihmiset vain käyttäytyvät niin kuin sellainen olisi. Eikö siis pitäisi katsoa myös ihmistä? Katsoa häntä ryöstämässä, ahmimassa ja kuluttamassa, katsoa häntä sotimassa itseään, lajitovereitaan ja luontoa vastaan. Katsoa pimeyttä, joka tulee ihmisen sisästä, vaikka toivomme sen tulevan ”tuolta ulkoa”, rakenteista.

Kirjallisuudessa ja yleisemminkin kulttuurissamme ihmisen pahuutta on tapana käsitellä yksittäistapauksina. Silloin se patologisoituu tai mystifioituu. Pahoiksi kelpaavat äärimmäiset psykopaatit ja sosiopaatit, jotka ovat pikemminkin hirviöitä kuin ihmisiä. ”Onko sattumaa, että juuri tasa-arvoa korostava, joskin perusolettamuksensa mukaan ihmisen hyvyyteen uskova, humaani ja optimistinen kulttuurimme kehittää ehtimiseen paholaisia näyttämöille ja niiden seuraajia kaduille?” kysyy Timo Vihavainen kirjassaan Länsimaiden tuho. Me tarvitsemme paholaisia, koska pelkäämme itseämme. Emme uskalla katsoa ihmistä.

Humanistinen kulttuuriväki arvostaa kirjallisuutta, joka asettuu rohkeasti ”ihmisen puolelle”. Voisiko tällainen kirjallisuus olla muunkinlaista kuin yhteiskuntakriittistä? Voisiko se olla ihmiskriittistä, edes vaihtelun vuoksi? Eikö olisi suuri palvelus, jos kirjat paljastaisivat meille sellaista itsestämme, mitä emme halua kohdata, mutta mikä meidän pitäisi tietää. Luulisi, että ihmiskriittiselle kirjallisuudelle on suoranainen tilaus, koska yhteiskuntakriittinen kirjallisuus on kangistunut niin ennalta arvattavaksi, ettei se pysty kertomaan maailmasta mitään sellaista, mitä säännöllisesti uutisia seuraava kansalainen ei entuudestaan tiedä.

Messuamista

Olen tainnut aina tähän aikaan syksystä kirjoittaa jotain Kirjamessuista. Joten teen niin nytkin.

Piipahdin messuilla eilen perjantaina juttelemassa Ranskalaisesta ystävästä Takauma-lavalla Markku Soikkelin kanssa. Mukava, asiallinen keskustelu, joka keskittyi kirjallisuuteen eikä kirjallisuuden lieveilmiöihin. Lava oli sopivasti syrjässä pahimmasta messuhumusta. Ei siis valittamista.

Jos ajattelen Helsingin kirjamessuja lukijana, ne ovat minulle stressaava tapahtuma. En viihdy tungoksessa. Ostaessani kirjoja haluan vaellella rauhassa hyllyjen välissä ja syventyä lukemaan takakansien tekstejä. Sellainen ei onnistu Messukeskuksen humussa. Aina joku tönäisee kylkeen tai selkään. Ja kaikkialta kantautuvat kirjailijahaastattelujen äänet puuroutuvat typerryttäväksi sekametelisopaksi. En saa siinä hälinässä itseäni rauhoittumaan niin, että voisin istahtaa lavan eteen kuuntelemaan jotakuta minua kiinnostavaa kirjailijaa. (Varsinkin, kun omista esiintymisistäni tiedän, kuinka vaikeaa siellä lavalla on tavoittaa mitään olennaista: puhe tahtoo mennä ylimalkaiseksi jaaritteluksi tai tekonokkelaksi sanailuksi).

Olen huomannut monien mielikirjailijoideni suhtautuvan julkisuuteen vastentahtoisesti. Onkohan se pelkkää sattumaa vai voisiko olla niin, että heidän pidättyvyydessään on jotain sellaista, mikä myös suodattuu heidän teksteihinsä ja puhuttelee kaltaistani hiljaista itsereflektiota arvostavaa lukijaa?

Kun Don DeLillo voitti National Book Awardin, hän piti kirjallisuushistorian riisutuimman ja pelkistetyimmän kiitospuheen: ”I’m sorry I couldn’t be here tonight.” DeLillon kaltaiset kirjailijat kokevat, etteivät he kuuluu julkisuuteen vaan yksinäisyyteen. Kirjailijan paikka on kotona kirjoja kirjoittamassa, ei messukeskuksissa tai tv-studioissa suuta soittamassa.

Julkisuuden vältteleminen on kuitenkin huonoa kansalaisuutta ajassa, joka arvostaa näkyvyyttä ja näyttävyyttä. Ihanteellinen nykyajan kirjailija on sisällöntuotantosektorin uuttera renki. Aina valmis, kun kutsu käy. Kirjoitin kesällä WSOY:n Bulevardi-lehden kolumnissa: "Jos juorujournalismia hallitsee kiss and tell, niin kirjallisuusjournalismissa valtaa alaa write and tell." Tuskin ovat oikovedokset valmistuneet, kun avioerosta tai lapsettomuudesta romaanin tehnyt kirjailija on jo sopimassa haastatteluja, joissa aikoo kertoa ajatuksiaan avioerosta tai lapsettomuudesta, mieluiten omilla kokemuksillaan niitä ryydittäen. Tämän kaltainen julkisuus hävittää kirjoista tärkeimmän eli itse kirjallisuuden. Romaanit typistyvät kirjoittajansa persoonan jatkeiksi, yhdentekeväksi human interestiksi.

Tätä taustaa vasten on tärkeää, että DeLillon kaltaiset kirjailijat silloin tällöin hairahtuvat antamaan haastattelun tai esiintymään televisiossa. Ei kirjallista julkisuutta pidä jättää yksinomaan niille, jotka sitä eniten himoavat.

Keskustelun alhaisuudesta

Kaikkien pitäisi lukea Jules Renardin päiväkirjat. Minä en ole lukenut. Osaisinpa hävetä.

Renard sanoi, että kirjoittaminen on ainut tapa puhua tulematta keskeytetyksi. Siinä on hyvin tiivistetty se, minkä vuoksi tykkään lukea kirjoja ja kirjoittaa niitä. En ole koskaan halunnut keskustella enkä kaipaa Suomeen "länsimaisempaa" keskustelukulttuuria. Vuoropuhelu vieraiden ihmisten kanssa tuntuu minusta useimmiten yhtä vaivaannuttavalta kuin kättely juopuneen kanssa.

Kirja on siitä hyvä ilmaisuväline, että se on yksisuuntainen. Kun luen kirjaa, saan keskittyä pelkkään tekstiin eikä minun tarvitse antautua tekemisiin sen kirjoittajan kanssa. Kirjan sivuille painetut sanat ovat ja pysyvät, lukijan mielenoikut eivät pysty niitä muuttamaan. Sinä päivänä, kun kirjallisuudesta tehdään interaktiivista, menetän lopullisesti uskoni siihen.

Samat asiat pätevät kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on yksinäisen ihmisen yritystä puristaa sisällään vellovia ajatuksia mielekkääseen muotoon. Toki siinä on myös dialogisia tasoja, mutta dialogi ei tapahdu ihmisten, vaan toisten tekstien kanssa. Jos teksteiltä jotain kysyy, ne eivät vastaa, ainakaan suoraan. Ne vain ovat, ja niitä joko ymmärtää tai ei ymmärrä (tai ymmärtää väärin). Useimmista teksteistä suodattuu jotain omaan kirjoittamiseen, sen raaka-aineeksi. Kustannustoimittajien ja luottolukijoiden lausunnot tulevat yleensä vasta sitten, kun on viettänyt pitkän ajan yksikseen kirjoituksensa äärellä.

Mauno Saaren uutuuskirjassa Haavikko-niminen mies kirjan päähenkilö Paavo Haavikko luonnehtii keskustelua esiintymiseksi. Ja sitähän se on. Yksi kerrallaan keskustelijat tulevat näyttämölle ja lausuvat vuorosanansa: oikeistolaisen tunnistaa oikeistolaiseksi, vasemmistolaisen vasemmistolaiseksi, teollisuuspampun teollisuuspampuksi ja luonnonsuojelijan luonnonsuojelijaksi. Sana on vapaa, mutta informaatiota vaihtuu tuskin ollenkaan. Kun keskustelu jatkuu tarpeeksi pitkään, syntyy illuusio että käsillä olevaan ongelmaan on reagoitu.

"Media on tärkeiden kysymysten joukkohauta siinä kuin eduskunta demokratian", sanoo Haavikko Mauno Saaren tulkitsemana.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on jotain epäilyttävää. Sitä kannattaa välttää. Parempi lukea Renardin päiväkirjoja. Niiden kirjoittaja on kuollut, onneksi. Ei ole vaaraa, että hän ryhtyisi keskustelemaan.

Älykäs romaani 21. vuosisadan turmiollisuudesta

Fredrik Långin uusi romaani Minä, Dosentti ja Jane on älykäs ja haastava, mutta ristiriitaisia tuntemuksia herättävä kirja. Sitä sävyttää samanlainen vihalla ja herkkyydellä ladattu kulttuuripessimismi kuin Thomas Bernhardin teoksia. Eikä varmasti ole sattuma, että päähenkilö Dick Soderstrom on Itävallan kirjallisuuteen ja nimenomaan Bernhardiin perehtynyt kulttuuritoimittaja.

Henkistä rappiota ja arvojen kuolemaa ympärillään näkevä Soderstrom on antimoderni (ja välillä myös antihumanistinen) hahmo, joka saa henkisiä ja fyysisiä oireita sähkömagneettisesta säteilystä. Hän kulkee kauniina kevätpäivinä alumiinifoliolla vuorattu karvalakki päässään estääkseen sähköisten aaltojen pääsyn pääkoppaansa. Tosiasiassa Soderstromin yliherkkyys on yliherkkyyttä 21. vuosisataa kohtaan. Säteily, aallot, värähtelyt toistuvat Långin kirjassa kuin Don DeLillon Valkoisessa kohinassa, jossa "ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma" on eräänlainen joukkotiedotuksen pimeän puolen metafora.

Långin kirjan päähenkilö kokee läpitaloudellistuneen ja läpierotisoituneen jälkiteollisen ajan kulttuurin pelottavan elinvoimaisena. Se uhkaa pyyhkiä tieltään kaiken jalon ja arvokkaan, koko sen vanhan maailman, jota Dick Soderstrom kokee edustavansa. Hänet ajetaan sivuraiteelle kulttuuritoimittajan työstään, koska hänellä ei ole sen paremmin haluja kuin edellytyksiä pärjätä nopeuteen ja nokkeluuteen perustuvassa, mutta läpeensä tyhjässä sisällöntuotantoteollisuudessa.

Loppua kohti Minä, Dosentti ja Jane muuttuu yhä mustemmaksi ja luikahtaa samalla metafiktion suuntaan. Soderstrom alkaa vuodattaa ruotsalaiskirjailija Artur Lundkvistia myötäillen rikoskirjallisuuden turmiollisuutta: dekkareiden massiivinen suosio on kulttuurielämän sairauden merkki.

"Rikoskirjallisuus, se mitä Te kutsutte 'dekkareiksi', korvaa kirjallisessa muodossa ajatuksen teolla, kompleksisuuden yksinkertaistuksella ja harkitun analyysin nopeilla päätelmillä ja nopeiden leikkausten filosofialla."

Soderstrom joutuu epäillyksi vaimonsa murhasta ja hänen elämänsä muuttuu rikosromaanin kaltaiseksi. Lång yltyy tekemään häijyä dekkariparodiaa liioiteltuine juonenkäänteineen ja tietoisine antikliimakseineen. Joku saattaa kokea tämän mustaa huumoria tihkuvan kirjan nihilistiseksi, mutta sellainen se ei missään nimessä ole. Nihilistinen on se maailma, joka Soderstromia ympäröi ja jota Lång kirjailijana kuvaa. On syytäkin olla lohduton, on syytäkin olla yliherkkä 21. vuosisadalle.

Sanoin merkinnän alussa, että romaani herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Se johtuu siitä, että Minä, Dosentti ja Jane on älykäs kirja, mutta ei romaanina mikään täysosuma. Kun luin sitä, mielessäni väikkyi jonkinlainen varjokuva siitä, minkälainen tämä kirja olisi voinut olla jos kaikki olisi mennyt nappiin. En minä pettynyt. Mutta olisin halunnut haltioitua.

Kulttuurijournalismista

"Ja mikä on kulttuurisivu? Sivu täynnä kulttuuria? Ei nyt sentään. Se on sivu, josta kulttuuri kaikkein selvemmin on jätetty sivuun. Älyllisyyden suonta, joka on tai jonka pitäisi näkyä kulttuurisivulla, ei ole missään syrjäytetty niin näkyvästi kuin kulttuurisivuilla, jotka nykyään ovatkin nimeltään kulttuuri- ja viihdesivut..."

Fredrik Långin uudesta romaanista Minä, Dosentti ja Jane.

Hyvää ja huonoa jännitystä

Pidän jännityskirjallisuudesta. Varsinkin sellaisesta, jonka tapahtumat sijoittuvat vakoilun, tiedustelun ja kansainvälisen terrorismin maailmaan. Paha kyllä hyviä jännitysromaaneja julkaistaan vähän, mutta huonoja paljon.

John Le Carrén kirjat kuuluvat hyviin jännitysromaaneihin. Häntä lukiessa ei tule koskaan sellaista tunnetta, että nyt lukijaa yritetään koukuttaa halpahintaisin keinoin. Niinpä odotan paljon tältä uusimmalta, vasta suomeksi ilmestyneeltä Lainsuojattomalta.

Mikä nostaa Le Carrén massan yläpuolelle? Se että hän on hyvä kirjailija, eikä pelkkä friikki, joka on perehtynyt tiedustelupalvelujen organisaatiokaavioihin ja uusimpaan aseteknologiaan. Toki Le Carré tuntee kansainvälisen politiikan kiemurat, mutta lisäksi hänellä riittää kirjallista sivistystä ja kirjallisten traditioiden tuntemusta. Hänen tarinansa viihdyttävät, koska ne ovat älykkäitä ja ne on kirjoitettu hyvin.

Toista maata on esimerkiksi John Grisham, joka totesi vastikään lehtihaastattelussa (en jaksa kaivaa linkkiä), ettei arvosta klassista kirjallisuutta vaan pitää sitä jos ei nyt nolona niin ainakin tylsänä. Hän myönsi kirjoittavansa kirjoja, ei kirjallisuutta (mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa?). Grishamille on tärkeintä koukuttaa lukija, saada hänet kääntämään seuraava sivu. Se taas tarkoittaa, ettei Grishamilla ole halua eikä mahdollisuuksia syventää henkilökuvaustaan tai luoda kaunokirjallisesti merkitseviä jännitteitä ja miljöitä. Häneltä puuttuu sekä kirjallinen äly että tyyli.

Grishamin tyyppisten kirjailijoiden teokset jäävät minulta aina kesken, koska en voi olla joka hetki tiedostamatta, että nämä tekstit haluavat vain temmata minut mukaansa ja kuljettaa luotijunan vauhdilla ensimmäiseltä viimeiselle sivulle. Ennen pitkää siitä tulee yhtä vaivaannuttava tunne kuin jos katsoisi taikuria, jonka temppujen salaisuudet on paljastettu tuhanteen kertaan.

Kirjallisista ennakkoluuloista

Sain ilmaiseksi suomalaisen kirjailijan uutuusteoksen. Hänen kirjojaan myydään melko paljon, mutta kritiikit tuppaavat olemaan nuivia. Hänet tuntevat sellaisetkin ihmiset, jotka eivät yleensä tunne kirjailijoita, saati että viitsisivät lukea heitä.

En ole lukenut yhtäkään tämän kirjailijan teosta enkä aio lukea tätäkään, jonka ilmaiseksi sain. Miksi? Voisin vastata: enhän minä kuuntele aikuisrokkiakaan. Tai: elämä on liian lyhyt ja kirjoja on liian paljon. Tosiasiassa en lue, koska olen ennakkoluuloinen. Olen lukenut aikakauslehdistä juttuja tästä kirjailijasta ja nähnyt televisiosta hänen haastattelujaan. Eikä hän vaikuta ihmiseltä, jonka tekstit voisivat antaa minulle mitään. Jos totta puhun, pidän tätä kirjailijaa äärimmäisen vastenmielisenä tyyppinä.

Sanotaan, että ennakkoluulot ovat pahasta, ja usein ne ovatkin. Joskus voi kuitenkin olla hyvät syyt uskoa ihmisistä pahaa ja karttaa heitä. Tämä pätee myös kirjailijoihin. Olisi typerää lukea kehnoksi epäilemänsä kirjailijan teoksia vain todistaakseen olevansa avarakatseinen. En aio tehdä niin.

Vaikka kyllä minä pikkuisen lehteilin tämän kirjailijan uutuusteosta. Tutkin hänen lauseitaan, niiden sointia, rytmiä, hengitystä. Eikä mieleni tehnyt varastaa niistä yhtäkään. Teksti valui kuin räkä, teki oloni niljakkaaksi. Olin huojentunut. Rupesin kuitenkin miettimään: entä jos alitajuisesti poiminkin kaikki huonoimmat vastaan tulleet lauseet, entä jos annoinkin katseeni syventyä vain niihin tekstin kohtiin, jotka vahvistivat ennakkoluulojani?

Samantekevää. Tahdoin tai en, arvostelen vastedeskin ihmisiä (ja kirjailijoita) puutteellisen tiedon varassa, hatarin perustein. Kuvittelen sen, mitä en tiedä. Mutta niin tekevät tietoyhteiskunnassa kaikki.

Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni -romaanin kertoja kieltäytyy rupeamasta kriitikoksi tai kustannustoimittajaksi, koska pitää kirjallista makuaan liian ehdottomana. Hän ei halua lukea sellaista, mistä ei pidä. Eikä kaiketi myöskään sellaista, mistä ei usko pitävänsä. Lukijan roolin etuihin kuuluu se, että saa olla valikoiva ja itsekäs.

Kyllä ne ruotsalaiset osaa!

Nuoret ruotsalaiset kirjailijat ovat julkaisseet manifestin, jossa liputtavat perinteisen lukuromaanin puolesta ja julistavat 2010-luvun epiikan vuosikymmeneksi. Hiiteen pikkunäppärä kielellä kikkailu, hiiteen sensaatiohenkinen kohauttaminen! Miia Toivio on suomentanut manifestin blogiinsa.

En ole kirjallisten manifestien ystävä. Useimmiten ne ovat sävyltään tärkeileviä, mutta sisällöltään köyhiä. Tämä lajityypillinen rasite näkyy myös ruotsalaisprosaistien julkilausumassa. Lisäksi se on -- totta kai -- laadittu ovelasti sellaiseksi, että moni kirjallisuuden lukija varmaankin huudahtaa intuitiivisesti hyväksyvästi siinä esitettäville väitteille ja vaatimuksille. Sehän kannattaa kaikkea hyvää, oikeaa ja kaunista aivan kuten puolueohjelmat.

Ovatkohan manifestin laatineet nuoret ruotsalaisprosaistit kateellisia meille? Jos katsotaan suomalaisen proosan viime vuosien kehutuimpia ja palkituimpia teoksia, ne näyttäisivät liput liehuen täyttävän länsinaapureidemme esittämät hyvän kirjallisuuden kriteerit. Sofi Oksasen Puhdistus ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran ovat vahvaa epiikkaa, jossa (ruotsalaispamflettia lainaten) "tyyli ja muoto ovat kerronnalle, miljöökuvaukselle ja henkilöiden hahmottumiselle alisteisia -- eikä päinvastoin." (Itse pidin Oksasesta, mutta en lämmennyt Westölle).

Meillä ei sen sijaan -- toisin kuin kaiketi Ruotsissa -- ole kovin tiuhaan ylistetty ja palkittu romaaneja, joita leimaisi (ruotsalaispamflettia edelleen lainaten) "selkeä pyrkimys tutkia melkein yksinomaan muotoa ja/tai kieltä." Suomalainen valtavirtaproosa on edelleenkin tiukasti ankkuroitunut juonivetoisen realismin perinteeseen ja suhtautuu kieleen mutkattomasti kuin timpuri työkaluihinsa. Kieleltään ja muodoltaan kokeilevaa proosaa meillä julkaistaan vähän. Ja silloin kun julkaistaan, se ei vetoa palkintoraateihin eikä lukevaan yleisöön. Miten olisi käynyt David Foster Wallacen jos hän olisi syntynyt Suomeen ja kirjoittanut suomeksi?

Mutta valopilkkujakin on: esimerkiksi tänä syksynä julkaistu Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Se on kieleltään rikas ja muodoltaan yllättävä, mutta ei menetä tippaakaan kerronnallisia tehojaan. Kun saa luettavakseen tällaisia romaaneja, ei voi olla suhtautumatta huvittuneesti tiukkapipojen vaatimuksiin siitä, että epiikka on vapautettava kieli- ja muotokokeilujen kahleista.

Itse lupaan olla koskaan allekirjoittamatta yhtäkään kirjallista manifestia. Samoin lupaan olla kirjoittamatta romaania, jossa seikkailee monomaaninen miespäähenkilö ja jossa on tragikoomisia juonenkäänteitä, humoristista kerrontaa ja nasevan aforistisia proosalauseita siitä, millaisia me suomalaiset (=suomalaiset miehet) pohjimmiltaan olemme.

Lupaan myös olla käyttämättä romaanieni ihmisistä "se"-pronominia. Takavuosina kirjoitin novelleja, joissa jokainen ihminen oli "se", ei "hän". Pronominivalinta suisti nopeasti koko tekstin veijomeri-proosaksi. Ihailen Meren parhaita proosateoksia, mutta en halua imitoida hänen lauseitaan.

Entä muuta? No, ehkä vielä sama lupaus, jonka Julian Barnes teki uransa alkuvaiheessa: mahdollisimman vähän sääilmiöiden ja unien kuvailua.

Nihilismi myy

"Yanking his Manurhin MR-93 revolver from his shoulder holster, the captain dashed out of the office."

"He was sitting all alone in the enormous cabin of a Falcon 2000EX corporate jet as it bounced its way through turbulence. In the background, the dual Pratt & Whitney engines hummed evenly."

"Pulling back the sleeve of his jacket, he checked his watch - a vintage, collector's-edition Mickey Mouse wristwatch that had been a gift from his parents on his tenth birthday."

Älkää naurako. Tuollaisia lauseita kirjoittamalla voi saada miljoonittain lukijoita ja tulla rikkaammaksi kuin Wall Streetin pankkiirit. Tänäkin kirjasyksynä kassakoneet laulavat tälle kirjallisuusmaailman supertähdelle. Jos haluatte yrittää samaa, reseptiä voi etsiä esimerkiksi täältä.

Ei, en minä ole kyseisen kirjailijan tuotoksiin paneutunut. Yhtä yritin lukea, mutta kesken jäi. En voi antaa kirjailijalle anteeksi sitä, että hän ei osaa kirjoittaa. Edes bestselleristille.

"Minkälainen kirjailija on nihilisti?" Olen sattuneista syistä toisinaan miettinyt tätä. Mielestäni suurimpia nihilistejä ovat ne, jotka eivät rakasta kirjallisuutta, mutta haluavat kirjoittaa kirjoja saadakseen mainetta, kunniaa, rikkautta. Ties mitä. Teksti kyllä paljastaa tällaiset kelmit, aina.

Nihilistien leveän elämän mahdollistaa se, että kovin moni ihminen ei loppujen lopuksi piittaa kirjoista. Ne, jotka lukevat vain muutaman romaanin vuodessa, tarttuvat sellaisiin kirjoihin, joista "kaikki puhuvat" ja joita myydään supermarketeissa valtavissa paaleissa vihannestiskin vieressä. Näitä ihmisiä, kulutuskykyisen keskiluokan edustajia, on maailmassa paljon.

Bestselleristi, joka mieltää romaaninsa kulutushyödykkeeksi ja rakentaa sen niin kuin kulutushyödyke rakennetaan, vertautuu perverssillä tavalla tärkeilijä-avantgardistiin, joka käpertyy omaan kryptisyyteensä ja halveksii kommunikaatiota. Kummatkin pitävät lukijoita pölvästeinä. Olen ennenkin lainannut blogissani näitä David Foster Wallacen sanoja, mutta lainaan niitä nyt uudestaan, koska ne tiivistävät olennaisimman:

"If you, the writer, succumb to the idea that the audience is too stupid, then there are two pitfalls. Number one is the avant-garde pitfall, where you have the idea that you're writing for other writers, so you don't worry about making yourself accessible or relevant. You worry about making it structurally and technically cutting edge: involuted in the right ways, making the appropriate intertextual references, making it look smart. Not really caring about whether you're communicating with a reader who cares something about that feeling in the stomach which is why we read. Then, the other end of it is very crass, cynical, commercial pieces of fiction that are done in a formulaic way -- essentially television on the page -- that manipulate the reader, that set out grotesquely simplified stuff in a childishly riveting way."